Synopticon

Viimeinen

2010-05-16T21:41:00.005+03:00

Vajaa vuosi sitten, tummuvan kiinalaisillan lämmössä kirjoitin muistikirjaani onnen olevan merkityksen kokemista tai sitä, ettei koe tarvetta pohtia merkitystä. Tässä viikossa on ollut paljon kummankinlaisia hetkiä.

Vaikka olen nukkunut kuin Napoleon, välillä on kohottu Maslow'n tarvehierarkian puuttuvalle, kuudennelle tasolle. Perusversiossaan pyramidi huipentuu itsensä toteuttamiseen. Ystäväpiirissäni on kuitenkin jo pitkään ymmärretty, että korkein taso on yhdessä toteuttaminen - ei minä, vaan me. Se on sitä, kun artikkelia kirjoitetaan kahdessa vuorossa kahdella mantereella, ja jokainen aamu on ihme. Se on sitä, kun kiireen keskellä istutaan pitkälle lounaalle ja pöydän molemmilla puolilla oivalletaan jotain niistä filosofisista peruskysymyksistä, joille ei muka ollut aikaa. Tanssitaivaan alla se oli sitä, kun kolmekymmentä silinterihattua lensi sulavana sarjana päänäyttämölle, ja katsomossakin tajusi olevansa ihan kokonaan elossa, kaikesta huolimatta.

Tämä viikko ei ole kaikin ajoin tuntunut onnelta, mutta pidän viimekesäistä määritelmää edelleen melko oivaltavana. Vielä paremmin kutinsa pitää takavuosina luonnosteltu viiden lista. Viikonloppu tuli pitkästä aikaa kaksipäiväisenä ja huolettomana: Nukuin päiväunet puistossa, luin puutarha-aamiaisella jaettua Hesaria, söin lounaaksi safety chickeniä paahteisessa auringossa ja annoin lämmön korjata luut.

Tämä kirjoitus on Synopticonin viimeinen. Asioiden päättyessä ajallaan paras jää rivien väliin. Nämä vuodet alkoivat välikautena, mutta niistä on kasvanut täysinäinen elämä. Vielä on aikaa olla läsnä ja lähellä, sitten on uskallettava päästää irti. On tehtävä tilaa sille hetkelle, jona on uuden edessä.

Kukoistuksen kesä

2010-05-06T16:39:00.004+03:00

Kukoistuksen kesä 2010 on alkanut. Ensimmäisten päivien perusteella tulen pitämään tästä.

Eilen Ateneumissa odotti monta vanhaa tuttavaa. Tapasin Tädin, kavahdin Siniasuista ihailijaa ja hymyilin Toipilaalle. Anna Kortelainen johdatti kuratoimaansa Onerva-näyttelyyn huumorilla, innolla ja itsereflektiota varomatta. Lentävän vossikan, kattoon kohonneen kirjoituspöydän ja kirjoitetulla sanalla vuoratun ylioppilaspuvun seasta löytyivät myös Kaupungin naiset. Päätin ottaa heistä esimerkkiä. Helsinki tottelee minuakin, kunhan vain muistan viettää suuren siivun 2010-luvusta kahviloissa.

Tänä aamuna luin loppuun merkityksellisen kirjan. Soitin EVA:an. Tein asioita, jotka eivät kuulu toimenkuvaani mutta ovat tärkeitä. Muutenkin on ollut hieno päivä olla lakritsipiippuvallankumouksellinen.

Riemullisen kokonaista

2010-05-02T21:19:00.002+03:00

Ei tullut puolikasta, vaan kokonainen vappu. Poplarista ei pidä tehdä identiteettikysymystä, vaikka haalareista luopuminen heikottaa.

Viikonloppua ovat leimanneet samat arvot, joista puhuin torstaina tutkimusryhmälle pitämässäni pecha kucha -esityksessä: freedom, focus, and fun. Vappusuunnitelmani eivät ole vuosiin olleet yhtä löyhän joustavat kuin nyt. Kaikkialle kiirehtimisen sijaan keskityin paineetta pienempään joukkoon oleellisia ystäviä. Hauskuus löytyi itsestään, yllätyskäänteistä ja vanhoista valokuvista.

Viivästyneen Atlantin ylityksen jälkeisen paljouden jäljiltä tuntui tänään riemulliselta siivota koti. Niin tärkeitä kuin karnevaalit ovatkin, on olemassa piste, jossa onni löytyy ikkunoidenpesemisestä kaikessa rauhassa, tarpeeksi hyvin.

Olen oppinut perusasiat. On aika astua johtoon, sillä Suomen suvi tulee osaltani olemaan tänä vuonna vain kahden kuukauden mittainen.

Tuhkajumissa

2010-04-26T22:09:00.012+03:00

Tarussa Sormusten Herrasta Bilbo sanoo jotakin siitä, miten kotoa lähteminen on kaikkein vaarallisinta. Milloinkaan ei voi tietää, minne tie kulkijansa johdattaa.

CHI 2010 oli huikea kokemus. Konferenssiviikko oli intensiivinen ja innostava. Pääsin seuraamaan paneelikeskusteluja, luentoja ja aamujen hulluutta. Olin paikalla, kun tulevan väitöskirjani ensimmäiseen artikkeliin viitattiin artikkelipuheenvuorossa. Esitin yleisökysymyksen, sovin alustavasti kahden lounaspuheen pitämisestä, pohjustin tulevaa. Tapasin kymmeniä ja taas kymmeniä uusia ihmisiä. Kävin maailman suurimmaksi hehkutetussa akvaariossa. Ahdistuin lihavien ihmisten paljoutta ja sitä, miten paljon kahvia ja cocacolaa oli tyrkyllä.

Konferenssin päättyessä torstaina olin valmis lähtemään viimeisten juhlien jälkeen kohti kotia. Ne suunnitelmat saivat kuitenkin haihtua savuna ilmaan, sillä tulivuorten kanssa on turha väitellä. Oli kohdattava odottamaton ja ennakoimaton yllätyskäänne: tuhkajumi. Rimpuilu oli turhaa, joten päätimme yrittää tehdä Ash Breakista parasta mahdollista. Hyvää siitä tulikin. Wherever you are, there you are.

Uuden kotiinpaluuyrityksen alkaessa en tiennyt mitä odottaa, joten valmistelin neljä skenaariota erilaisten vaihtoehtojen varalle. Kun lento Eurooppaan lähti ajallaan, hämmästelin, miten hienolta voikaan tuntua jättää menemättä New Yorkiin. Charles de Gaullen lentokentällä onnittelin itseäni ranskantaidoista ja hyvästä onnesta kaiken kaaoksen keskellä. Lopulta kävi niin, että söin keskiviikkona illallista Pariisissa, torstaina lounasta Tukholmassa ja perjantaina, vihdoin, aamiaista Helsingissä.

Kotia kohti kävellessä sade vaihtui vedestä rakeiksi. Hymyilin, valmiina kastumaan jokaisessa toukokuun sateessa.

Kotikulmat ja kiintopiste

2010-04-08T20:36:00.005+03:00

Kun matkustajia kuulutettiin lennolle Geneveen, tajusin, etten ollut pitkään aikaan odottanut mitään näin kauan ja kovasti. Sitten näkyviin ilmaantuivatkin jo Gare Cornavin, jet d'eau, Uni Mail... Aivoihin pulppusi muistoja. Tuntui huikealta, haikealta, riemukkaalta, ihmeelliseltä - ja samalla luontevalta, normaalilta, kotoisalta, helpolta.

Vanhoja kotikulmia kierrellessä, kauan kaivattujen ystävien kanssa jaettuina teehetkinä ja kevätlumilla viilettäessä minulle kirkastui kolme asiaa. Ensinnäkin, ei ole ihme, että vaihtovuotta on aika ajoin ollut niin ikävä - ei ole nostalgiaa vaan realismia kaivata sitä, että asiat ovat aivan erityisen hyvin. Toisekseen, asiat voivat olla aivan erityisen hyvin vähän missä tahansa, vähän milloin vain, esimerkiksi tämän kevään liikkuvassa arjessa. Kolmanneksi, kaiken riemastuttavan liikkeen keskellä haluan, että jossain on kiintopiste - ja niin rakas kuin Sveitsi onkin, minun kiintopisteeni on Suomessa.

Kerrankin palasin lomalta levänneenä. Pääsiäisaamun puuteri-ihmeen aiheuttamasta endorfiinipiikistä riittää virtaa pitkäksi aikaa. Aivan kuten ennenkin, yliopiston kirjastossa nukutut päiväunet virkistivät ja sosiologian professorin tapaaminen innosti. Palais'n käytävät herättelivät pohtimaan pitkää aikaväliä, Punaisen Ristin sotavalokuvanäyttely asetti asioita mittasuhteisiinsa. Teki valtavan hyvää istua kiireettä junissa, aterioida rauhassa, lukea kahviloissa kelloa vilkuilematta ja nukkua muutamana aamuna pitkään.

Vanhan kaupungin muistikirjakaupasta löytyi vastaus siihen, miksi paluu oli niin tärkeä: Memories are a key not to the past but to the future.

Sosiaalista ja vaikuttavaa

2010-03-28T21:29:00.003+03:00

Perjantai-iltana Aalto Social Impact potkaistiin virallisesti vauhtiin. Tapahtumassa oli sekä sosiaalista että vaikuttavaa. Pohdinnan kohteina olivat muun muassa jauhelihan kulttuurinen merkitys, status quo -harha, vetoketjuverkostoituminen ja muutoksen mahdollisuudet. Sisko sanoi, että inspiroivissa tilaisuuksissa käymisestä täytyy nyt ottaa taukoa, tai saattaa tapahtua jotain radikaalia.

Liisa Ihmemaassa innosti iloisesti. On vaikea olla pitämättä elokuvasta, jossa keskitytään hassuihin hattuihin, suunnataan katse Kiinaan ja uskotaan joskus kuuteenkin mahdottomaan ajatukseen ennen aamiaista. Tarinan tärkein opetus piilee kuitenkin siinä, että hyvään elämään tarvitaan myös ripaus hulluutta: You're entirely bonkers. But I'll tell you a secret. All the best people are.

Oudosti kevät ja elämä on edennyt siihen pisteeseen, että hyvillekin ystäville huomaa jo sanovansa "nähdään viimeistään vappuna".

Yllättäviä käänteitä ja italialaisia suurmiehiä

2010-03-23T21:48:00.004+02:00

Voi ilmetä vaikka mitä, ole varuillasi.

Näin kirjoittaa Italo Calvino. Lause on kovin totta, erityisesti kun on taisteltava aikaeroväsymyksen nopeaksi kukistamiseksi.

Tanssitunnilla on kurottava umpeen kahden viikon poissaolo. Keskittyminen on hyvää, kun on improvisoitava ja imitoitava kaikki. Onnistumisentunteille tilanne on otollinen: kun aloittaa järjettömän mahdottomista lähtökohdista, vähäkin tuntuu voitolta.

Päivässä tai parissa ehtii nähdä enemmän kavereita kuin keskimääräisessä viikossa - ei pelkästään siksi, että kaikkia on ollut ikävä, vaan myös siksi, että seurassa on helpompi pysyä hereillä. Päivän toisella lounaalla oppii, että tiistai on vanukaspäivä.

Iltapäiväkerhossa keskustellaan keski-iän ohittaneista tädeistä kulttuurin kantavana voimana. Harhaileva katse on valomainokselle helppo uhri. Yllättäen sitä löytää itsensä Kansallisteatterista, Galilein elämän ennakkonäytöksestä. Teatteri on epätasaista mutta voittopuolisesti mahtavaa. Linkit Muutoksen aikaan hahmottuvat, kun niitä osaa etsiä. Hyvää brechtiläistä tapaa noudattaen käänteet ovat absurdeja, mutta samalla käsitellään syviä kysymyksiä: tieteen ja naisen paikkaa maailmassa, yksilön vastuuta yhteiskunnassa, sankaruutta, pelkuruutta, itsesyytöksiä, totuutta, valtaa, välittämistä. Siinä on paljon pureskeltavaa yhdeksi illaksi.

Ole varovainen, kun liikut maailmalla totuus takkisi sisällä.

Kalifornian auringon alla

2010-03-20T19:23:00.006+02:00

Kun kävin Berkeleyn kansantasavallassa ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten, moni asia oli toisin. Olin valmistumaisillani, aloittamaisillani uudet työt, palaamaisillani jatkamaan opintoja infolle sekä vähitellen, hitaasti ja hankalasti, kotiutumaisillani takaisin Helsinkiin vaihdon jäljiltä. Sen paremmin minä kuin elämä ympärillänikään ei ole enää sama kuin silloin. Hyvä niin.

Kuitenkin kotimatkalle Kalifornian auringosta lähtiessä tärkein paluuviesti on sama kuin viimeksi: Haluan tämän elämän. Pystyn tähän. Tällä kertaa opissa vain on paljon enemmän konkretiaa, sillä muutaman kuukauden kuluttua on aika pakata rinkka ja ryhtyä elämään todeksi yhtä pitkäaikaisista suunnitelmistani.

Tämä viikko on edistänyt suunnitelmien kehittelyä kohti toteutusta rytinällä. Se on ollut täynnä hyviä tapaamisia, eteenpäinvieviä keskusteluja ja kaupungin katselua kotia etsivin ja rakentavin silmin.

ISchool on tullut tutummaksi. Odotan nyt entistä enemmän ensi vuotta South Hallin suojissa, näiden ihmisten seurassa, jotka osaavat ja uskaltavat esittää töitteni kannalta tärkeät ja vaikeat kysymykset suoraan, rohkaisevasti, uusille tasoille nostaen.

Kaupunki kampuksen ympärillä viehättää boheemi-indiehippi-intellektuellimeiningillään. Ravintoloiden, kirja- ja levykauppojen sekä kirppisten määrä on huikea. Katusoittajilla on hyvä meininki. Kevät saapui yhtä aikaa meidän kanssamme. Ruosteiset kukkulat viheriöivät, sukkia ei tarvitse, jäätelöpallon saa dollarilla. Horisontissa siintävät kukkulat ja meri tuovat mieleen Geneven, mutta samalla tässä kaupungissa on paljon Berliiniä, tuopillinen Müncheniä ja aavistus Shanghaita.

En osannut odottaa, että minulla voisi olla näin pian näin rauhallinen ja hyvä olo Atlantin länsipuolella. Siitä ja Suomessa odottavasta talvesta huolimatta kotiinpaluu tuntuu juuri nyt hyvältä idealta.

Iisisti, innolla

2010-03-09T21:42:00.003+02:00

Tänään työpäivän päätteeksi rikoin yleisperiaatettani: en poistunut nopeinta tietä Espoosta. Sen sijaan kömmin työkavereiden kanssa otaniemeläiseen hifistelykellariin katsomaan elokuvaa. Koettiin teknisiä haasteita ja vuoltiin porkkatikkuja kuin takavuosina Domman leffailloissa.

Vaikka Objectified-dokumentti ei ehkä tehnytkään täyttä oikeutta Kinopolin teknisille valmiuksille, se teki hurjan hyvää. Elokuva patisti innostavalla tavalla miettimään oman toiminnan oleellisuuksia, kestävyyttä, perusteluja ja päämääriä. Nyt tekee mieli rakentaa jotain, puhallella saippuakuplia tai vaikka kuvata jatko-osa nallekarkkianimaatioon - ei siksi, että mikään näistä itsessään tekisi maailmasta kokonaisvaltaisesti parempaa, vaikka omaa viihtymistäni lisäisivätkin, vaan siksi, että haluan pitää iloisen inspiraation hengissä.

Kesän Kiina-kurssin todistus odotti eteisen lattialla kotiin palatessa. Se toimii todisteena siitä, että joskus aivan yksinkertaisissakin asioissa kestää hämmentävän kauan, eikä se surkuhupaisuudessaan lopulta ole aina niin kauhean vakavaa. Tänään tulivat myös lauantaina hattutemputellen tehdyn välikokeen tulokset terveenä muistutuksena siitä, että joskus aika vähän on tarpeeksi. Siksi voi ja täytyy ottaa iisisti.

Hyvää tuuria

2010-03-07T16:05:00.005+02:00

Elämä on ihmeellistä. Tänään minulle on ihan turha väittää vastaan tässä asiassa.

Viikon ensimmäisen aikatauluttoman aamun jäljiltä lähdin kotoa kohti Ateneumia vasta puolenpäivän jälkeen, tarkoituksenani nähdä Caj Bremerin kuvat. Lippuluukulla huomasin, että muutaman minuutin kuluttua Ateneum-salissa alkaisi yleisöjohdanto näyttelyyn. Se vaikutti erinomaiselta idealta, vaikka tilaisuuden kieleksi ilmoitettiinkin ruotsi. Menköön, jag lever ju nog i en tvåspråkig stad.

Saliin saapui yhtä aikaa kanssani kaksi muutakin museovierasta, muita siellä ei vielä ollut. Hetken päästä saapui opas ja - Caj Bremer. Vähitellen saliin uskaltautui vielä kourallinen ihmisiä. Vajaan tunnin verran katsottiin sitten valikoituja kuvia näyttelystä ja kuultiin tarinoista niiden takana. Bremer kertoi työstään elävästi, kiinnostavasti, humoristisesti - sama ote maailmaan välittyy näyttelyn kuvista. Esittelyn jälkeen menin katsomaan näyttelyn, jonka kuvat olivat aivan valtavan huikeita.

Parhaiten visiitistä jäi kuitenkin mieleen se, miten Bremer kuvista kertoassaan jatkuvasti alleviivasi hyvää tuuriaan kertomalla niistä pienistä sattumuksista, joiden ansiosta monissa hänen kuvissaan on sitä jotakin. Samalla taiteilija toisti kuitenkin myös kahta muuta asiaa: Hyvien kuvien ottamiseksi on tärkeää hakeutua paikkoihin ja tilanteisiin, joissa merkityksellisiä sattumia voi osua kohdalle. Toiseksi, suuri osa hänenkin ottamistaan kuvista on, kuulemma, täysin mielenkiinnottomia, tylsiä rutiinitöitä. Vain paljon kuvaamalla on mahdollista saada paljon onnistuneita otoksia.

Sama asenne pätee elämään laajemminkin. On pidettävä silmät avoimina mielenkiintoisille odottamattomuuksille ja autettava onneaan hakeutumalla tilanteisiin, joissa voi yllättyä iloisesti. Samoin kevätaurinkoisinakin päivinä on parasta muistaa, ettei kaikkina päivinä koko ajan ole tai tarvitse olla maagista. Paljon tekemällä ja aktiivisesti elämällä pääsee kuitenkin todennäköisesti nauttimaan suuresta joukosta onnellisen taianomaisia päiviä.

Mahdottomasta totta

2010-03-01T21:00:00.012+02:00

Työ, opinnot ja niiden ulkopuoliset projektit alkavat olla erottamattomassa keskinäisessä solmussa. Se ei ole ongelma niin kauan, kun välillä tulee viikonloppuja, joina juna vie itään tai länteen, omiin ja rakkaisiin mutta aivan toisenlaisiin todellisuuksiin. Junassa ehtii antaa sykkeen tasaantua, lukea häiriöttä ja ajatella kaikessa rauhassa. Perillä muistaa, ettei oma arki ole, kaikessa runsaudessaan ja lyömättömyydessäänkään, ainoa mahdollinen ja mainio tapa elää.

Tällä hetkellä se on kuitenkin tapa, josta tahdon pitää kiinni - niin hyvältä rikastavassa sosiaalisessa pääomassa kylpeminen tuntuu. On kiitollinen olo siitä, että ympärillä on tyyppejä, joiden kanssa jokaisen omia ja jaettuja projekteja voidaan edistää yhdessä pohtien, sparraten ja, tärkeää ulottuvuutta unohtamatta, nauraen.

Viime viikolla illat kuluivat hankkeita ideoiden, työnohjauksessa ja lukupiirissä Batesonia ruotien. Neuvottelutaidon kurssi päättyi eikä osallistuminen sille harmita tippaakaan. Toissa viikolla järjestettiin työprojektin puitteissa joukko workshoppeja, joissa sovellettiin vapaalla kädellä SoundBitesin ideaa. Tanssitunnin jälkeen rakkaalle mustelmapäiväkirjalle on taas vähän enemmän kerrottavaa. Pieniä taisteluvaurioita ei, kuulemma, voi välttää.

Perjantaina pitkän linjan sosiaalipsykologi, maailman sympaattisimmaksikin tituleerattu professori, Klaus Helkama, piti jäähyväisluennon Klixin luentosalissa. Täpötäyden salin portailla ystävien ja kollegoiden ympäröimänä istuessa tunne oli sama kuin fuksivuonna mutta entistä vahvempi: turvallisesti kotona, silti myös seikkailun äärellä - yhtä aikaa maalissa ja lähtöruudussa.

Tämän päivän aivokarkista vastasivat Hans Rosling ja Peter Lund Assumptions vs Facts -luennolla. Show ylitti ryminällä odotukset. Puhuttiin isoista asioista ymmärrettävällä ja hauskallakin tavalla. Ja jotenkin mahtavaa oli sekin, että tällainen tilaisuus järjestettiin ja että se veti puoleensa elokuvateatterillisen yleisöä. Jälleen kerran korostui myös se, miten tärkeitä osuvat havainnollistukset ja visualisoinnit ovat esityksen kuin esityksen onnistumisessa. Niihin kannattaa satsata.

Jatkokokkareilla Aalto-ristiriitaisuus hiipi mieleen ja hyppi silmille, jälleen kerran. Yksityistilaisuus kuusenkerkkäkuohuvan äärellä oli mukava muttei istunut luennon sanomaan. Aalto tanssii nuoralla: Jos maailmanparannusenergia saadaan yhdistettyä bisnekseen ja teknologiankehittämiseen toimivasti, voidaan saada aikaan aidosti huikeita juttuja. Välillä kuitenkin tuntuu, että tuo energia toimii lähinnä moraalisena oikeutukselle elitistiselle mukavuudelle. Jokin minussa ei suostu luopumaan toivosta, ei vielä, ei tässäkään asiassa. Kun Aalto nyt kerran tuli ja tehtiin, siitä on paras pyrkiä tekemään parhuutta.

Nykyhetkessä elämisen ohella viime päiviin on kuulunut paljon hetkiin palaamista. Kiina-kuvista saadun rohkaisevan ennakkotapauksen innostamana vaihtovuoden valokuvakirja on vihdoin tilattu. Myös paluun jälkeisten vuosien matkoista valtaosa on jo taitettu seuraavaksi kirjaksi. Näyttää siltä, että kuva- ja matkapaljous ei johdakaan siihen, ettei paperisia muistoja saisi enää teetettyä. Kuten Sveitsi-kirjan kannessa tulee lukemaan, impossible n'est pas francais.

Parempaa kuin täydellisyys

2010-02-10T22:26:00.005+02:00

Tänään oli vuoden ensimmäinen päivä, jona aurinko lämmitti poskea lounaalta palatessa.

Humoristisen mahtipontisesti nimetty Social Psychology in Action Reading Society kokoontui alkuillaksi ruotimaan ensimmäistä lukupiirissä luettua kirjaa. Tutkimusfilosofisten oleellisuuksien lisäksi selvisi sekin, että Wittgenstein oli oman aikansa indiepoika.

Tammikuun tohinoissa kirjoitettu tentti meni läpi. HIITin mentorointiohjelma potkaistiin vauhtiin pari viikkoa sitten, pro bono - siksi, että välillä on tärkeää tehdä sellaista, mikä tuntuu välittömällä tavalla itsearvoisesti arvokkaalta. Bottom-of-the-Pyramid-workshopin jälkilämpö ruokkii pitkän tähtäimen mielikuvitusta. Aalto Social Impact innostaa jo ensimetreillä. Kevään matkat lähestyvät.

Viikonloppuna Ryhmäteatterin Harmonia puhutteli riitasoinnuillaan. Ylioppilasteatterin Fiction Point pääsi yllättävän lähelle geneveläistä parhuutta. Tänään Zodiakin Sivuaskel-festarit olivat juuri sellainen syrjähyppy, joita inspiroituneenkin arjen keskelle tarvitaan.

Elämä on hyvää. Ja kuten Regina Spektor laulaa, good is better than perfect. Ensi viikonloppuna aion toteuttaa Helsingissä Berliini-simulaation.

Paluu ja mieleenpalautuminen

2010-01-24T15:16:00.004+02:00

Tiistaina annoin periksi yli kaksi vuotta kestäneelle kaipuulle ja ostin lennot Geneveen. Tieto tulevista matkoista innostaa aina, mutta tällä kertaa tuntui aivan erityiseltä. Niin hyvin kuin lopulta olenkin onnistunut kasvamaan takaisin kiinni Suomeen, tuntuu Sveitsiin lähteminen silti jollain merkityksellisellä tavalla kotiinpaluulta.

Matkamessuilta koottiin minulle faktoja Yhdysvalloista, siskolle vinkkejä Israeliin ja kuunneltiin tarinoita naparetkistä ilman toimeenpanoaikomuksia. Torkkuviltin suojissa matkasin suomenruotsalaisen sielunmaiseman halki Linderborgin Sex, sprit och kulturfonden -kirjan sivuilla.

Aiemmin viikolla luin vihdoin ja viimein Pessoan Hetkien vaelluksen. Alla oleva on yksi kokoelman kauneimmista kohdista:

Kannan sydämessäni
kuin täyteen ahdetussa arkussa joka ei mene kiinni
kaikkia paikkoja joissa olen ollut,
kaikkia satamia joihin saavuin,
kaikkia maisemia jotka näin hytinikkunoista,
tai laivankansilta, uneksien,
ja kaiken sen paljous on niin vähän
siihen nähden mitä haluan.

Sama paljous on kuitenkin myös niin paljon, ettei sitä meinaa pystyä halkeamatta käsittelemään. Aloitin eilen valokuvien järjestämisen. Savottaa riittää syksystä 2006 tähän päivään. Siinä välissä, kuten arvata saattaa, on tapahtunut valtavasti. Kuvissa on väikkynyt unohtumaisillaan olleita kasvoja, yksityiskohtia jotka ilman kuvia olisivat varmasti jo kadonneet mielestä ja sitten toisaalta huikea määrä sellaista, joka pysyisi tallessa, vaikkei minulla kameraa olisi koskaan ollutkaan.

Perjantai-iltana puhuttiin Visan-päivän kunniaksi liikkuvuudesta, rajoista ja sitä kautta lopulta melkein mistä tahansa. On muistettava olla onnellinen passista, joka antaa valtuudet mennä melkein minne vain mutta myös luvan pysyä aloillaan - tai palata.

Rästitöitä

2010-01-10T12:38:00.005+02:00

Tämä viikonloppu on kulunut rästihommissa. Olen venytellyt, tehnyt joulusiivouksen, nukkunut tarpeeksi, syönyt kunnolla, käynyt elokuvissa sekä järjestänyt kirjoituspöytää ja ajatuksiani.

Eilen olin onnellinen piippaavasta puhelimesta. Naapurissa oli tarjolla lounaaksi sosekeittoa ja tuoreita sämpylöitä. Isä ilmoitti saaneensa 3067 suosittelemaani sivua luettua. Myöhemmin toinen naapuruston kommuuni kutsui luokseen Suomi-samosa- ja mangolassitalkoisiin. Villasukat ja viini varusteinani pääsin ystävien ympäröimäksi, katsomaan kuvia maapallon toiselta laidalta.

Tänään olen ollut onnellinen saman puhelimen hiljaisuudesta. Läpisosiaalisen joululoman ja toimiston arkiseen kuhinaan palaamisen jälkeen on tehnyt hyvää olla pitkästä aikaa omassa rauhassa, hereillä mutta hiljaa.

Kaiken kruununa Helsinki on ollut niin kaunis, ettei onnea ole tarvinnut etsiä kotikulmia kauempaa. Auringon kimaltaessa lumella ja pakkasen napostellessa nenänpäätä kaamosturtumus tuntuu etäiseltä, jonkun toisen elämältä.

Elämäntäyteisiä numeroita

2010-01-05T21:09:00.006+02:00

Ajatellessani vuotta 2009 tajuan käyttäneeni sanaa elämäntäyteinen aiemmin huolimattoman kevyesti, tajuamatta todella, mitä se tarkoittaa. Luulen nyt tietäväni paremmin.

Aloitin vuoden Pariisissa ja päätin sen Portugalissa sellaisessa talossa, jollaisesta haaveilin lapsena. Siinä välissä matkustin Japaniin, Floridaan, Kreikkaan, Kiinaan, Tallinnaan, Wieniin ja Tukholmaan. Näistä työmatkoja oli kolme ja lautailumatkoja yksi. Oli kaksi kansainvälistä konferenssia ja yhdet suomalaiset sosiaalipsykologian päivät. Nukuin kapselihotellissa, junanpenkin alla ja onnellisen usein myös omassa sängyssäni.

Töissä riitti artikkelien kirjoittamista, haastatteluja, kyselyitä, kokouksia, markkinointitempauksia sekä apuraharumbaa. Opintorintamalla oli muun muassa jatkoseminaari vaaleankeltaisessa Kruununhaassa, kandiseminaari keltaisine rakennuspalikoineen, joukko ryhmätöitä luottopelaajien ja uusien yllättäjien kanssa sekä muistiinpanojen ja pienten viestien kirjoittamista luennolla. Opetin ja ohjasin. Kävin opettavaisissa tilaisuuksissa, joista ei saanut opintopisteitä. Aion tehdä niin jatkossakin.

Luin 29 kirjaa, jotka eivät olleet töitä tai opintoja varten. Niistä 20 oli suomeksi, seitsemän englanniksi ja kaksi ruotsiksi. Runokirjoja oli kolme, novellikokoelmia yksi. Kesän loppuessa vaihdoin Helsingin Sanomat Timeen. En ole katunut, vaikka kaipaan välillä kulttuurisivuja. Ylioppilaslehti voitti suosioni takaisin, Aino viehätti ensimetreillään.

Kävin elokuvissa yli 20 kertaa. Teatterissa kävin kahdeksasti, joista kolme Kellariteatterissa, Helsingin pienessä Berliinissä. Yksi oli nukketeatteria. Keikalla tai konsertissa kävin 11 kertaa. Elokuussa addiktoiduin huonoihin ideoihin, syyskuussa näin Kuhan kahdesti. Kerran kuuntelin Vinnillä pelottavaa musiikkia. Festaririemua tarjosivat Urb, Kaktus, Flow ja Basso.

Nautin sirkuksesta heinäkuussa kahdesti: ensin kotipihalla aurinkoisena juhlapäivänä, sitten teatterisalin viileydessä keskellä Shanghain kuumuutta. Oopperassa kävin kahdesti, kerran Espoossa ja toisen Helsingissä. Baletteja ja muita tanssispektaakkeleja osui kohdalle neljä.

Lauloin kolmesti sairaalassa, kannustin kahdessa jenkkifudispelissä ja kävin yhdellä opastetulla kaupunkikierroksella Porvoossa. Näin nykytaidetta kahdeksassa kaupungissa, en vähiten Kuopiossa. Tykästin 10-vuotiasta kiltaa, 1-vuotiasta kollektiivia ja Aalto Entrepreneurship Societya.

Kerrytin roppakaupalla kesäpisteitä, polttelin lakritsipiippuja ja puhalsin saippuakuplia parvekkeelta pakkaseen. Vietin 100-vuotisjuhlia. Lähetin siilipostia Murmanskiin, pyysin Pekka Himaselta muutaman ajatuksen yhteisökäyttöön ja mursin tiilen. Muistin bliniviikoilla, että yksi riittää. Pidin kiinni ystävistä viidellä mantereella. Keitin pannukaupalla teetä iltapäiväkerholaisille.

Joulukuussa tajusin, etten osaa enää katsoa televisiota. Pasilan toista tuotantokautta en kuitenkaan missannut. Kuuntelin radiota tavallista vähemmän. Jos kuuntelin, kuuntelin Radio Helsinkiä. Spotify valloitti minut ja ystäväpiirini ryminällä. On vaikea muistaa, millaista musiikin kuuntelu oli vuosi sitten.

Käytin paperista kalenteria ja tallensin leffaliput ja muut pienet tärkeät paperit tavalliseen tapaan, mutta päiväkirjaa kirjoitin vähemmän kuin vuosiin. Kirjoitin viiteen blogiin ja yhteen järjestölehteen. Kirjoitin myös sähköposteja, postikortteja, statuspäivityksiä ja muutaman kirjeen. Siskon kanssa koottu mummin elämäkerta valmistui kesäkuussa.

Pidin molemmat uudenvuodenlupaukseni. Ostin lähes yksinomaan eurooppalaista viiniä. Annoin hyville asioille mahdollisuuden tapahtua.

Kirjoitin joululomalla noin sata kohtaa sisältävän listan asioista, joita haluan kymmenluvulta. Aion elää sen todeksi, soveltuvin osin.

Lakritsipiippuvallankumous

2009-12-12T22:40:00.004+02:00

Joulu on taas, ihan yllättävän pian.

Eilen illalla siihen haettiin tuntumaa UMOn ja Emma Salokosken konsertista Porvoon kirkossa. Oli rentouttavaa elää vaihteeksi hetki korvien varassa. Tänään porvoolaiseen jouluperinteeseen perehdyttiin vanhan kaupungin kapeilla kaduilla, oppaan tarinoita kuunnellen, varpaat palellen, kevyessä lumisateessa. Myöhemmin kiipeiltiin pikkuväen asuinalueella pitkin pirunportaita. Huomenna entisen kotikaupungin kulttuurielämä saa vielä kolmannen mahdollisuuden Lucian päivän kunniaksi.

Muutama viikko sitten Kuopiossa vietettiin Sosiaalipsykologian päiviä. Siellä puhuttiin pienten valintojen tyranniasta mutta elettiin pienten valintojen paratiisissa. VB-valokuvakeskuksessa kohdalle osui yksi vuoden parhaista taidenäyttelyistä, odottamatta. Junassa ruodittiin maailmaa paremmaksi.

Paljon muutakin on ollut, elämää työn ja vapaa-ajan hämärtyneessä kokonaisuudessa. Kaamoksen keskelle järjestettiin PaKO, tutkimusryhmälle pikkujoulut ja itsenäisyyspäivää vietin venäläisen herkkupöydän äärellä viholliskuvia murtaen sekä naapurin osakuntakommuunissa viulumusiikkia kuunnellen. Ateneumin ystävien 90-vuotisjuhlissa summattiin museon tarjoavan kävijöilleen hiljentymistä, naurua ja oivalluksia. Sellainen tekee hyvää.

Lakritsipiippuvallankumous etenee pienin mutta määrätietoisin askelin.

Suuri seminaariviikko

2009-11-14T21:22:00.007+02:00

Spontaanisti kalenteriin tunkeutunut suuri seminaariviikko vei minut eduskuntaan, YLEen ja yliopiston suureen juhlasaliin. Puheviestinnän luennoilla pohdittiin yleisön vastuuta ja neuvottelustrategioita, Dipolissa juhlittiin 10-vuotiasta HIITiä. Eilen hämärän laskeutuessa iltapäiväkerhossa rauhoitettiin tahtia, koska koko ajan ei voi olla maksimaalisen innoissaan.

Eduskunnan tietoyhteiskuntaryhmän järjestämässä Ubiikkiseminaarissa alustivat tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa, ex-jaiku-ex-google Mika Raento, tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio sekä Effin Tapani Tarvainen. Erityisesti kaksi keskimmäistä esitystä olivat timanttia. Raento puhui kirkkaasti siitä, miten tosiasiassa maailmaa muuttuu vasta, kun mahdollisista asioista tulee helppoja, ei vielä silloin, kun aiemmin mahdoton mahdollistuu. Helppous tuo kenen tahansa käyttöön sellaista, mikä on ennen edellyttänyt valtaa, rahaa tai osaamista.

Torstaina ylärekisterin ajattelu jatkui Verkkopalvelujen esteettömyys -seminaarissa. Mikael Jungner kertoi pitäneensä tänä vuonna powerpointittoman tammikuun ja puhui hämmentävän osuvasti siitä, miten verkon tulee olla avoin kaikille, jotta koko yhteiskunnan kapasiteetti saadaan käyttöön. Ei riitä, että messissä ovat Helsingin iPhone-visionäärit, vaan mukaan tarvitaan se maakuntien Suomi, jossa ihmiset käyvät ABC:llä ja elävät omaa arkeaan. Iltapäivän edetessä tahti vain tiivistyi, loistavan alustuksen seuratessa toistaan. Tilaisuuden päätteeksi SIGCHI:n tämän vuoden opinnäytetyökilpailun voittaja Martin Gimpl esitteli lopputyönään suunnittelemaansa Stripes-käyttöjärjestelmää. Huikeaa.

Mahtavan seminaarin päättyessä kiiruhdin alma materin suojiin kuuntelemaan Pekka Himasen luentoa elämästä taideteoksena. Luento oli hyvä, mutta vielä parempaa oli nähdä yliopiston suuri sali täynnä ihmisiä, jotka eivät olleet paikalla velvollisuudentunnosta tai opintopisteiden toivossa. Päärakennuksen portailla pieni partiolainen myi minulle joulukalenterin. Oli ilo tukea päättäväistä nuorta naista liiketoiminta-alalla.

En tiedä, onko maailma ympärilläni muuttunut hitusen vähemmän kyyniseksi vai olenko vain vihdoin onnistunut löytämään sellaisia yhteisöjä, joissa voin viihtyä omana, parempaan maailmaan uskovana itsenäni. Joka tapauksessa Helsinki on viime aikoina alkanut tuntua Geneveltä, hyvällä tavalla. Se, mitä yritin kaksi vuotta sitten, onnistuu tänä vuonna yrittämättä.

Iloinen yksivuotias ja muita riemuja

2009-11-08T20:04:00.008+02:00

Hiljaiset signaalit flunssan väistymisestä ovat vahvistuneet iloisen innokkaaksi energiatasoksi. Hyvä niin, sillä tämä viikko on ollut toimintaa täynnä.

Maanantaina pidettiin koko päivä projektin plenaaria Pasilassa. Paljon on saavutettu, enemmän on tekemättä ja tehtävissä. Ensi vuoden kansainvälistyvät suunnitelmat ovat huikeita ja kunnianhimoisia. On jännää ja innostavaa olla osa niitä.

Tiistaina olin pitkästä aikaa aivan arkisesti työpaikalla töissä. Toimistopäivä oli parhuutta. Lounastaminen työkavereiden kanssa tauon jälkeen nosti hymyn kasvoille - ympärillä on hyvää porukkaa, vaikkei yhteisiä kahvitaukoja ollakaan vielä opittu pitämään. Iltapäivällä kuuntelin Raimo Lovion oivalluksia tarjoavaa luentoa Suomen innovaatiojärjestelmästä, illalla pianomusiikkia ja Temppeliaukionkirkon arkkitehdin kertomusta rakennuksen suunnittelullisista lähtökohdista.

Keskiviikkona istuin vihdoinkin tiedekunnan kirjastossa keskittyneenä väitöskirjan kannalta oleelliseen kirjallisuuteen. Käytin ääntäni uuden edustajiston valitsemiseksi, lounastin cernieiden kanssa, kävin vaalikahvilla entisen edaattorikollegan kanssa juttelemassa yliopistouudistuksesta ja elämästä, keskustelin työelämästä Statuksen alumnien kanssa ja tapasin osan Paha Kollektiivi Liven osallistujista. Kotimatkalla yhtäaikaista innostusta valtavan monesta asiasta ei latistanut edes se, että ensilumi laskeutui maahan loskana.

Viikon varsinainen kohokohtavuorokausi alkoi kuitenkin vasta perjantaina. Design Factorylla järjestettiin ensin Aallon, VTT:n ja Nokian Research Centerin yhteistapahtuma, jossa viriteltiin ajatuksia rikastavaan vuorovaikutukseen ja perinteiset rajat ylittävään yhteistyöhön. Illan hämärtyessä pyörähti käyntiin Paha Kollektiivi Live, joka onnistui ylittämään ainakin omat isoiksi kasvaneet odotukseni. Kollektiivin ensimmäisen jäsenistön ulkopuolelle avoimen tapahtuman teemana oli kaamoksesta aiheutuvien ongelmien ratkaiseminen. Yhdeksi yöksi iloisen yksivuotiaan organisoima tapahtuma ratkaisi itse oman ongelmansa.

Tänään on ollut sellainen päivä kuin sunnuntain kuuluu ollakin. Yrjönkadun altaalta irtosivat ensimmäiset flunssan jälkeiset urheiluendorfiinit. Pyykit on pesty, koti siivottu, lehtiä luettu ja sekalaisia hommia edistetty kiirettä pitämättä ja torkuista tinkimättä.

Kaikki on hyvin. Hulina jatkuu huomenna.

Seikkailu odottaa

2009-10-25T16:26:00.000+02:00

Syksy on saavuttanut sen pisteen, jossa on oltava hyvin tarkkana. Elokuvateatterissa on helppo matkata kohti korkeuksia, mutta taivaan ollessa lyijyä on välillä vaikea uskoa ulkona odottaviin seikkailuihin.

Pari viikkoa sitten pidin ensimmäisen oikean luentoni yliopistolla. Puhuin omasta tutkimustyöstäni, yksityisyyden ja julkisuuden tasapainottelusta sekä mobiilista sosiaalisesta mediasta. Se oli hauskaa, opettavaista ja antoisaa. Kurssin tällä viikolla pidetyn palautekeskustelun perusteella opiskelijat olivat enimmäkseen samaa mieltä. Odotan uteliaisuudella oppimispäiväkirjoihin pureutumista.

Torstai ja perjantai Tampereella olivat tutkijalla sitä, mitä puuteripäivät ovat lautailijalle. Identiteettiseminaari oli joukko loistavia luentoja, avoimia keskusteluita ja ennalta tuntemattomia ihmisiä, jotka tuntuivat ymmärtävän toistensa ajatuksia erilaisista tulokulmistaan huolimatta. Tuntui huojentavalta, että tutkimusta ei lähestytty koulukuntia ja konflikteja kehitellen, vaan yhdessä kunkin tutkimuskysymyksiin ja teemoihin soveltuvia ratkaisuja etsien. Keskeneräiseen artikkelikäsikirjoitukseen tarttuminen tuntuu nyt paljon paremmalta.

Kurssipäivien välissä ehdin nähdä pieneksi koululaiseksi kasvaneen kummipojan, joka oli oppinut soittamaan ilmakitaraa. Toivottavasti minäkin olen pian yhtä täynnä riemukasta energiaa, sillä marraskuu pursuaa seikkailuja.

Elossa, viltin lämmössä

2009-10-04T21:30:00.005+03:00

Kävin tänä viikonloppuna kolme kertaa elokuvissa. Se on paljon, samalla juuri sopivasti.

The B Movie oli kuin onnistunut laskupäivä: riemua, vapautta, aurinkoa, sininen taivas ja lunta, lunta, lunta. Elokuva välitti täsmällisen täydellisesti sen, miltä tuntuu olla ihan täysin elossa, onnellinen. Tuli hyvä olo ja hillitön lumentuska.

Eilen Orionissa esitettiin Shanghai Express. Se oli sellainen kuin 30-luvun alkupuolen elokuvien kuuluu ollakin: mustavalkoinen, hämmästyttävän modernisti kuvattu, karrikoitujen henkilöhahmojen ryydittämä ja tunnetiloissaan selkeä.

Tänään, sadepäivän kunniaksi, katsottiin päivänäytöksessä toinen elokuva, jonka pääosassa oli juna: Sin nombre. Kumisaappaat osoittautuivat jälleen kerran karkeaksi liioitteluksi, kun kotimatka taittui pitkin aurinkoista Aleksanterinkatua.

Aivan täyttä legendaa viikonlopun syysmyrsky ei kuitenkaan ole ollut. Sateen rummuttaessa ikkunaa on ollut hyvä hetki kääriytyä Geneve-viltin lämpöön, juoda suuria kupillisia inkiväärillä maustettua teetä, kuunnella Iron & Winea ja lukea kaikessa rauhassa.

Juha Itkosen Kohti palautti mieleen, miten mukavaa on silloin tällöin lukea vauhdilla pitkä, juonellinen romaani, uppoutua tarinaan, karata hetkeksi kaikesta siitä, mitä oma elämä on. Mukavaa ja hyvää tekevää, vaikken kaipaakaan tästä elämästä karkumatkalle, en juuri nyt, kun Suomen syksyssä on niin paljon hyvää edessäpäin.

Rakkautta ja anarkiaa onnellisessa kaupungissa

2009-09-27T17:32:00.008+03:00

Tällä viikolla sain tiedon yhdestä tärkeästä päätöksestä. Kunhan ensi viikolla tulee toinen, näköalat alkanevat selkiintyä. Yhden mahdollisen tulevaisuuden hahmottuminen on yhtä aikaa turvallista ja pelottavaa - varsinkin, kun visio tuntuu sellaiselta, jonka haluan toteuttaa.

Keskiviikkona aurinko laski Helsingissä klo 19.17. Otimme astronomisen syksyn vastaan kaakaolla, suklaalla ja kynttilöillä varustautuneina. Myöhemmin illalla Kuha taisteli Semifinalissa fiktiota vastaan. Torstai-iltana aurinkoisessa Otaniemessä pelattiin krokettia. Perjantaina syötiin kattilallinen keittoa ja kaksi pellillistä leipiä isoista ja pienistä asioista keskustellen.

Lauantaina Megapolikseen meno ei jäänyt pelkäksi puheeksi, kuten niin monena vuonna aiemmin. Kuuntelimme siskon kanssa hetken verran onnellisen kaupungin visionäärien kokemuksia sissiviljelystä urbaanissa ympäristössä. En tiedä uskonko monenkaan helsinkiläisen kasvattavan jatkossa perunoitaan kerrostalon sisäpihalla, mutta kyynistymättömien ihmisten kuuntelemisesta tuli joka tapauksessa hyvä olo.

Pablo on saapunut Suomeen. Kävin tänään tapaamassa häntä ja taidettaan "omalla vastuulla, hurmion riskillä, mutta ennen kaikkea, terveydeksi". Ateneumissa oli sunnuntaiksi oudon hiljaista. Toivottavasti ihmiset pian oivaltavat, etteivät suurnäyttelyn erikoisjärjestelyt tarkoita, ettei museoon voisi mennä. Siellä odottaa eheä muttei kovin mielikuvituksellinen näyttely. Joukossa oli silti joitakin teoksia, joiden eteen jäin ja katsoin pidempään, kuraattorin ohjetta noudattaen.

Tämä onnellinen kaupunki on näinä päivinä ollut täynnä rakkautta ja anarkiaa. Eilen nautin palan siitä elokuvateatterin uumenissa katsomalla New York City Girls -dokumentin. Kerrankin kävi niin, että luovia unelmiaan toteuttavista ihmisistä kertovan elokuvan jälkeen ei tehnyt mieli tehdä radikaalia elämänmuutosta, muuttaa jonnekin tai ryhtyä maalariksi. Se on ehkä varmin mahdollinen tae siitä, että olen juuri nyt minulle jotenkin oikeantuntuisella raiteella.

Intoilua ja imaginäärisiä öitä

2009-09-15T16:07:00.003+03:00

Olen tiennyt sen tulevan näinä päivinä ja jotenkin silti yllätyin: tämä on syksy.

Lukukausi TKK:lla on pyörähtänyt käyntiin. Olemme kiertäneet esittelemässä sizl-palveluita fukseille kaikilla kolmella Aalto-kampuksella. Eilen istuin syksyn ensimmäisellä luennolla. Siellä korostettiin hassuttelun ja hulluuden tärkeyttä ongelmanratkaisussa. Vaikka aika opinnoille tullee jälleen löytymään imaginäärisistä öistä, en juuri nyt epäile opintojeni mielekkyyttä.

Viimeviikkoinen ECSCW oli onnistunut kokonaisuus. Doctoral Colloquimista tarttui mukaan muuta orastava oivallus, vahvistunut usko tutkimusaiheen mielekkyyteen sekä joukko ihmisiä tarjoamaan tarpeellista vertaistukea ja ymmärtämään, millaista pimeässä tunnustellen etenemistä jatko-opinnot suurimman osan ajasta ovat. Seuraavatkin päivät inspiroivat ja motivoivat: mainioita esityksiä, kiinnostavia keskusteluja ja parasta sushia sitten helmikuun. Lähdin posterisessiosta lentokentälle onnellisena siitä, miten innostunut olin taas kerran töistäni.

Olen myös päättänyt antaa Twitterille uuden mahdollisuuden. Viserrykseni käsittelevät sitä, mitä kuulen, luen ja teen - siis lähinnä laajasti määriteltyjä työasioita. Niihin kuuluvat alkavalla kaudella myös kollegoiden kanssa järjestetty informaatioteknologian sosiaalipsykologiaa -kurssi, Sosiaalipsykologian päivät ja joukko muita hauskoja hankkeita.

Viikonloppuna pysähdyin lepäämään. Päivitin kuulumisia siskon kanssa, heitin pois jätesäkillisen taaksejäänyttä elämää, keitin tuoreista juureksista sosekeittoa ja paistoin lettuja ystävien kanssa. Verenpaineen tasaantuessa flunssa iski. Nyt yritän parhaani mukaan välttää hätiköityjä johtopäätöksiä levon vaarallisuudesta.

Kansainvälistä hulinaa

2009-09-06T23:14:00.005+03:00

Muutama tunti sitten Puolan ilmatilassa Krakovan yllä ajatukseni olivat pitkin poikin ympäri maailmaa. Nyt suuntaan niitä täällä Wienissä huomenna alkavaan konferenssiviikkoon. Saksankielinen ympäristö tuntuu kotoisalta, vaikka omasta kielitaidosta tuntuu olevan tallessa lähinnä se pieni siivu, jota tarvitaan kasviskebabin ostamiseen.

Viime viikot ovat olleet yhtä hulinaa. Portugalista käymään tulleen ystävän kanssa on viime päivinä eletty siinä ihanassa Helsingissä, jossa välillä unohdan asuvani. Ohjelmassa on ollut balettia, nukketeatteria, valokuvia, design-kauppoja, opiskelijaelämää Otaniemessä ja ilotulitteita Eiranrannassa. Kävin myös vihdoin Tallinnan Kumussa ja liian pitkän tauon jälkeen Runebergin kodissa. Olen puhunut ranskaa sydämeni kyllyydestä ja nähnyt sekavia kolmikielisiä unia.

Tuntikausia kestävä viiden ruokalajin illallinen seitsemän ystävän seurassa on kukaties parasta maailmassa. Lauantai-ilta pienessä opiskelija-asunnnossa osoitti jälleen kerran sen, minkä muutenkin tiesin todeksi: kulinaristisen nautinnon huipulle pääsemiseen ei tarvita valkoisia pöytäliinoja eikä Michelin-tähtiä. Tiistaina maistettiin kotitekoista indzeraa ja todettiin sen maistuvan oikealta, ihan samalta kuin Genevessä kaksi vuotta sitten. Riemu oli rajatonta - afrikkalaisen maustetahnan kypsyttely ja taikinan hapattaminen tuottivat toivotun tuloksen.

Ensimmäisellä taiji-tunnilla harjoiteltiin kävelemistä. Luulen, että minulle tulee tekemään valtavan hyvää palata elämään, jossa ainakin tunnin viikossa olen hiljaa ja hereillä - samanaikaisesti. Kesä on ollut parhuksista parhain, mutta joskus olisi kai hyvä vähän rauhoittuakin.

Syksy on aina uusi alku. Se on sateineen ja lyhentyvine päivineen myös asennekysymys. Tänä vuonna aion suhtautua siihen teen, kynttilöiden ja suklaan sesonkina.

Kulttuuripaastoa ja kuuntelua

2009-08-18T22:16:00.008+03:00

Helsingin kulttuuriviikot ovat täydessä vauhdissa, mutta minä vietän pientä kulttuuripaastoa.

Viime viikolla virikkeitä oli niin paljon, että nyt on pitänyt hengähtää hieman ja sulatella: Mustikkamaan kesäteatterissa koetussa Tunne-detoxissa oli luotettu vähän liikaa siihen, että meuhkaamalla kolme tuntia osutaan ihan varmasti vähän jossain vaiheessa. Kellariteatterin Muutoksen ajassa osuttiin paljon tarkemmin ja herkemmin - kirkkaalla ihmisluennalla, omissa ajatuksissa paljon pöyrineillä teemoilla ja teatteritaiteellisella kikkailulla, jonka määrä keikkui kutkuttavasti sopivan ja liiallisen rajalla. Torstainen Kuorojen kierros meinaa unohtua listasta, joka täyttyy ennen kaikkea Flowsta, johon tänä vuonna kompensaatioksi aiemmista missauksista pääsin paikalle koko viikonlopuksi.

Elämä on kuitenkin niin paljon muutakin kuin kulttuurisia spektaakkeleja: Välillä parasta mahdollista on leipoa kakkupohjaa siskon keittiössä, jossa Suomen kansan sieluun katsotaan Googlen avustuksella tai lukea pinoon kertyneitä sanomalehtiä sellaisessa rauhassa, että ehtii kuulla omat ajatuksensa. Hyvää on myös syödä pohjasta tehty kakku mansikkamehun ja teekupillisten ryydittämänä ystävien kanssa ja miettiä syksystä parempi. Kun varautuu ajoissa, marraskuun tympeää pimeyttä ei tarvitse pelätä.

Jotenkin onnellista on sekin, kun huomaa työmatkalla aamuilman tuoksusta, että kesä on ehtinyt siihen pisteeseen, jota jotkut hätäisesti päätellen sanovat syksyksi. Ilmojen viilettyä uskaltauduin uimastadionille tällaisena aurinkoisena iltana. Nyt silmien ympärillä on uimalasien jäljiltä pandat, mutta mieli on valkoinen kuin puuterilumi Hokkaidolla kirkkaana aamuna dumpin jälkeen.

Paljon tai ei paljoakaan

2009-08-09T22:06:00.005+03:00

Viime viikot elämä on ollut niin täynnä, ettei dokumentaatiolle ole löytynyt hetkiä. On tapahtunut paljon tai ei paljoakaan, näkökulmasta riippuen.

Oli viimeinen viikko Kiinaa: käytiin teekaupoilla, temppelissä ja pilvenpiirtäjän huipulla. Koettiin täydellinen auringonpimennys ja se hetki, kun valo tuli takaisin. Kuljeskeltiin katuja ilman suuria tavoitteita, törmättiin kiinnostaviin asioihin. Oli helppo ja hyvä olla. Mentiin lentokentälle hankalasti, jotta päästiin ajamaan magneettijunalla. Kotona vastassa olivat sisko ja elämän realiteetit.

On ollut paluu töihin täydellisistä lomatunnelmista, iltoja huvikumpuisilla pihoilla, kaoottisia hetkiä ja selkiintyviä näkymiä. Urbissa Extended Teenage Era räjäytti pankin niin monta kertaa ja niin monella tavalla, ettei sellaisen kokematta uskoisi olevan kahdessa tunnissa mahdollistakaan. A little bit of Kubismus, ja? World/Inferno Friendship Societyn Addicted to bad ideas: Peter Lorre's Twentieth Century -postpunkshowsta jää muistoksi vähintään musiikki.

Tämä viikonloppu oli ensimmäinen kokonainen Helsingissä sitten kesäkuun. Syötiin sushia, veneiltiin, katsottiin Almodovarin Särkyneet syleilyt Engelin kesäkinossa ja vietettiin 100-vuotisjuhlia. Eikä juuri tämän paremmin kai voisi olla.

Maksa vähemmän, koe enemmän

2009-07-20T14:56:00.004+03:00

Moni, minä itse mukaan luettuna, ehti ennen viikonlopun pääkaupunkimatkaa nauraa argumentaatiolleni: "Kun kerran on jo Kiinassa, olisi järjetöntä jättää käymättä Pekingissä."

Torstai-iltana kiskot sitten veivät pohjoiseen. Kaikki junat olivat tupaten täynnä, joten paikkalippuja ei saatu. Niinpä matka taittui keskellä aitoa elämää. Ympärillä pelattiin korttia ja syötiin purkkinuudeleita. Yksi teki ristipistotyötä, toinen katsoi elokuvaa kännykkänsä näytöltä. Me nukuimme penkkien alla kippurassa ja olimme lopulta onnellisia siitä, ettei lippujen kanssa käynyt niinkuin oli suunniteltu. Taas kerran maksamalla vähemmän pääsi kokemaan enemmän.

Pekingissä tavattiin heti kättelyssä kämppis kahden vuoden takaa, nyttemmin onnellinen kahden lapsen äiti. Oli ilo syödä taas saman pöydän ääressä ja käydä läpi omat ja yhteisten tuttujen kuulumiset.

Lauantaina herättiin varhain seuramatkalle. Kiinanmuurilla kiivettiin ylemmäs kuin opas ohjeisti. Nukuin vartiotornissa pienet päiväunet. Myöhemmin samana päivänä retki vei Ming-dynastian aikaiseen hautapalatsiin, jadenäyttelyyn, teetastingiin ja tiibetiläisiä oppeja noudattavaan jalkahierontaan. Oppaan komentojen noudattamisen vastapainoksi suuntasimme illalla nauttimaan vaihtoehtoisuudesta ja vapaudesta galleria-alueelle nimeltä 798. Punaviinipullon äärellä kirjoitettiin lista joistakin hyvistä asioista. Siitä tuli pitkä.

Sunnuntaina katsastettiin Kiellettyä kaupunkia. Turistipaljoudessa oli vaikea hahmottaa paikasta mitään muuta kuin sen valtavuus. Onneksi harhailimme ennen poistumista pienemmälle sivupihalle. Siellä oli hiljaista. Kun korvat saivat levähtää, kohteen kauneus alkoi avautua. Iltapäivä kului Pekingin pitkiä, tasaisia ja muurien varjostamia katuja taivaltaessa.

Paluumatkalla ensimmäisessä luokassa nautittiin mukavuudesta, joka seisomapaikkojen jälkeen tuntui ylenpalttiselta. Ylenpalttinen oli myös Shanghain kuumuus juna-asemalle astuessa. Kaupunki tuntui hassulla tavalla kotoisan tutulta.

Kodissa ja kaduilla

2009-07-15T20:39:00.001+03:00

Shanghain kaduilla naiset kulkevat katse maahan luotuna. Miehet eivät. Eilen, ensimmäistä kertaa elämässäni, kävin kiinalaisessa kodissa. Oli huojentavaa saada eläviä todisteita siitä, että tästä maasta löytyy vahvoja ja toimeliaita naisia, jotka eivät arkaile katsoa elämää silmiin.

Kurssilta järjestetyn vierailun emäntä oli ollut aiemmin Pekingissä People's Dailyssa toimittajana, mutta muuttanut 15 vuotta sitten Shanghaihin perustamaan lehden täkälaista versiota. Nyt hän tekee Fudanissa journalistiikan väitösopintoja. Aviomies on ammatiltaan journalisti, mutta tätä nykyä töissä Hongkongin lähellä ajauduttuaan erimielisyyksiin puolueen kanssa.

Emäntämme 81-vuotias äiti oli ollut mukana Japanin sodassa yhtenä ensimmäisistä kiinalaisista naislentäjistä. Eilen isoäiti näytti meille vanhaa valokuvaa, jossa hän istuu samassa ryhmässä Maon kanssa. Mummo oli täyttä ruutia: hän nauroi, hassutteli ja kokosi lopulta kaikkien nimet ja sähköpostiosoitteet siltä varalta, että päättää matkustaa pohjoismaihin. Isoisä piti matalampaa profiilia, mutta esitteli sentään musteella riisipaperille jäljentämiään buddhalaisia tekstejä.

Perheen 14-vuotias tytär tulkkasi sujuvasti kiinasta englantiin ja englannista kiinaan, soitti pianoa. Hän oli jo alkanut valmistautumaan TOEFL-testiin, koska haluaa amerikkalaiseen yliopistoon opiskelemaan. Hän tahtoo isona arkkitehdiksi voidakseen suunnitella Versailles'n kaltaisia rakennuksia.

Niin luennoilla kuin eilisellä kotivierailullakin olen hämmästynyt kerta toisensa jälkeen yhteiskunnallisten ongelmien samanlaisuutta kotona ja täällä. Asioiden mittasuhteet voivat olla erilaiset, mutta ongelmat ovat pohjimmiltaan aivan samoja: osallistuminen ja itsenäinen ajattelu yliopistolla, poliittinen passiivisuus, julkisen keskustelun tahmeus, lehdistön yksisilmäisyys... Kun luennolla kritisoidaan kiinalaista puolueen ja virkamiehistön yhteenkietoutumista, Ylioppilasteatterin Välikysymys väikkyy mielessä. Nämä viikot asettavat uuteen perspektiiviin paitsi Kiinan, myös Suomen. Olen ajatusteni kanssa hukassa ja hämilläni - juuri siinä pisteessä, josta oivaltaminen alkaa.

Vapaatahtista vaeltelua

2009-07-13T11:26:00.002+03:00

Viikonlopun ohjelmana oli uuei. Se on kiinalainen käsite, joka tarkoittaa kaiken tekemistä olemalla tekemättä mitään. Päätös korvata mahdollisuudet päiväretkeilyyn lähikaupungeissa vapaatahtisella oleskelulla Shanghaissa johti, kuten arvata saattaa, suureen ja iloiseen määrään toimintaa.

Perjantaina koulun jälkeen seikkailtiin vanhan kaupungin tavaramarkkinoilla ja haettiin tuntumaa paikalliseen neuvottelukulttuuriin. Kaveri tinkasi takin hinnasta niin suurella ilolla, että tuli lopulta myyjän ulosheittämäksi. Toinen löysi iltapuvun yläosan. Myöhemmin illallistettiin ravintolassa, jonka menut oli kirjoitettu vain kiinalaisin merkein. Kalaa saatiin piirtämällä, oluen tilaaminen sujui jo paikallisia sanoja viittomalla ryydittäen.

Lauantaina perehdyttiin ostoskulttuuriin feikkimarketissa. Ostin uudet punaiset tossut, aivan kuten Münchenistä aikoinaan. Tiede- ja teknologiamuseossa nähty 3D-elokuva eteni hämmentävän monella metatasolla, pitkin vaihtuvia vuoristoratoja. Pilvenpiirtäjäviidakossa vaeltamisen jälkeen illan iloksi löytyi sushia ja sakea ja satunnaisen taidenäyttelyn avajaiset satunnaisessa galleriassa. Myöhemmin reitin varrelle osui vielä tapaksia, Mao-kuvilla täytetty baari sekä sattumalta uudelleen se esteettinen suklaakahvila, jossa jo alkuviikolla käytiin. Toinenkaan kerta ei tuottanut pettymystä.

Kun ei ole yksin eikä kiireinen, voi eksyä kaikessa rauhassa - tai siis ajautua jonnekin muualle, kuin sinne, minne oli tavallaan ajatellut mennä. Juuri niin kävi sunnuntaina, eikä se haitannut yhtään. Kaupunkisuunnittelukeskuksessa oli esillä valtavia pienoismalleja ja kunnianhimoisia tulevaisuudenvisioita. Maailmannäyttelyn arvolupaus "Life will be better" kuulostaa naiivilta kaupungissa, jonka joissa virtaa kellanruskeaa vettä ja jonka taivas on aurinkoisinakin päivinä saasteista harmaa. Joskus kuitenkin toivoisi, että suomalaisessakin yhteiskunnassa päätettäisiin laittaa asiat kuntoon ensi vuoteen mennessä ja ryhdyttäisiin muutostöihin yhtä suurella energialla ja intensiteetillä kuin täällä. Shanghain joukkoliikenteen kehityssuunnitelmaa katsoessa surettaa tietää, että länsimetroa saadaan odotella vielä pitkään.

Ehkä parasta viikossa oli lopulta sunnuntai-iltainen paluu torstaina löydetylle galleriakadulle. Mogashan Lu'n varrella on mahtavia gallerioita ja sellaisia kahviloita, jotka tuntuvat keskieurooppalaisella tavalla kodilta. Juodessani sopivalla tavalla halvanmakuista viinilasillista tuolissa, johon voi käpertyä juuri oikein, olisin luullut olevani Berliinissä, ellen olisi tiennyt paremmin. Kerrankin oli kuitenkin helppo uskoa, ettei Berliinissä olisi voinut olla mukavampaa.

Savusumua, siansorkkia ja seikkailumieltä

2009-07-09T21:00:00.003+03:00

Shanghaissa on kuumaa ja kaoottista. On hassua olla maassa, jonka aakkosia ei osaa lukea ja jonka kulttuurin kanssa on suurimman osan ajasta aivan kassalla. Lautaselta voi löytyä siansorkkia tai läpikuultavia kananmunia. Internet toimii soveltuvin osin, mutta Facebook on tällä hetkellä blokattu.

Toissapäivänä kastuttiin kaatosateessa ja puhuttiin koulutuspolitiikasta punaviinin äärellä. Eilen harhailtiin kaupungin kaduilla ilman suuria päämääriä. Keskusteleva kuljeskelu on lempiasioitani elämässä, erityisesti silloin, kun matkan varrella pääsee nauttimaan täydellisyyttä hipovaa kaakaota ja hassuttelemaan kolikon osoittamasta suunnasta löytyvien patsaiden äärellä. Tänään harjoiteltiin taijia kiinalaisten opettajien johdolla. Iltapäivän luentojen jälkeen laulettiin karaokea aasialais-pohjoismaalaiseen tyyliin koko kurssin voimin.

Kaikessa irtonaisuudessaan päätös lähteä Kiinaan tuntuu tällä hetkellä olleen juuri oikea. Olen kaukana kotoa ja samalla kuin kotonani. On luksusta istua aivokarkkia tarjoilevilla luennoilla, jotka ravistelevat, antavat virikkeitä ja avaavat uusia ajatuskulkuja. Kurssi ja matka ovat vielä alkutekijöissään, mutta jo nyt maailma näyttää erilaiselta, paremmalta, kuin lähtiessä. Suurimman osan ajasta olen innoissani, tohkeissani ja avoin uudelle. Samalla yritän kuitenkin pitää mielessäni, että olen lomalla. Juuri nyt minun ei tarvitse pakottautua yhtään sen enempään kuin kullakin hetkellä hyvältä tuntuu.

Muutama päivä savusumuisessa suurkaupungissa on tuonut minut siihen pisteeseen, jossa ajattelen jo innolla kaikenlaisia arkea parantavia asioita, joihin voin ryhtyä kotiutuessani. Lopulta tärkeää ei ole, aloitanko oikeasti niitä uusia urheilulajeja, käsitöitä, kirjoitusprojekteja tai reseptikokeiluja, joita nyt ajattelen. Oleellista on havahtua taas kerran huomaamaan, kuinka paljon onnellisen innostavia asioita edessäpäin voi olla - ja keskittyä samalla nauttimaan siitä, mitä on täällä, juuri nyt.

Puhe, jota ei koskaan pidetty

2009-07-02T21:59:00.006+03:00

Isä täytti maanantaina 60 vuotta. Sunnuntaina juhlittiin huomispäivänsankaria, seuraavana päivänä päivänsankaria. Oli tasapainotaidetta, debyyttitaidenäyttelyn avajaiset ja piha täynnä lapsia. Olin kirjoittanut puheen, mutta se jäi pitämättä - teot saivat puhua puolestaan. Tässä kuitenkin jotakin puheesta, jota ei koskaan pidetty. "Jotainhan niissä on tavannut olla", kuten Kekkonen aikoinaan totesi.

***

"Muistan ihmetykseni, kun ryhdyit harjoittelemaan maratonia varten. Ensin en tiennyt, mikä maraton on ja sitten kun kuulin, en ymmärtänyt, miten sinä voisit pystyä siihen - eikö maraton ole niille oikeasti urheilullisille ja hyväkuntoisille? Sitä paitsi eivät muidenkaan vanhemmat juosseet maratoneja. Mutta niin vain treenasit, kunnes Honolulusta tuli täyttä totta. Maraton on hieno ja haastava laji. Kuudella maratonillasi osoitit, että monet asiat ovat mahdollisia, jos niiden eteen on valmis tekemään töitä. Sinulla oli unelma ja toteutit sen.

Toinen ihmetyksen hetki koettiin takavuosina Mustamäentorilla. Ostit öljyvärejä ja maalaustarvikkeita. Me muut nauroimme: Mihin ihmeeseen ja ennen kaikkea milloin niitä käytät? Sanoit tarvitsevasi niitä, kun eläkkeelle jäädessäsi alat maalaamaan. Monta vuotta maalit pysyivät vintin kirjahyllyssä koskemattomina. Tunnustan epäilleeni, että maalarinurasi jäisi pelkäksi puheeksi - aitanseinän ja taivaanrannan maalailuksi. Vaan kun ei jäänyt. Omankin kirjoituspöytäni yllä riippuu nyt todistusaineistona valmistujaislahjaksi saamani, sinun maalaamasi jokimaisema. Se muistuttaa paitsi kotikaupungista, myös siitä, että unelmia saa, voi ja kannattaa toteuttaa.

***

Kun tämän vuoden alussa epäröin Japaniin lähtemistä, kannustit minua. Sanoit, että kun on nuori ja haluaa, pitää mennä. Arvostin tätä lausuntoa erityisesti, koska tiedän, että sinusta olisi mukavampaa, jos matkustaisin ulkomaiden sijaan useammin tänne kotiin.

Perheen yhteisiin matkoihin on aina oleellisesti kuulunut kulttuuriosio, olipa se sitten saamelaismuseo, kesäretki Retrettiin tai norjalaisen kirkon kellari. Yhteisiä elämyksiä on kertynyt myös niin Peltojärven rannalta, Lassin rinteestä, Ateneumista kuin siltä yhdeltä ranskalaiselta näköalapaikaltakin, jossa oli paljon pokuja.

Voittopuolisesti näkökulmia on kuitenkin laajennettu kotioloissa. Lukeminen on aina ollut arvossaan, eikä kirjoista ole ollut pulaa tässä kodissa. Silti, sinun intosi ansiosta, opin käyttämään tietokonetta aiemmin kuin lukemaan. Huolehdit meille mahdollisuuden osallistua tietoyhteiskuntaan pienestä pitäen. Ja vaikka joskus oletkin halunnut päräyttää tekstarin suoraan kotinumeroon, et ole antanut sen häiritä. Tekemällä oppii.

Näissä huomioissa, kuten ehkä jo arvaatkin, on kyse toisesta tärkeästä lähtökohdasta: ikkunan avartamisesta. Vaikka perinteet ovat tärkeitä, on hyvä kokeilla myös uutta - oppia ja oivaltaa.

***

Kolmas tärkeä asia liittyy edellisiin. Se on mahdollisuuksien huomaaminen, niiden luominen ja niihin tarttuminen. Luovasti ajatellen maailma on hauskempi. Kun lapsina kaipasimme viihdykkettä, teit tuvan sohvasta liukumäen. Lapin-matkoilla kannoit lisäpainoa valittamatta paistinpannun tunturiin, jotta siellä voitiin järjestää lettukestit. Nämä ovat esimerkkejä mielikuvituksen voimasta. Olet isänä toteuttanut sitä teidän sängyn yläpuolella riippuvaa mietelausetta, jonka mukaan rakkaus on mielikuvituksen voitto älystä. Meidän ei ole tarvinnut mennä kotia kauemmas oppiaksemme etsimään luovia ratkaisuja.

***

Aina on kuitenkin tullut varsin selväksi myös se, että hulluttelu ja unelmien arvostaminen ei saa tarkoittaa vastuunpakoilua, työn välttelyä, itsekkyyttä eikä kohtuuttomuutta. Joku roti ja tolkku on oltava. Ei pidä tyhjentää koko pajatsoa kerralla. Asiat tapahtuvat hyvin harvoin itsestään tai ilmaiseksi. Koko ikäni olen saanut kuulla, niin kehoituksena kuin kehunakin, että onni on ahkeran kaveri. Vaikka hukkakauran kerääminen ei olekaan aina tuntunut varsinaiselta onnenpotkulta, on se ainakin opettanut tekemään päättäväisesti töitä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi - sekä sen, että yhdessä tekemällä isostakin urakasta selvitään ennen pimeäntuloa.

Kiitos näistä opeista. Kertaan ne vielä, sillä toivon sinun jatkavan samalla linjalla myös seuraavat 60 vuotta:

- Pidä kiinni unelmista ja uskalluksesta toteuttaa niitä
- Avarra ikkunaa. Älä lakkaa oppimasta ja oivaltamasta.
- Huomaa sinulle tarjoutuvat mahdollisuudet ja tartu niihin.
- Mutta muista myös se neljäs: joku roti ja tolkku on oltava."

***

Päivän kuvia

2009-06-23T22:30:00.007+03:00

Jos minullakin olisi tapana ottaa kuva päivässä, ne olisivat voineet viime aikoina olla tällaisia:

- Itsestä peilin kautta otettu kuva sillä hetkellä, kun tajuaa, ettei musta silmien alla lähdekään pesuaineella.

- Saunavihdan taittamista juhannusaattona rapsakassa kesäsateessa valkoinen sydvesti päässä. Iholla tyynynjälkiä toistuvien päiväunien jäljiltä, kasvoilla se hymy, joka tietää, että pian saa saunoa sydämensä kyllyydestä ja että illallismenussa lukee fondue.

- Helsinki kesäisenä, rauhallisena ja elävänä ilta-auringossa - sellaisena kuin se näyttäytyi sunnuntai-iltana Stadikalla uinnin jälkeisessä päivityssessiossa Töölönlahdelle Linnunlaulun kallioilta aukeavana näköalana. Siinä hetkessä oli helppo tuntea sielunyhteyttä kerrankin koko kaupunkiin, ei vain ympärillä istuviin ystäviin.

- Hattaran taakse naamioitunut entinen naapuri, joka nauraa sille, miten tyypillistä on, että ollaan päädytty ostamaan Linnanmäellä iltarannekkeet, vaikka tarkoitus oli vain mennä ajamaan vuoristoradalla yhden kerran.

- Juhlapukuliikkeen tylli- ja silkkimeressä hämmästyneeltä näyttävä sisko, joka ei meinaa uskoa todeksi sitä, että ensimmäinen hänen sovittamansa mekko voi olla juuri se, mitä tultiin hakemaan. Sen oivaltaminen, että nopea löytäminen laskee mekon reaalista kustannusta, kun etsimiseen ei kulu aikaa.

En enää muista, ketä siteeraan, kun sanon, että kaikkein parhaiten muistaa ne kuvat, jotka jäivät ottamatta. Kyse voisi olla Susan Sontagista, mutta on lopulta aivan sama, kuka sen sanoi. Totta se kuitenkin on.

Lyyrinen sekamelska

2009-06-13T13:44:00.005+03:00

Puolet alkukesän kuusiviikkoisesta arjesta on ohi, joskin nämä viikot ovat olleet pikemminkin lyyrinen sekamelska kuin harmaata arkea.

Suunnitelmista ei ehdi toteuttaa kuin murto-osan. Koitan muistaa olla olematta siitä huolissani, sillä tänä kesänä tapahtuu joka tapauksessa koko ajan jotain. Kuten kaveri sen hyvin kiteytti, tilanne on sama kuin se, että "lapsena jouluna ei tarvinnut stressata siitä että ehti katsomaan piirrettyjä, koska niitä tuli kuitenkin koko ajan".

Gruppen Fyran Kaktus-festivaalilla tanssin katseluun saattoi keskittyä niin perusteellisesti, että vähäksi aikaa kaikki muu katosi. Jossain vaiheessa keskittyminen ehti syvetä siihen pisteeseen, jossa katsoo näkemättä ja ajatukset kulkevat omia polkujaan pakottamatta. Juuri sitä tarvitsin, mutta myös tauon jälkeen esitettyä lamahumppaspektaakkelia, jota katsoessa ei voinut kuin nauraa vedet silmissä. Torstaina Debbie Fox soitti lyhyesti mutta hyvin. Kallion kesäillassa tuntui helsinkiläisellä tavalla berliiniltä. Paikalla oli paljon ystäviä, osa juuri kotiin palanneita tai käymään tulleita. Siitä seurasi jälleennäkemishalauksia, naurua, kuulumisia ja kotoisuutta.

Koska en ole vieläkään saanut kitaraa hankittua, Ben Harper soittaa ja laulaa puolestani. Ulkona sataa; sisällä on teetä ja taittotöitä. On luksusta olla yksin kotona juuri nyt.

Äkkiä ja täydellä teholla

2009-06-07T12:15:00.005+03:00

Skumppakuu päättyi, kesä jatkuu.

Maanantai-iltana oli sellaista, että sireeni kukki, aurinko ei meinannut laskea ja 13-tuntisen työpäivän jälkeen ehtikin vielä laiturille. Siellä oli kavereita, jotka olivat tehneet liikaa ruokaa ja jotka ymmärsivät, ettei se haittaa, jos eksyy parin kilometrin matkalla monta kertaa, kunhan sitten kuitenkin pääsee perille.

Tiistaina kipusin upottavaan punaiseen mattoon verhottuja portaita Ritarihuoneen saliin. Konsertti oli kaunis, kokemus absurdi. Kenen elämä tämä oikein on? Kotimatkalle lähdin kainalossani kimppu raparperia.

Keskiviikko kului aamusta iltaan työporukalla Humaljärvellä. Järvivesi oli yllättävän lämmintä. Tämä kesä on tullut niin äkkiä ja täydellä teholla, etten aivan ymmärrä, miten viime vuonna saattoi olla niin erilaista.

Torstaina suuntasin itään päästäkseni myöhemmin vielä idemmäksi. Kulosaaren sateessa tajusin, että yllättävän pian ihan oikeasti olen taas lähdössä - ja että se on hyvä juttu. Illan ohjelmassa oli enkeleitä, demoneita ja cernieitä. Halvanmakuisen viinin äärellä nauraessa oli vaikea uskoa, että kesästä Genevessä on jo kaksi vuotta.

Nyt olen viettänyt kokonaista, vapaata viikonloppua Helsingissä ensimmäistä kertaa liian pitkään aikaan. Sängyssä on taas puhtaat lakanat. Kotona voi kävellä paljain jaloin ilman pelkoa ja inhoa. Ja jos hyvin käy, huonekasvit saattavat sittenkin jäädä henkiin. Allting ordnas.

Pitkin poikin

2009-05-28T14:11:00.001+03:00

Kun ystävä Portugalista lähettää lukuvuoden lopusta ja projektien paljoudesta stressaantuneen meilin ja kysyy, voisiko tulla luokseni syömään tänä iltana, tiedän ihan tarkalleen mitä hän tarkoittaa. Onneksi tiedän myös, että hän ymmärtää, kun vastaan, että pöytä on katettuna. Joskus kuitenkin toivon, että asuisimme taas samassa kaupungissa eikä yhteistä iltateetä tarvitsisi juoda skypen välityksellä.

Näinä aikoina tapaamisia sumplitaan kalenterien ja matkalippujen avulla. Yleensä yhteinen aika ja paikka löytyy, kunhan vain ajatellaan riittävän luovasti. Usein paikkana on internet, onnellisen usein jokin sitä kivisempi kylä. Helsingissä kyläilevän kaverin kanssa mennään aamiaiselle sinä yhtenä aamuna, kun molemmat ovat kaupungissa. Lentojen välillä ehtii moikkaamaan entistä työkaveria. Pieni hankaluus auttaa näkemään prioriteetit ja tarttumaan kohdalle osuviin hetkiin. Yhteistä aikaa ei rikota puhelimia tai kelloa vilkuilemalla, sillä sitä on liian vähän puolihuolimattomuuteen.

Joskus kavereiden kanssa pystyi menemään elokuviin arpomatta viikkokausia etukäteen, milloin olisi sellainen ilta, jolloin mahdollisimman moni olisi maassa. Nyt yksi vastaa Wienistä, toinen Ranskasta, kolmas Kaliforniasta, neljäs Espoosta. Pakka kestää kasassa, koska kaikki ymmärtävät, että tällaista tämä nyt vain on.

Sosiaalinen verkosto on pysyvästi levällään pitkin mantereita, eivätkä ihmiset pysy aloillaan asemapaikoissaan. Tarvitaan luottamusta, kärsivällisyyttä ja sosiaalista mediaa. Helpompiakin vaihtoehtoja olisi, mutta ne eivät mielenkiinnottomuudessaan tunnu todellisilta.

Graffitia ja kesäiltoja

2009-05-27T15:20:00.004+03:00

Kreikassa oli aurinkoa, lämpöä ja vapautta. Teki valtavan hyvää olla viikko ilman tavoitteita ja taktiikoita: levätä, nauraa, hassutella sekä hukuttaa ajatuksensa välimeren aaltoihin ja sellaiseen musiikkiin, jota ei kotona kuuntelisi. Päivien mittaan oli pysähdyttävä monta kertaa ihmettelemään ääneen, miten paljon huvittavia sattumuksia voikaan osua kohdalle.

Ateena oli erilainen kuin olin kuvitellut, todempi. Siitä asti kun luin Pasianssimysteerion ensimmäistä kertaa joskus ala-asteen viimeisinä vuosina, olin halunnut nähdä Akropoliksen ja Egeanmeren. Ne eivät olleet pettymys, vaikka toukokuun helteessä sykkivästä kaupungista jäivätkin paremmin mieleen ränsistyneet talot, graffitin paljous, kaduilla loikoilevat suuret koirat ja tummenevassa kesäillassa omaksi ilokseen kitaroita soittavat paikalliset.

Onnistuneen loman tunnistaa siitä, että sen päätteksi tuntuu hyvältä palata kotiin. Sunnuntaina Maailma kylässä -festivaaleilla oli vastassa monet ystävän kasvot. Maanantai yllätti pituudellaan: täyden työpäivän päätteeksi ehti hyvin nauttimaan Urponpäivästä tuntikaupalla Temppeliaukion kalliolla - ja sen jälkeen vielä hoitamaan kaikki ne pienet asiat, jotka pitikin. Eilen naapurin kommuunistit tulivat saunaan ja iltapalalle. Tein pitkästä aikaa voileipiä muille kuin itselleni.

Kesällä pienet hetket kestävät jotenkin kauemmin - ehkä siksi, että silloin on helpompi keskittyä olemaan siinä missä on, yhdessä paikassa kerrallaan.

Tutkimusmatka palmusaarelle

2009-05-13T20:05:00.004+03:00

Viime päivät ovat olleet pitkiä, täynnä uusia kasvoja, nimiä ja tutkimuskohteita.

Jetlag on siivittänyt varhaisia aamuja esitystä valmistellen. Lounastauon lomaan on voinut pohjoismaisella tehokkuudella ujuttaa ripauksen rantaelämää: Jos on päässyt 50 metrin päähän aurinkoisesta valtamerenrannasta, olisi järjetöntä olla menemättä päätyyn asti. Vesi on naurettavan lämmintä, simpukan kuorien paljous Norjan rantoihin tottuneelle käsittämätön.

Yllättäen maanantaiaamun ihmispaljoudessa oli vastassa myös yhdet tutut kasvot. Se auttoi alkuun. Tänä aamuna vastassa olikin jo tuttu yleisö. Esiintymispaita selviytyi tehtävästään ongelmitta. Konferenssissa esiteltiin monia töitä, jotka linkittyvät omiini. Ehkä suurin oivallus on ollut huomata, etten ole tutkimustavoitteideni kanssa ollenkaan niin yksin kuin Suomessa joskus tuntuu.

Tämä akateeminen tutkimusmatka palmusaarelle on päättymäisillään. On aika lähteä seuraamaan omia jälkiä kotiin, sillä jollei palaa, ei voi lähteä uudelleen.

Kaukana kotoa

2009-05-10T20:11:00.004+03:00

Eilen aamulla Rautatientorilla oli juuri se hetki, kun on lähdössä matkalle. Perille päästäkseni matkustin vuorokauden: Helsingistä Lontooseen, Chicagoon ja lopulta Fort Meyersista määränpääsaarelle Sanibeliin.

Chicagon lentokentällä rajavartiosto oli kiltti. Jatkolennon selvittänyt mies ei ollut aiemmin nähnyt suomalaisia, mutta tuli siihen johtopäätökseen, että näytämme samalta kuin muutkin ihmiset ja olemme ihan alright. Shanghain sisarkaupungin lentokentällä oli myös inspiroivan outoja penkkejä sekä Michael Jordan -lasimaalaus.

Täällä perillä tuntuu ennen kaikkea epätodelliselta. Hotellihuone on suurempi kuin kotini, kauluspaidat oikenevat henkareissaan. Ilmastointi on niin tehokas, että äidin tekemät villasukat ovat sisätiloissa arvossaan. Terassilta näkyy tenniskenttiä, palmuja ja Meksikonlahti. Vaikka tämä on minun elämäni, se ei tunnu ihan omalta. Minulla on pitkästä aikaa se tunne, että olen kaikin tavoin kaukana kotoa.

Kesä ja tie

2009-05-05T21:24:00.004+03:00

Toukokuu tuli. Se toi tullessaan kesän ja kesäpistekortit.

Vappuaatto alkoi mieltä lämmittävillä kv-vapputerveisillä ja onnellisella tunteella flunssan väistymisestä. Vapunpäivänä Ullanlinnanmäellä vierähti koko päivä, seuraava meni sukujuhlissa. Sunnuntaina pelattiin Afrikan tähteä Koffin puistossa.

Lukuvuoden loppuminen tulee odotettuna yllätyksenä. Tuntuu hassulta, että suuri comeback-vuosi on päättymäisillään. Paluu on ollut hauskempaa ja merkityksellisempää kuin uskalsin ennalta odottaa. Silti mieli haikaa kesälaitumille. On jo aikakin päästä taas tien päälle rikkomaan rutiinia sekä toisaalta keskittymään töihin toden teolla. Lauantaiaamuksi on pakattava matkalaukku, sitä seuraavaksi rinkka.

Vapun auringonpaiste oli täydellisen ihana. Nyt odotan ropsakkaa kesäsadetta, joka pesisi kaupungista pölyt.

Pelkoa ja parhuutta

2009-04-23T19:05:00.002+03:00

Vappu alkoi ja kevään kurssit vetelevät viimeisiään. Erittäin hyvä.

Kanditutkielma on jätettävä sunnuntaina. Käytettävyyden kurssin viimeinen harkka on loppusilausta vaille selätetty. Tentteihinkään ei tarvitse valmistautua juuri nyt, koska olen tenttiviikon matkoilla. Filosofian kurssista on jäljellä pelkkiä kirjoitustöitä. Kurssin viimeinen luento päättyi tänään kolmeen kotiinviemisiksi saatuun neuvoon:

1. Eläkää filosofinen elämä
2. Olkaa hyviä ihmisiä
3. Oppikaa tuntemaan elefanttinne

Äsken katsomassani TED Talkissa Tim Ferriss tekee osuvia havaintoja: Pelko on ystävä, sillä se näyttää usein juuri sen, mitä pitää tehdä. Kun jokin tuntuu ylivoimaisen paljon rohkeutta vaativalta, on hyvä ajatella, mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos aivan kaikki menee pieleen. Usein seuraukset eivät ehkä olekaan niin kovin kauheita, eivät ainakaan korjaamattomissa. Ärsyttävän Pasila-lausahduksen mukaisesti saa uskaltaa uskaltaa.

Kalenteria selaillessani huomasin, että luvassa on ainakin neljä kuukautta parhuutta. Sen pidemmälle hauskuusennustetta on vaikea tehdä.

Harhailevia ajatuksia

2009-04-15T14:49:00.003+03:00

Pääsiäisloma tuli äkkiä ja yllätyksenä - samalla tarpeeseen ja kuin tilauksesta. Hiihdin järvenselkää pitkin auringonlaskuun. Savusaunoin, join minttuteetä, suunnittelin juhlia. Käperryin sohvan kulmaan lukemaan dekkaria. Vietin aikaa perheen ja ystävien kanssa. Pelasin Avistaa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.

Luin myös toistaiseksi parhaan tänä vuonna käsiini osuneen kirjan. Haruki Murakamin What I Talk About When I Talk About Running kertoo juoksemisesta ja kirjoittamisesta. Samalla se kertoo elämästä ja flowsta - niin tunnistettavasti, ettei tarvitse olla Csikszentmihalyi-asiantuntija tajutakseen tismalleen, mistä on kyse. Eilen juoksin kevään ensimmäisen lenkin.

Oivalsin, että edessä on (taas yksi) kaikkien aikojen kesä: matkoja, Flow, Urb sekä ehjää aikaa tehdä töitä, urheilla ja heilutella varpaita puistojen nurmikentillä. Nyt kirjoitan filosofian kurssille esseetä kiltteyden etiikasta, valmistelen sosiaalipsykologian alumnien keskustelutilaisuutta sulautuvasta sosiaalisuudesta ja annan ajatusten harhailla, jos ovat harhaillakseen.

Kun katuvalot syttyvät

2009-03-26T19:38:00.006+02:00

Vietin pitkästä aikaa kaksipäiväisen viikonlopun. Söin nallekarkkeja. Katsoin neuvosto-scifiä ja Oscar-voittajaa. Luin yöpöydälle kertyneet Hesarit. Kirjoituspöytää siivotessani tajusin, että tänä vuonna on ehtinyt tapahtua jo valtavasti asioita, joista valtaosa on ollut onnellisia.

Olen esitellyt väitöskirjasuunnitelmaa seminaarissa ja lukenut neljän tunnin työviikosta. Molempien äärellä olen pohtinut, mitä haluan tehdä ja miksi. Elämä on täynnä avoimia kysymyksiä ja epävarmuuksia, mutta ne ovat jälleen kerran erilaisia kuin ennen. Se, että kirjoitin vuosi sitten gradua, tuntuu hirveän kaukaiselta.

Eilen olin Arkadiankadulla sinä hetkenä, kun katuvalot syttyivät. Siinä oli taikaa. Våffeldagenin kunniaksi syötiin vatsat täyteen vohveleita. Tänään kotiin lähtiessä Fabianinkadulla oli vielä vaaleanvaloisaa. Kevät on toiveikas. Vaikkei vuorokausi ole nyt yhtään pidempi kuin talvella, valon paljous antaa tunteen siitä, että aika kyllä riittää.

Sitten kun

2009-03-15T07:33:00.002+02:00

Heräsin tuntikausia aiemmin kuin oli tarkoitus. Herätessä harmitti hetken - univelat jäävät taas kuittaamatta. Oikeastaan on ihanaa olla hereillä nyt, kun on vielä aivan hiljaista. En ole laittanut edes musiikkia soimaan, ettei sunnuntaiaamun rauha rikkoontuisi.

Eilen syötiin hyvin ja keskusteltiin paljosta. Esimerkiksi siitä, paljonko on tarpeeksi, minkä verran on sopivasti ja mistä tietää mihin rajat kannattaisi vetää. Milloin on "sitten kun"? Viimeiseen yksi vastasi "nyt", toinen "sitten kun on liian myöhäistä". Luulen, että pohjimmiltaan molemmat tarkoittivat samaa.

Kaveri raportoi, että viikonloppu Genevessä on nostalgisen tuttu. Viestiä lukiessani tajusin, että niin ikävä kuin Sveitsiin välillä onkin, haluan elää täällä, nyt, tätä elämää. Se, että pian on aika pidentää vuokrasopimusta, joka kirjoitettaessa tuntui ylivoimaisen pitkältä, on valinta eikä vahinko. Kevätauringon paistaessa en kaipaa täältä minnekään.

Huomenna alkaa filosofian kurssi. Vaikka kaiken keskellä sen voisi jättää tuonnemmaksi, aloittaminen juuri nyt tuntuu hauskemmalta vaihtoehdolta. On innostavaa olla aivan alussa: "Philosophizing ultimately means nothing other than being a beginner."

Deadline-aallon harjalla

2009-03-05T21:27:00.001+02:00

Viime viikolla kaikkea tuntui olevan liikaa. Solmussa oli Excelin lisäksi hetkittäin myös mieli.

Nyt on paremmin. Kiire ei ole kadonnut minnekään, mutta olen päässyt takaisin deadline-aallon harjalle. Surffaan taas kotoisessa kaaoksessani päättäväisellä innolla sen sijaan, että pelkäisin jatkuvasti hukkuvani. Työmotivaatio on korkeammalla kuin pitkään aikaan. Hyvät uutiset ja selkeät tavoitteet auttavat uskomaan siihen, mitä on tekeillä. Kirjoitustöitä on tehty vuoron perään nauraen ja huokaillen. Matka tuskastumisesta oivallukseen voi olla yllättävän lyhyt - kumpaankin suuntaan.

Onneksi kiireisimpiinkin päiviin mahtuu pieniä hyviä epätyöasioita. Ne ovat tärkeitä: Tiistai-iltana hörpin sitruunasiirappia ja juttelin Lausanneen muuttaneen ystävän kanssa - puolitoista tuntia eli juuri sen verran, että ehdittiin käydä läpi tärkeimmät kuulumiset. Eilen kotiin tullessa lattialla odotti brasilialaista karkkia sisältävä kirje. Tavastialla soitti Regina. Tänään alumnineuvoston kokouksen jälkeen sisko kutsui itsensä syömään. Tällaisten verkostojen tukemana on helppo pärjätä.

Jos hyvin käy, huomenna tähän aikaan viikonloppu on jo alkanut. Se on pop.

Otan tämän

2009-02-21T17:04:00.000+02:00

"Lunta! Lunta! Lunta! Maanantai! Tiistai! Keskiviikko! Torstai!"

Olen hirmuonnellinen, että lähdettiin Japaniin. Siellä oli puuterilunta, sushia, onseneita, karaokea ja onnea, jonka tajuaa hetkessä eikä vasta jälkikäteen reflektoidessa. Unelma toteutui parhaalla mahdollisella tavalla, sillä tunsin olevani jälleen kerran yhtä aikaa maalissa ja lähtöruudussa. Se, että tämä matka ja nämä puuterilaskut olivat mahdollisia nyt, lupaa mahdolliseksi niin paljon muuta myöhemmin.

Samoin kuin aina ennenkin, lumisia rinteitä pelmutessa asiat asettuivat enempiä miettimättä oikeisiin mittasuhteisiinsa. Etäältä katsoessa huomasin, miten hyvin elämä on myös Suomessa juuri nyt - kun vain tajuaisi pitää vauhdin sellaisena, että ehtisi arjessakin nojata taakse ja nauttia.

Paluumatkalla Tokiossa hankittiin indiepäähineitä ja fiilisteltiin kevätkelejä. Kalamarkkinoilla oli valtavasti trukkeja, valoja, sinistä markiisia - ja maailman parasta sushia. Ghibli-museossa intoiltiin yhdessä paikallisten lasten kanssa Totoroa ja mustapalleromerellä sisustettua kissabussia. Laulettiin karaokea ja käytiin drinkeillä pilvenpiirtäjän huipulla.

Otan tämän elämän, arigatooooo.

Syvää lunta ja suuria odotuksia

2009-02-05T10:35:00.000+02:00

Tänään on se aamu.

Viimeinen viikko on aika ajoin tuntunut järjettömältä. Olen kirjoittanut sivukaupalla koulutehtäviä, järjestellyt töitä, tylsäillyt juhlia ja nipistänyt urheilusta ja yöunista. Olen huomannut olevani ihan lähellä sitä pistettä, jossa on liian kiire sinällään onnellisten asioiden parissa. Onko ihan pakko seistä päällään, kerta toisensa jälkeen?

"Thinking up excuses for work, school and significant others. Stiff socks and smelly thermals. Hoping it never ends. Not caring how cold it is. Blowing off all responsability. Barely being able to walk the next day after refusing to call it quits. Wondering how people who don't ride survive."

On. Ei pidä luopua tekosyiden takia siitä, mitä haluaa. Isoja unelmia ei toteuteta niiden helppouden takia. Vähän hirvittää, miten näin suuret odotukset voi ylittää. Mutta luotan ihan täysin, että voi.

Tänään on se päivä, jona koko ajan vähän hymyilyttää, kun tietää, että muutaman tunnin kuluttua suunnataan kohti syvää ja kevyttä lunta.

Pidä varasi, Japani - täältä tullaan.

Hulinaa

2009-01-18T19:02:00.000+02:00

Hulinaksihan tämä taas meni.

Maanantaina kokeiltiin showdancea. So what!

Tiistaina alkoi jatko-opintoseminaari, minkä jälkeen järjestäytyi alumnineuvosto, minkä jälkeen istuttiin Kipinässä vaihtamassa tilannetietoja. Varsapuistikon laidalla oli sellaista kuin siellä usein on: onnellista.

Keskiviikkona ennätettiin Engeliin katsomaan Ikuistetut hetket ja käyttämään siten vanhenemassa olevat sarjaliput. Torstaina matkasin Amsterdamista Tokioon, poistumatta Helsingistä. Sushin äärellä Japani-innostus vain kasvoi: enää kolme viikkoa lähtöön!

Ja sitten tuli viikonloppu, jona tenttikirja jäi omaan arvoonsa: Stormausta, salsaa, asuntokateutta, maistereita, matkamessut ja bliniviikot (1 riittää!).

Huomenna alkaa koulu - ja Pasilan toinen tuotantokausi.

20 minuuttia päivässä

2009-01-10T15:22:00.000+02:00

Juon pitkän päivän päätteeksi endorfiinihuuruissa vuoden ensimmäistä kotona keitettyä kaakaokupillista - eikä se olekaan ihan mitä tahansa, vaan Amerikan-tuliaisina saatua vadelma-tryffelikaakaota. Sisko tuli takaisin. Flunssa lähti. Uneni ovat taas enimmäkseen suomeksi tai ainakin vain yhdellä kielellä kerrallaan.

Flunssan myöntäminen tosiasiaksi työviikon keskivaiheilla oli yhtä kurjaa ja tarpeellista kuin aina. Oli peruttava loppuviikon menot ja otettava iisisti. Se tarkoitti loputtomien unien ohella ryhtymistä neulomaan sukkia ja yöpöydän lehtipinon selvittämistä. Sieltä löytyi linkkivinkki viimeiseen luentoon, jossa puhutaan osuvasti muun muassa siitä, että tiiliseiniin törmätään syystä.

Tänä keväänä pitäisi kirjoittaa paljon muutakin kuin blogia. Oheiset ohjeet eivät sovellu kaikkeen, mutta siitä olen samaa mieltä, että aina täytyy olla ja on mahdollista löytää 20 minuuttia keskittynyttä aikaa päivässä. Niitä ei välttämättä tarvitse käyttää kirjoittamiseen, mutta vähintään tuon verran pitäisi päivittäin pystyä tekemään jotakin oikeasti tärkeäksi kokemaansa. Havainnon merkitykselliseksi tekevä juju on tehdä niin ihan joka päivä.

Toiveikas alku

2009-01-05T11:10:00.001+02:00

Vuosi vaihtui sinisen Eiffel-tornin läheisyydessä. Vaikka syksy on ollut hyvä, kevät on tervetullut. Ehkä siitä tulee vielä parempi.

Pariisissa oli herkkua: suklaata, samppanjaa ja ennen kaikkea ystäviä, joita näkee kovin harvoin, aivan liian harvoin. Käytiin katsomassa Champs Elyséen jouluvaloja ja Grand Palais'n Pabloa. Isän vuosia sitten antaman kehoituksen myötä oli nähtävä myös Orsayn impressionistit. Jeff Koons takasi, ettei käynti Versaillesissa ollut vain yksi kullalla kuorrettu linna lisää. Shakespeare & co oli turvallisesti paikallaan, ennallaan, onneksi. Etiopialaisen illallisen äärellä oltiin melkein kuin Genevessä silloin ennen.

Sunnuntai-iltana paluupaniikki uhkasi. Mietin kaverin matkablogista joskus poimimaani sitaattia: "Ei Miky, siellä kotona on niin paljon sellaista mikä pienentää meitä, ja olen jo joltisenkin varma siitä, että ihminen on parhaimmillaan muukalaisena.” En ollut ihan varma, miten paljon tunnetyötä vaatisi asettua takaisin Suomeen, arkeen, kotiin. Tuntui oudolta tietää, ettei aamulla todellakaan olisi luvassa kolmen tunnin aamiaista ja loputtomia pannullisia teetä.

Maanantaina paistoi aurinko. Pakkanen kipristeli juuri sopivasti. Iltapäiväkerhon saattoi antaa venähtää loppiaisaaton kunniaksi. Arkivuosi alkoi sittenkin toiveikkaasti.

Uskalla pysähtyä

2008-12-17T20:18:00.000+02:00

"Ajatteleminen on seikkailu - ja leikki. Ajatteleva ihminen on leikki-ikäinen elämänsä loppuun saakka."

Tämä lause on yksi niistä, joiden takia pidin hiljattain lukemastani Arkiähky-kirjasta. Kirjan jokseenkin ärsyttävästä kirjoitustyylistä huolimatta sen lukeminen voitti vesisateen katselun bussimatka-aktiviteettina (aktiviteettia kaipaamattomia suosittelen lukemaan vain sivut 130-131). Tätä kirjauutukaista lukiessa piti ajatella sitäkin, mihin mustaan aukkoon omaa arvokasta arkeani katoaa. On aika harjoitella taas taikasanaa "ei", jotta olisi jatkossakin aikaa sanoa kyllä oikeissa paikoissa.

Toinen aikalaisdiagnostinen lukukokemus oli Mannermaan Jokuveli, jonka sain sattumalta (vihdoin) käsiini. Kirja oli iloinen yllätys, sillä se sisälsi valtavan paljon enemmän kuin ne kapeat viittaukset, joista sen nimi oli tullut tutuksi: Miksi esimerkiksi puhutaan uudesta ja luovasta taloudesta muttei koskaan uudesta tai luovasta politiikasta? Ja minkälaiseksi meidän pitäisi yhteiskunta kehittää, jotta jokainen voisi sanoa "Tämä on myös minun yhteiskuntani"?

Ripustin viime viikolla työpöytäni yläpuolelle lapun, jossa on kehotus "Uskalla pysähtyä ajattelemaan". Se on siinä näkökenttäni laidalla ihan vain varmuuden vuoksi, muistutukseksi. Enhän tietenkään halua, että leikki-ikä loppuu ennen aikojaan. Viime päivinä olen kuitenkin pysähtynyt enimmäkseen viihtymään: Lauantaina löydettiin Postin jakelupeli. Sunnuntaina kotimatka brunssilta kesti noin kuusi tuntia. Maanantaina syötiin fondueta ja oltiin ihan kuin Genevessä konsanaan. Lukukausi on kuitenkin paketissa vasta kahden tentin päästä.

Onneksi kohta on joululoma - ihan oikea loma, jolle ei lähde mukaan yhtäkään työpaperia eikä ainoatakaan tenttikirjaa. Sitten saa rentoutua ilman ihmeempiä perusteluja.

Mädäntynyt Kuha ja muita pieniä iloja

2008-12-06T14:39:00.001+02:00

Joulukalenterin kolmannesta luukusta paljastui Mädäntynyt Kuha. Viimeistään sen nähdessäni tajusin, että aivan mitä tahansa voi tapahtua.

Maanantaina seikkailin kolmella kampuksella. Porthaniassa luennoitiin kulttuurista, T-talolla visioitiin mobiilin sosiaalisen median lähitulevaisuutta takkatulen äärellä. Päivän päätteeksi seikkailin Meilahden uuteen liikuntakeskukseen - takapihan kautta, uusia lenkkipolkuja löytäen. On hassua, miten läheltä kotia löytyy paikkoja, joissa ei ole koskaan käynyt, vaikka on kulkenut niiden ympäri vuosia.

Tiistai-iltana olin pianokonsertissa, palkintona syksyisestä puurtamisesta matematiikan parissa. Olin etukäteen huolissani, osaisinko vielä olla paikallani ja keskittyä nauttimaan pelkillä korvillani, mutta se kävikin helposti, yrittämättä. Seuraavana päivänä lauloin joululauluja sairaalassa ja tunsin tekeväni jotain oikeasti merkityksellistä. Fiilis on mielettömän hieno, kun näkee levottoman rauhoittuvan ja valon syttyvän vanhoihin silmiin.

On ollut vielä paljon muutakin - onneksi, vaikka tuntuu, että olen lähinnä lorvaillut verkossa. Statuksen pikkujouluja edeltäneessä iltapäiväkerhossa leikittiin valasta. Yksi meni palmun alle henkiseen Brasiliaan kaamosta karkuun. Ilta oli täynnä rakkaita ihmisiä, ruokaa, halauksia ja naurua - koti. Eilen näin parin kuukauden tauon jälkeen mentoriani, kuljin ympäri lumetonta pääkaupunkiseutua kainalossani kaksi pulkkaa ja aloitin sitten viikonlopun viettämällä hauskan illan OUBSilla.

Lauantain kunniaksi olen myöhästynyt ratikoista surematta, hoitanut kotona kuntoon yhden kuukausiksi ritkumaan jääneen asian ja riemuinnut auringonsäteistä. Eettisillä joulumarkkinoilla sen sijaan oli niin paljon roinaa, markkinahumua ja toisistaan piittaamatta ympäriinsä tungeksivia ihmisiä, että äänestin hyvin nopeasti jaloillani. Itsenäisyyspäivän iloksi löytyy hauskempaakin hulinaa. Dixi.

Slow November

2008-11-30T20:16:00.000+02:00

Hitaus on tullut muotiin. Vihdoinkin.

Slow foodista on kuultu jo kauan sitten, mutta nyt puhutaan myös hitaasta blogaamisesta. Taas yksi kansanliike, johon olen tietämättäni kuulunut jo jonkin aikaa. En pidä mikroblogausta ollenkaan huonona ilmiönä, pikemminkin päinvastoin. On hyvä, että arjen pieniä merkityksellisiä hetkiä voi kirjata muistiin ja jakaa toisten kanssa. Kaiken ei kuitenkaan tarvitse tapahtua reaaliajassa. Tarvittua vastalääkettä tarjoaa dawdlr.

Hidastaminen voi tehdä hyvää muullekin kuin blogaamiselle. Marraskuu loppui eilen. Tänä vuonna otin sen tietoisesti ja suosiolla vähän hitaammin. Ja kaikki meni paremmin.

Tein vähemmän, vaadin itseltäni vähemmän. Pakotin itseäni vähemmän, suoritin vähemmän. Hienoa ja herättelevää on, että näin toimittuani tunnen saaneeni aikaan enemmän, ainakin tarpeeksi.

Jos väsytti, tein vain välttämättömät asiat. Luokittelin vähemmän asioita välttämättömiksi. Nukuin päiväunia, vietin epäaktiivisia iltoja kotona. Käperryin sohvalle, siskon luona, Olkkarilla, missä milloinkin.

Mutta etsin myös aktiivisesti intoa ja iloa. Pidin tanssitunneista kiinni. Luin enemmän, kirjoitin enemmän. Kävin Talvisirkuksessa, teatterissa, eduskunnassa ja kehitysmaatutkimuksen luennoilla. Menin vuosijuhliin ja Sosiaalipsykologian päiville. Aktiivisesti etsimättä löysin intoa ja iloa liittymällä kollektiiviin.

Aamulla metrolle kävellessäni huomasin olevan yhtä harmaata ja valotonta kuin vuosi sitten. Muistin, miltä silloin tuntui. En kuitenkaan tuntenut samalla tavalla, ei tullut mieleenikään harkita lähtöä lentokentälle vain päästäkseni pois.

Innovaatioita ja työn imua

2008-11-29T16:45:00.000+02:00

"I'll be happy to give you innovative thinking. What are the guidelines?"

Sosiaalipsykologian päivät olivat täällä taas. Eilen kuuntelin alustuksia innovaatioista ja palkitsemisjärjestelmistä, mutta myös työn imusta. Samalla koin työn imua (tarmokkuutta, omistautumista ja uppoutumista) kouluprojektia irkin avulla viimeistellessä.

Tänään puhuttiin ideoinnista ja hiljaisen tuen teoista. Haluan kehittyä molemmissa paremmaksi. Ja odotan todella suurella mielenkiinnolla, pystyykö tutkimusyhteisö todella keksimään keinoja, joilla yksilö voisi saada toiset kokemaan kuuluvansa ryhmään. Näkökulma on uusi, vaikkei siltä kuulostaisikaan. En vain ihan ymmärrä, miten asioita kuten tilannetaju, intuitio ja pelisilmä saadaan systematisoitua opetettavaksi toimintatavaksi.

Omassa työryhmässämme keskusteltiin teknologiasta, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja yhteisöllisyydestä. Puhuttiin myös metodologisista haasteista, identiteeteistä ja siitä, ettei itseään voi heittää roskikseen, vaikka menettäisikin kasvonsa. Kuten tavallista, aikaa oli vähän ja aiheita paljon. Ensi vuodeksi Kuopioon täytynee järjestää kaksi sessiota, jotta ehditään enemmän. On ilo nähdä, että tällä työryhmällä jollain tavalla jo on vuosittainen vakiopaikka päivien ohjelmassa.

Vuosittainen vakiopaikka on myös joulukalenterilla. Hankin sellaisen tänään, sillä ylihuomenna on joulukuu. Tänä vuonna kalenterissani komeilee kiltamme entinen kerhohuone At(h)eneum.

Outoja hetkiä, tuttuja kirjoja

2008-11-23T20:32:00.000+02:00

Marraskuussa pitää vetää sosiaalinen verkosto tavallistakin tiuhemmalle ja muistaa antaa hyville asioille mahdollisuus tapahtua. Joskus voi olla tarpeen nukkua päivä ja juhlia kaksi.

Torstaina istuin aamupäivän eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan Tietoyhteiskunta-akatemiassa kuuntelemassa esityksiä sosiaalisesta mediasta ja asettelemassa ajatuksiani suurempiin raameihin. Välillä on tarpeen mennä outoihin paikkoihin ja katsoa eri suunnasta sitä, minkä parissa puurtaessa arki kuluu. Tavallaan juuri tästä oli kyse myös Infoähkyssä.

Ollakseni ahdistumatta marraskuun harmaudesta olen lukenut kirjoja, joihin palaan aina uudelleen. Csikszentmihalyin Good Business inspiroi tänäkin syksynä varmistumaan, että olen järjestänyt elämäni oikein. Ja sitten on tietysti Loen Supernaiivi, joka vielä hiirenkorville luettunakin auttaa joka kerta.

Erityisen hyvä mieli tuli kuitenkin siitä, kun sain yllättäen kiitosta vanhasta vaihtoblogistani. Panopticoniin on kirjoitettu merkittävä pala elämääni ja paljon minua itseänikin. Kun joku sanoo pitävänsä siitä, se on melkein kuin sanoisi pitävänsä minusta. Lisäksi kirjoittaminen on siinä mielessä synonyymista olemassaololle, etten loppujen lopuksi halua siinäkään olevan kyse vain minusta.

Liikkeellä marraskuussa

2008-11-13T20:44:00.000+02:00

"Huomaan usein aloittavani keskeltä. En myöskään rakasta päämäärää. Oivallus on työn takana, ei työn edessä."

Näin lukee Tommi Kitin riffin flyerissa. Olen vähän samanlainen: pidän päämääristä mutten rakasta niitä. Liikkeellä Marraskuussa vei minut tänään itään, kihelmöivän 90-lukulaiselle pienelle seikkailulle ostoskeskukseen ja häikäisevän tanssin äärelle. Liikkeellä olin tosin ensimmäisen kerran jo ennen auringonnousua, lenkkipolulla merenrannassa.

Opiskeluprojektit saattavat tulla aloitetuiksi alusta, mutta huomaan usein löytäväni itseni niiden keskeltä - innoissani. Syksyn suurin yllätys on ollut varmaankin se, miten hauskaa pienten kurssien opiskelu on tauon jälkeen. Toisaalta siinä ei ole mitään yllättävää, että on helppo investoida sellaisiin asioihin, joista ei tarvitse ottaa suorituspaineita. Töihin on välillä vaikea suhtautua samalla tavoin - vakavasti leikitellen.

Tärkeintä on kuitenkin se, että marraskuun puolivälin lähestyessä olen täynnä intoa. On lopulta aivan turha miettiä, ovatko syyt siihen oikeita ja loogisia. Kunhan iloista energiaa virtaa edes jostakin, sen turvin jaksaa kyllä hoitaa kaiken tarvittavan.

Iltojen pimetessä on paras pitää mielessä myös se, että kalenterista on luvallista varata tyhjiä iltoja. Ne voi hyvällä omatunnolla viettää kotona, aloillaan, tuottamatta - ellei sitten kuitenkin keksi jotain, minkä takia haluaa olla liikkeellä marraskuussa.

Yes We Can

2008-11-10T21:48:00.000+02:00

49 päivän päästä olen Pariisissa. Seitsemän viikkoa et, puis, c'est parti! Tällä hetkellä on paljon muutakin, mistä olla tohkeissaan.

Perjantaina vihdoin ja viimein vietetyissä valmistujaisissa oli pakko tajuta taas kerran se, että tutkinto on kannattanut jo ihan vain sen takia, että sen varjolla olen saanut elämääni joukon valtavan upeita ihmisiä. En ollut koskaan ennen nähnyt Kuppalaa niin täynnä ystäviä.

Lauantaina Obaman-voitonjuhlilla katsottiin parhaita YouTube-videoita vaalikamppailun varrelta. Yes we can -laulua olen kuunnellut vielä sen jälkeenkin. Tätä asennetta tarvitaan, kun deadlinet lähestyvät ja syysmyrsky kolistelee ikkunan takana. Sitaatti Umayya Abu-Hannan Nurinkurin kirjan viimeisiltä sivuilta sanoo saman: "On vain yksi vaihtoehto. Toivo."

Tänään sytytin viimeisen kynttilän viime syksynä ostamastani sadan tuikun pussista. Eilen en lähtenyt Vuosaaren sataman viimeiseen avoimien ovien päivään ennen satamatoiminnan alkamista, sillä se olisi tarkoittanut luopumista viikon ainoasta luontevasta hetkestä käyttää tohveleita. Olen oppinut olemaan kotona, viimeistään Hesari-indeksin kohotessa kestämättömän korkeaksi.

Jouluun, lomaan ja poskisuukkoihin hukuttautumiseen Pariisissa on vielä aikaa. Yllätykseksi itselleni en tänä vuonna toivo tuon ajan kuluvan mahdollisimman nopeasti. Elämä on hyvin nyt.

Aurinkoinen syksy

2008-11-03T20:30:00.000+02:00

Lokakuu on selätetty 6-0.

Perheessämme suositun viherkasviteorian mukaan ihminen ei lopulta ole kovin paljon viherkasvia komplisempi olento: kaikki on hyvin, kunhan vain valoa ja ravintoa riittää. Sää vaikuttaa mielialaan. Aurinkoisina päivinä on helppo olla hyvällä tuulella, harmaudessa hankalampi.

Tänä syksynä olen kuitenkin tajunnut, että vaikutus kulkee kahteen suuntaan. Mieliala vaikuttaa siihen, miten säätä havannoi ja miten sen muistaa. Viime syksy on mielikuvissani pelkkää harmautta ja pimeää, vaikka kai silloinkin joinain päivinä oli kirkasta ja kaunista, hetken verran.

Nyt päättyneistä syys- ja lokakuusta sen sijaan muistan melkein pelkkää paistetta. Vaikka tiedänhän minä, että on satanut usein ja kovaa. Jälkeenpäin tulen kuitenkin puhumaan tästä syksystä (tai ainakin sen alkupuoliskosta) aurinkoisena aikana.

Elämä on pyörinyt sellaisen ovaalin kehää, jonka keskipisteinä ovat opinnot ja työt. Sama jatkuu, joskin toivekuvissa hieman rauhoitetulla vauhdilla. Nyt on jo marraskuu ja on tapahtunut sama ihme kuin kaksi vuotta sitten Genevessä. Silloin ystävä totesi hämmästyneenä: "Oletko tajunnut, että on jo marraskuu ja me ei olla masentuneita?" En ollut tajunnut. Enkä kokematta uskoisi, että tällaista voi olla myös Suomen syksyssä.

Välikysymyksiä

2008-10-26T21:47:00.000+02:00

Tänä aamuna laskin kompleksimatematiikka kynttilöiden ja teekupin lämmössä. Se oli osin vallitsevissa olosuhteissa loogiselta ja tarpeelliselta tuntunut valinta. Samalla se oli jollain kierolla tavalla melkoista luksusta. Olen taas muistanut, miten hauskaa oppiminen on - jopa tai ehkä erityisesti silloin, kun ei oikein edes tiedä, mitä oppimallaan tekisi. Miksi pitäisi aina tietää?

Tenttiviikko tai ei, kulttuurille on oltava ja otettava aikaa. Torstai-iltana tunnelmoitiin Japania Ateneumissa. Tämäniltainen teatterikäynti, Ylioppilasteatterin Välikysymys-demon viimeinen esitys, teki paljon syvemmän vaikutuksen.

Teatterin lattialla istuessa oli hyvä hetki pohtia ainaisen itsereflektion vastapainoksi laajemmassa mittakaavassa, miten tähän on tultu ja mitä seuraavaksi. Mietin sitäkin, millainen impakti tällaisella herättelevällä teatterilla lopulta on. Muuttuuko jokin vai haipuuko esityksen nostattama into ja tarve muutoksen jo kotimatkalla?

Ja sitten, tietysti, itse kunnallisvaalit! Vaalikoneiden kysymyksiin vastatessa huomasin, miten harvoihin valtuuston toimivallan alaisiin kysymyksiin minulla on varma mielipide.

Miten paljon painoarvoa demografisilla piirteillä pitäisi olla ehdokasta valitessa? Paljon, vähän, ei ollenkaan? Onko iällä, sukupuolella ja koulutustaustalla väliä? Entä tuttuudella? Voiko niitä käyttää valinnan kriteereinä tai puoltavina tekijöinä?

Eniten olen kuitenkin hämmästellyt suurta sääkeskustelua: Onko oikeasti niin, että sade ja tuuli ovat pahimmat demokratian Suomessa kohtaamat haasteet? Siltä kuulosti päivän uutislähetyksiä kuunnellessa. Pitäisikö syitä äänestämättömyyteen hakea jostain vähän syvemmältä?

Kahta puolta kirjekuorta

2008-10-16T21:44:00.001+03:00

Kirjoitin suuren kirjekuoren kahdelle puolelle elämästäni.

Ensimmäiselle selkämykselle listasin niitä asioita, joista pidän, jotka tekevät minut onnelliseksi ja jotka kiinnostavat minua - hyviä juttuja. Paperin pinta täyttyi nopeasti ja helposti: isoista ja pienistä asioista, abstrakteista ja konkreettisista. Katselin kirjoittamaani listaa. Suurin osa siihen sisältyvistä jutuista sisältyy myös elämääni. Hyvin harva listalla keskeiseltä näyttävä asia on kokonaan toteuttamatta, saati sitten tavoittamattomissa. Toki joitain asioita toivoisi aina tekevänsä enemmän tai useammin. Suurin miinus on ehkä se, etten ole vieläkään aloittanut kitaransoittoa ja venäjän opiskelua, vaikka olen halunnut jo pitkään.

Käänsin kuoren ympäri ja ryhdyin kirjaamaan asioita, joista en pidä, jotka kaihertavat ja ahdistavat. Se oli paljon vaikeampaa. Keksin nopeasti muutan abstraktin pääpointin: Liian vähän tuoreita ideoita, liian vähän intoilua, liian solmussa, liian huolissaan, liian kiire. Sen jälkeen tuli vaikeampaa. Kun kirjoitin pieniä asioita, huomasin heti, etteivät ne oikeasti kuuluneet listalle. Monet asioista olisin itse asiassa voinut kirjoittaa kääntöpuolelle - nämäkin olivat itse valitsemiani juttuja, joista en halua luopua.

Nopean kokonaisarvion mukaan, kaikesta tälläkin viikolla koetusta hajotuksesta huolimatta, en loppupeleissä oikeasti halua muuttaa elämästäni oikein mitään. Ensimmäiselle puolelle olin kirjoittanut yhtäältä hitauden ja kiireettömyyden, mutta toisaalta niiden vastapainoksi sykkeen ja vauhdin - ilman niitä elämä on valjua. Kääntöpuolella samat muotoutuivat hitaudesta turhautumiseksi ja liian kovasta vauhdista väsymiseksi.

Todellinen haaste on, kuten totuttua, löytää tasapaino.

Ei ollenkaan vastuutonta

2008-10-06T22:08:00.001+03:00

Eilen hieman yllättäen, tein ihanan lokoisan viikonlopun päätteeksi ison, onnelliseksi tekevän päätöksen: varmistin tulevalla talvelle asianmukaista laskuaikaa.

Aivan helpolla päätös ei syntynyt. Analysoin elämänfilosofiaani ja pankkitilini saldoa. Totesin, että jälkimmäisen puolesta ei ole täysin mahdotonta lähteä, mutta ensimmäisen kannalta olisi kestämätöntä jättää lähtemättä. Epäröin, vaikka tiesin -kerrankin todella tiesin- että tämä on yksi niistä jutuista, joita oikeasti haluan.

Kyselin. "Kun on nuori ja haluaa, pitää liikkua", pian 60-vuotias isäni ohjeisti. Kaveri, jonka kanssa pohdin lähtemisen mahdollisuutta sanoi, että "ei se ole vastuutonta. ollenkaan. pitää tehdä sellaisia asioita, mistä nauttii". Kaikki, joilta kysyin, vastasivat oikein: Mene, mene, elämä on vain nyt.

Ja niin minäkin uskalsin lopulta vastata myöntävästi. Nyt jokainen syyshajoamislause on nujerrettavissa pitkän tähtäimen ilolla. Alkoipa virke miten vain, sen päättäminen lisäyksellä "...mutta helmikuussa lähden Hokkaidolle" pelastaa paljon.

Pakkasentoivo

2008-09-29T20:31:00.001+03:00

En ole ammattilaislumilautailija. Lasken niin paljon kuin voin eli säälittävän vähän. Oikeasti en edes laske niin paljon kuin voisin, koska en aseta lautailua kaiken muun edelle. On työ, koulu ja kaikki muut tavanomaiset ja tärkeät tekosyyt. En todellakaan uusi varusteitani joka kausi.

Joku siinä silti on, että kun Burtonin katalogi odottaa kotiin tullessa eteisen lattialla, kaikki huolet näyttävät hetken verran turhanaikaisilta. Tavallisesti vieroksun mainospumaskoja, mutta tämä on poikkeus. Lehden selaaminen aiheuttaa yhä samanlaista täpinää kuin syksyisin joskus yläasteaikoina: Talvi tulee! Elämän voi elää ihan niinkuin haluaa!

Tavallisessa arjessa, maanantaina todellisuuteen palatessa ihan kaikki ei ole mahdollista. Vapaus ei ole täydellistä. Välillä tuntuu, ettei sitä ole ollenkaan. To do -lista on liian pitkä, energiaa liian vähän. Mietityttää, mistä löytyisi tolkku ja tarkoitus.

Katalogia selatessa tajuaa, että yhä on pakkasen toivoa ja sitä myötä kaikki hyvin. Silloin jatkaa uhmakkaasti eteenpäin, vaikka talveen on vielä järjettömän pitkä aika ja odotettavissa olevien laskupäivien määrä mitätön.

Näinä aikoina, joina valo on alkanut muuttua hiljaiseksi, uho on pientä ja pehmeää: Tule vaan, syksy, en minä sinua pelkää. Sinun jälkeesi tulee talvi.

Aikatauluakrobatiaa ja auringonpaistetta

2008-09-24T15:03:00.000+03:00

"Pilvet hajoavat, aurinko tekee tehtävänsä."

Niin luki, ja todennäköisesti lukee vieläkin, lukiomme auditorion seinällä olevassa laatassa. Linnankosken sanat, joista olen aina pitänyt, tuntuvat jotenkin lohdullisilta tänään. Syysaurinko ja pieni määrä lepoa voi tehdä ihmeitä. Kyllä tämä tästä - ja jos sivuutetaan karmeat kotimaan uutiset ja muut omaa elämää suuremmat asiat, kaikki oikeastaan on jo hyvin.

Tällä viikolla kaupunki on täynnä Rakkautta ja Anarkiaa. Eilen nautin osani siitä elokuvateatterissa. Helvetica oli hauska, upea, inspiroiva, jotenkin uskomaton. "Do you have any questions? Well, of course not." Katsomisen heikkous oli siinä, että sen jälkeen mietin pitkästä aikaa otsa rypyssä, miksi en ole Sveitsissä ja miksi en elä typografiasta. Teenkö todella elämälläni sitä, mitä ihan ihan ihan oikeasti haluan?

Yllä mainittuihin kysymyksiin ei pitäisi yrittää vastata väsyneenä ja kipeänä, pitkän, raskaan päivän päätteeksi. Silloin ei tee oikeutta itselleen, valinnoilleen eikä ympäristölleen. Tänään olen taipuvainen vastaamaan myöntävästi. Täällä on juuri nyt meneillään paljon hyvää.

Aikatauluakrobatiaa uskaltaa harjoittaa, kun turvana on aivan uskomattoman ihana sosiaalinen verkko. Ei kai voi olla mitään hätää, kun ympärilläni ovat kaikki nämä mielettömät tyypit? Lokakuun lähetessä on silti kriittisen tärkeää vahtia, että kalenterissa on myös suvantokohtia. Jos niitä ei löydy, on raivattava tilaa. Se tarkoittaa välillä oikeasti kivojen ja tekemisenarvoisten asioiden väliin jättämistä: niiden lykkäämistä myöhemmäksi tai unohtamista kokonaan. Sellainen tuntuu kurjalta, mutta ilman karsintaa on vaarassa kadottaa ilon ihan kaikesta. Sitä en halua.

Suomen syksyssä on helppo hävittää suunta ja nähdä asiat huonossa valossa. Nyt on oltava tarkkana, sillä lokakuu vaanii jo.

Kotona

2008-09-14T11:57:00.000+03:00

On Paluun ensimmäinen vuosipäivä. Meneillään on hidas, hiljainen aamu, takana vilkas viikko - ja uskoakseni edessä kiireinen mutta antoisa syksy.

Ensimmäinen kouluviikko antoi esimakua siitä, mitä on tulossa. TKK tuntuu tauon jälkeen yllättävän hyvältä idealta. Olen innoissani mutta myös vähän huolissani. On oltava todella tarkkana, että osaa tehdä tarpeeksi vähän ja erottaa kohtuullisen kohtuuttomasta. Toistaiseksi näyttää hyvältä: viikko oli täynnä hoidettavia asioita, mutta aikaa löytyi silti myös mennä osakunnalle, istua iltoja ystävien seurassa, aloittaa tanssikurssit, nauraa Happy-Go-Luckya katsoessa ja kannustaa Butchers neljänteen perättäiseen suomenmestaruuteen.

Opintojen ja työn rinnakkaisuus ohjaa elämään intensiivisemmin. Sykkivien aikataulujen avulla saa paljon aikaiseksi, mutta niiden rinnalle tarvitaan myös jakamatonta, pysähtynyttä aikaa. Sitä on tänään. On mukavaa, kun kerrankin on aikaa tasoittaa HS-indeksi siedettävälle korkeudelle ja teekuppien jättimäisyydestä huolimatta ottaa vielä santsikupillinen, kaikessa rauhassa. Olen tyytyväinen siitä, että olen oppinut olemaan aloillani kotona, edes hetken silloin tällöin.

Jollain tavalla jopa internet on sunnuntaisin rauhallinen: juuri kukaan ei irkkaa, Facebookiin ei tulvi päivityksiä ja sähköpostiakaan ei tule - tai ainakaan siitä ei tarvitse tietää mitään ihan vielä. Blogosfäärissä sentään tapahtuu. Jere Majavan Sivuhuomioista löytyy linkki New York Timesin arvosteluun Cory Doctorowin kirjasta "Little Brother" - ja sieltä edelleen linkki kirjan vapaasti saatavilla olevaan pdf-versioon. Tämä on sitä informaatioteknologista yhteisöllistä verkottuneisuutta, josta pidän. Vielä kun ehtisi lukea itse kirjan.

Taivas on tänään samanvärinen kuin vuosi sitten: harmaa. Enää se ei kuitenkaan haittaa minua yhtä paljon. Rytmi elämään kotona on löytynyt. Ja juuri siinä on asian ydin. Olen jo jonkin aikaa paitsi sanonut myös ajatellut nimenomaan näin: olen kotona, en vain Suomessa.

Stressipupuilua ja aivokarkkia

2008-09-08T20:43:00.000+03:00

Innon ja onnen sekaan sujahtaa helposti stressipupuilua.

Viikonloppu oli täynnä pieniä hyviä asioita: lettukestit entisten naapureiden kanssa, ilotulitusten katselua Tokoinrannassa, risteily m/s Runebergilla kotiin Porvooseen, pyöräilyä, leffaa, lenkkeilyä ja voittoisa Vaahteraliigan välieräpeli. Mutta olen nukkunut taas kuin Napoleon, mikä hyvin nopeasti vie ilon kaikesta.

Nyt OtaSizzle on kuitenkin lanseerattu. Kurssit starttaavat yksi kerrallaan, keskiviikkona kokoontuu yksityisyysklubi ja artikkelin työstö edistyy sekin osapuilleen aikataulussa. Hätätilan julistamiseen ei ole sittenkään aihetta. Kaikki kyllä järjestyy ja hoituu - ajallaan, vähä vähältä. On syytä tasoittaa verenpainetta ja painella sitten täyttä vauhtia eteenpäin.

Päivän päätteeksi suuntasin tänään Dipoliin Rajaton Tietojenkäsittelytiede -päivään. Otsikon perusteella en juuri väärempään paikkaan olisi voinut mennä, mutta lopulta paikka oli juuri oikea. Kuuntelin jaikulaisen Mika Raennon luennon start up -elämästä Suomessa.

Suuria avauksia ei ehkä tullut, mutta muutama sellainen, joita ei koskaan kuule liian usein. Esimerkiksi: "Tee jotain 'oikeata' 'hyvin' 'osaajien' kanssa ja kerro siitä muillekin." Raennon mukaan yliopisto mahdollistaa tämän opin noudattamisen, muttei koskaan pakota siihen. Toinen asia mielessä pidettäväksi on se, että "huonossakin projektissa voi tehdä hyviä asioita". Luento oli kiinnostava pala aivokarkkia, joka motivoi jatkamaan töitä ja viemään omia ideoita eteenpäin. Sellaista tarvitaan arkiseen nuhjuun vajoamisen estämiseksi.

Syyssateessa Stadikalla uituani olen melko zen. Ja uskon taas siihen, mitä olen monille opettanut: Elämä kantaa. Turha rimpuilla.

Tervetuloa, syksy!

2008-09-02T22:18:00.001+03:00

On syksy. Lupasin toivottaa sen tervetulleeksi ja niin myös teen.

On varmasti aivan liian aikaista hehkuttaa, miten paljon paremmalta syksy tuntuu nyt kuin vuosi sitten - marraskuuhun on matkaa, lokakuun harmaus etäällä, eivätkä kurssitkaan ole vielä aivan alkaneet.

Hehkutan kuitenkin, sillä positiiviseen fiilikseen on paras tarttua sen kerran, kun sitä on. Ja syitä hehkumiseen on monta:

Paluu infolle on alkanut - paluu, jota huomaan odottaneeni ja josta huomaan iloitsevani. On kivaa päästä koulun penkille, oppia jotain aivan uutta ja nähdä useammin ja useampia kiltalaisia. Edessä on epäilemättä holtiton määrä työtä, ehkä vähän hajoamistakin, mutta kaiken kaikkiaan lähtökohdat ovat nyt paljon paremmat kuin kolme vuotta sitten. Tiedän tällä yrityksellä paremmin sekä sen, mihin soppaan olen itseni pistämässä, että sen, miksi niin teen.

Huomenna aloitan viestinnän johdantokurssin, jolle olen yrittänyt ehtiä syksystä 2003. Kurssia ei enää luennoi Lefa, eikä luvassa taida olla muutenkaan ihan yhtä merkittävää elämystä kuin olisi voinut olla viisi vuotta sitten. Olen joka tapauksessa iloinen, että pääsen toteuttamaan yhden pitkäaikaisimmista akateemisista päähänpinttymistäni - vihdoin ja viimein, kiitos info-opintojen.

Myös töissä eletään tällä hetkellä sellaisessa sykkeessä, mistä sen stressaavuudesta huolimatta pidän. Ensi maanantaina launchataan OtaSizzle. On aika polkaista bileet käyntiin! Vaikka epävarmuustekijöitä riittää, olen innoissani. Tämä voi olla jonkin suuren alku. Ja vaikkei olisikaan, huomasin taas tänään, miten valtavasti olen jo nyt tämän projektin parissa kokenut ja oppinut. Jo se on hirveän arvokasta.

Elokuu teki kesästä kesän: löytyi viikonloppuja, jolloin ehdin kuljeskella Helsingissä, tehdä ja jättää tekemättä lempiasioitani. Samalla linjalla on yritettävä jatkaa myös nyt. Vaikka onkin vaikeaa jättää väliin sellaista, mistä on innoissaan, niinkin on osattava tehdä. Joskus vähemmän tekemällä saa enemmän.

Kertomassa ja kuuntelemassa

2008-08-27T17:29:00.001+03:00

Tänään tapahtui kaksi merkittävää asiaa. Ne molemmat liittyvät kokemusten jakamiseen.

Ensimmäisessä tapauksessa minä olin se, joka kerroin: Valtsikan fukseille opiskelusta tiedekunnassa ja elämästä yliopistolla. Meitä oli nelihenkisessä paneelissa talous- ja sosiaalihistorioitsija, valtio-oppinut, kansantaloustieteilijä ja sosiaalipsykologi. Jokaisella oli erilainen tarina kerrottavana, eivätkä erot johtuneet vain pääaineista. Yllätin itseni nauttimalla satapäisen fuksilauman edessä keskustelemisesta. Melkein jokaisen kommenttini opetus oli, miten kannattaa olla aktiivinen, toteuttaa omia ideoitaan, osallistua, mennä ja tehdä. Toivottavasti ainakin joku vakuuttui, sillä uskon oikeasti, että juuri niin opiskeluvuosista voi tehdä parhaita mahdollisia.

Toisessa tapauksessa minä olin itse oppijan roolissa, tapaamassa mentoriani. Emme kuitenkaan ehtineet keskutella suunniteltuun tapaan. Joskus elämää ei voi ennakoida, ja välillä omat aikataulut on laitettava uusiksi itsestä riippumattomista syistä. Puolinaiseksi jäänyt vierailu ei ollut hukka-aikaa. Mentorini osoitti meidän elävän samassa paradigmassa todetessaan minulle tapaamisen lopuksi seuraavaa: "Tarinan opetus on se, että jos olet joskus sellaisessa tilanteessa, että voit auttaa jotain ihmistä, tee se."

Ohje on ilmeinen, ja sitten kuitenkaan ei. Tekee hyvää kuulla se välillä ääneen lausuttuna.

Rakentamisen vuosi

2008-08-26T17:31:00.000+03:00

Viikonloppu oli täynnä kulttuuria ja ystäviä, ihanaa Helsinki-aikaa. Voisin hehkuttaa Taiteiden yön kirjastoautoa, Vanhan valtaajia, galleriakierroksen löydöksiä, Atlantin takaa lentäneitä vierailijoita ja Jörn Donnerin lyhyt elokuvaa Kino Engelissä. En kuitenkaan tee sitä nyt.

Sen sijaan, kaikesta taintumuksesta ja turhautumisesta huolimatta hehkutan töitä. Kolme viikkoa tarvitaan uudella työpaikalla alkuun pääsemiseen ja lähtöpisteen ymmärtämiseen. Kolmessa kuukaudessa kentästä tulee oma. Työmotivaatio on viime viikkoina noussut niihin korkeuksiin, joissa sen kuuluu olla. On kiire ja tukuittain ongelmia ratkottavana, mutta myös energiaa tarttua töihin ja saada asioita tapahtumaan.

Tänään muistin olevani juuri siinä työssä, johon olen halunnut. Projekti on monimutkainen, moniammatillinen, jonkin verran moniongelmainenkin - tästä johtuen hankala, mutta juuri samasta syystä kiehtova ja täynnä mahdollisuuksia. On edettävä pienin askelin ja suurin visioin, yhtä aikaa innolla ja maltilla.

Eilen ei kuitenkaan eletty espoolaista arkea, vaan tutkimusryhmämme vetäytyi Humaljärvelle keskustelemaan ja katsomaan hieman kauemmas - menneeseen ja tulevaan. Kollega kuvaili omaa vuottaan ryhmässä termillä "year of building". Samasta on ollut kyse minunkin kohdallani: gradun sijaan suurin saavutus on se, että olen kasvanut osaksi ryhmääni, tutkijaksi, vertaiseksi toisten joukkoon.

Omalla vuorollani puhuin suunnitelmieni seassa siitä, että työn merkityksen täytyy olla jotain enemmän kuin koleiden vimpaimien suunnittelua. Meidän tehtävämme on ratkoa ongelmia. Ja vaikka työpaikkani onkin tutkimuslaitos eikä kansalaisjärjestö, ratkaistavaksi on valittava sellaisia ongelmia, jotka ovat paitsi mielenkiintoisia, myös merkityksellisiä. Me voimme vaikuttaa yhteiskuntaan ympärillämme, osallistua keskusteluun, herättää keskustelua, tarjota ratkaisuja. Minä haluan, että me vaikutamme, osallistumme ja ratkaisemme.

Lisäksi haluan välttyä kyynisyydeltä ja apatialta. Tahdon uskoa siihen, mihin päiväni käytän - ja vakuuttaa siinä sivussa ihmiset ympärilläni yhteisen työmme merkityksestä.

Kirkkaasti parasta

2008-08-18T21:53:00.000+03:00

Viime viikonloppu oli kirkkaasti parasta pitkään aikaan. Se ei ole kovin vähän, kun otetaan huomioon, ettei elämä muutenkaan ole kovin kurjaa ollut. Mutta aika pilalle hemmoteltu pitäisi olla, jollei tästä syttyisi: Loistavia luentoja, loistavampia keskusteluja, mahtavia tyyppejä, paljon naurua - elämää mielettömällä sykkeellä aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Bright-konferenssi onnistui olemaan se viimeinen sysäys, joka toi Suomessa elämiseen takaisin ilon ja innon. Muistin, että oli aika, jolloin ihan oikeasti rakastin Helsinkiä, yliopistoa ja vaaleankeltaista Kruununhakaa. Eivät opintojen alkuvuodet mitään stressittömiä täydellisen kultaisia aikoja olleet, mutta melkein mikä vaan tuntui silloin olevan mahdollista ja olin itse täynnä intoa uuteen. Aiemmin kesällä mainitsemani kirjan sanoin: "Opiskelukavereista olin löytänyt oman heimoni, puhekumppanit, joita jo lapsena olin kaivannut".

Paljon muistamista isompi asia oli kuitenkin tajuta, ettei se aika ole menneisyyttä. Niin hieno elokuva kuin La vraie vie est ailleurs onkin, sen otsikko ei pidä paikkaansa. Elämä on täällä, nyt. Paras oivallus on aina huomata, että kaikki on jo hyvin. Sen havainnon voimalla jaksaa paljon.

Pelkkä havaitseminen ei tietenkään riitä. Elämästä pitää tehdä hyvää, onnen puolesta on taisteltava vähän joka päivä. On muistettava elää toisin: raivattava tilaa ajatella isommin, vapaammin, pitkää tähtäintä visioiden. On mentävä luennoille, joilla ehtii miettiä omiaan, supista puoliksi asiaan liittyviä ja olla ihan oikeasti hetken aloillaan. Arjessa on helppo hukata näkyvistä suuremmat tavoitteet, mutta ilman niitä elämästä menee maku.

Kaiken aikaa ei ole terveellistä olla liekeissä, eihän sellaista kukaan jaksaisi. Mutta ei myöskään pidä antaa liian monen päivän kulua ilman sykkivää innostusta. On oltava edes jotain sellaista, minkä takia lauantaiaamuna varttia vaille seitsemän soiva herätyskello ei tunnu rangaistukselta.

Vaikka elämä vaihdosta paluun jälkeen on välillä tuntunut valjulta, taitaa olla niin, että minun elämässäni sellaisia juttuja on joskus liikaakin. Lounaalla kollega sanoi, etteivät suunnitelmani tulevalle vuodelle kuulosta terveellisiltä. Mutta jos tulossa oleva työmäärä vaikuttaakin hieman absurdilta, olen silti alkanut ajatella, että edessä voisi olla oikein hyvä aika: sellainen kuin joskus ennenkin, elämä täynnä monella suunnalla innolla tehtyjä projekteja.

Ja jos kalenteri tuntuu täyttyvän asioista, jotka pitäisi tehdä, aion ottaa vanhan keinon käyttöön. Lauseen alkaessa "pitäisi" se muutetaan alkamaan "haluan". Jos totuusarvo ei säily, on paras miettiä uudelleen. Loppupeleissä on nimittäin jokaisen omalla vastuulla määrätä, mitä pitäisi - jos pitäisi.

Onnellisina, ison kakun äärellä

2008-08-10T20:55:00.000+03:00

On rakastettu olo. Life is good.

Ehkä syntymäpäivän tarkoitus onkin palauttaa mieleen, miten ihanien ihmisten ympäröimänä elää. Vuosi toisensa jälkeen kaikki syntymäpäiväihanuus tulee aina jollain tavalla yllätyksenä: Että nämäkin ihmiset muistavat, välittävät tarpeeksi muistaakseen.

Syntymäpäivä on hyvä myös antaessaan tilaisuuden kokeilla, vieläkö osaa tehdä kakkua. Ja onnistuihan se. Samalla liu'ulla sain otettua itseäni niskasta kiinni ja siivottua vähän. Parasta on silti se, että koti tuntuu enemmän kodilta, kun sinne välillä kokoaa tärkeitä ihmisiä nauramaan, lojumaan ja syömään herkkuja.

Ja on ollut muutakin hyvää: Tuntematon Suokissa, viime viikonloppu Kangasalla, eilinen URB, josta tänä vuonna hieman yllättäen jääkin ehkä tärkeimmäksi kotiintuomiseksi Jamie Cullumin Next Year Baby. Enemmän kirjoja ja kokkailua, vähemmän kenkäostoksia - kuulostaa hyvältä.

Minun pitäisi nyt todellakin lakata miettimästä, olisinko onnellisempi jossain muualla, ja päättää luottaa siihen, että voin olla aivan riittävän onnellinen juuri täällä.

Elokuu ja elämänmuutos

2008-08-05T22:17:00.000+03:00

Vaihtui elokuuksi, ja elämä ottaa vauhtia.

Maanataiaamun harmaassa sateessa primitiivinen paniikki ja lamaannus meinasivat ottaa vallan. Tässäkö oli kesä? Vastahan lauantaina järvivesi oli vihdoin niin lämmintä, että uimaan teki mieli jäädä pulahtamista pidemmäksi ajaksi. Ei siis voi olla totta, että nuhjuinen syksy alkaa jo. Onko tällaista unista ahdistusta edessä seuraavat kahdeksan kuukautta? Hetken mietittyäni tajusin, että ei se nyt ihan niin mene. En päästä kesästä vielä irti, mutta lupaan itselleni, että kun syksy tulee, toivotan sen tervetulleeksi.

Työpaikalla on alkanut taas tapahtua. Viikon kuluttua käsillä on pitkään valmisteltu Bright, ja syksyn opetustiedot ovat alkaneet tihkua verkkoon. Samaan syssyyn on ryhdistettävä elämää yleisesti: etsittävä kalenterista aikaa urheilulle ja laitettava koti kuntoon. Eilen sain syksystä asti lattialla lojuneen kaiuttimen vihdoin paikoilleen. Johdon pidentäminen oli lopulta naurettavan pieni homma, mutta asian kuntoon saamisen aiheuttama tyytyväisyys suunnaton. Pienet arkiset voitot kannustavat eteenpäin.

Lyhyen muumihölkän ja saunan jälkeen maailma tuntuu vaihteeksi olevan ihan aidosti radallaan. Ihan pian tuhkasta saattaa nousta feeniks-lintu. En havittele suurta elämänmuutosta, vaan aion elää hyvin, ilolla ja kohtuudella.

Vieraana maailmassa

2008-07-28T21:12:00.000+03:00

Tänään todellisuus väsyttää.

Joinain aamuina unesta ei pääse ulos. Silloin on koko päivän vähän vieraana maailmassa - ei vain väsynyt vaan myös eksyksissä. Ja jos samana päivänä ympärillä tapahtuu enemmän kuin viikkoihin, ei ole ihme, että voipumus vie voiton.

Ylihuomenna menen tenttiin. Se vaikutti ilmoittautuessa hyvältä idealta. Luultavasti se vaikuttaa hyvältä idealta taas keskiviikkona, kunhan tentti on ohi, esseet kirjoitettu, kirjat palautettu ja opintopisteet matkalla Oodiin. Juuri nyt en kuitenkaan ole ihan varma, mitä järkeä tässäkin taas on.

Naisnäkökulma kehitysmaatutkimukseen on mielenkiintoinen, mutta jotenkin tuntuu, ettei kirjoissa lopulta ole kovin paljon uusia aineksia - tai varsinkaan sellaista, mitä voisin viedä eteenpäin omilla toimillani. Jos maailmassa on kaikki nämä virheet, miten ne voidaan korjata? Vastaukseksi ei riitä, että on ajateltava tieteenfilosofia toisin tai kumottava alistavia valtarakenteita.

Olen saavuttanut pisteen, jossa pelkkä akateeminen mielenkiinto ei enää riitä.

Paluu arkeen?

2008-07-20T20:13:00.001+03:00

Tämäkin kesä kuluu niin äkkiä, ettei sitä oikein uskalla edes ajatella. Miten niin päivät ovat jo alkaneet lyhetä ja ensi viikolla Jaakko heittää kylmän kiven? Vastahan vedet ovat alkaneet lämpeämään.

Viikko sitten palasin onnistuneelta lomalta: Irlanti ja Lontoo, kaksi maapistettä ja paljon hauskaa. Dublinissa kohdalle osui viimeisenä iltana singer-songwriter-tapahtuma, jossa lauloivat muun muassa Ciaran Flynn ja Jacqueline Tuck. Surreal but nice, juuri sellaista kuin pitikin.

Irlannin rauhan jälkeen Lontoo tuntui paluulta 21. vuosisadalle, tälle vuosituhannelle. Jotenkin niin ihanan värikäs, vauhdikas, hektinen ja elävä kaupunki. Joskus täytyy palata paremmalla ajalla, kuten aina isosta kaupungista lähtiessäni ajattelen.

Kesälomien rauhoittamassa toimistossa ja auringon lämmittämässä vapaa-ajassa paluu arkeen ei oikein tunnu paluulta arkeen. Silti töitä on tehtävä eteenpäin, ja ensi viikon tenttiin valmistauduttava.

Takana on melkein kaksi kuukautta päivätöitä Espoossa enkä ole lähelläkään tukehtumista. Erittäin hyvä. Tänään Lauttasaaren kautta kotiin pyöräillessä oli päinvastoin harvinaisen helppo muistaa, miksi elämää Suomessa on välillä ihan helppo rakastaa.

Karttoja ja käsiohjelmia

2008-06-27T22:01:00.000+03:00

Huomio kirjoituspöytää siivotessa: Elämää voi katsoa pikakelauksella vasta jälkeenpäin. Viimeinen vuosi ei ole ollut pelkkää iloittelua mutta ei se ole ollut pelkkää työn touhussa tuhertamistakaan.

Ja totta tosiaan: jossain välissä ehtivät tapahtua nämä kaikki hyvät asiat: Sosiaalipsykologian päivät, Berliini, Geneven-ystävien vierailut Suomen kevättalvessa, täysi speksikausi, Pekka Halonen ja Hugo Simbergin Siivet Ateneumissa... Jälkeenpäin tulen muistamaan lähinnä ne. Unettomista öistä ja harmaasta taivaasta ei jää muistoksi käsiohjelmia, karttoja tai pääsylippuja.

Tämä on tapahtunut niin monta kertaa ennenkin, melkein aina kirjoituspöydän sekalaisia lappuja siivotessa. Silloin huomaa, mitä kaikkea ihanaa on ollut. Ja mitä kaikkea ihanaa on - kaikki nämä ihmiset, joille pitäisi itsekin useammin lähettää postia, kaikki nämä muistot, joita kukaan ei voi ottaa pois. Tämä on minun materialismini: tarvitsen pääsyliput, käsiohjelmat ja ruttuiset kartat muistutukseksi onnesta.

Valmistujaiskortin mietelause täsmää: "Kyky ajatella tänään eri lailla kuin eilen erottaa viisaan itsepäisestä." Joskus on paras luopua siitä itsepäisestä käsityksestä, ettei muuta ole tehnytkään kuin töitä. Ehkä on viisautta uskaltaa pysähtyä huomaamaan se, että arjen tiimellyksessä tapahtui paljon hyvääkin - silläkin uhalla, että jotkut joka tapauksessa sanovat sitä itsepetokseksi.

Löytyi myös pala lehtikirjoitusta, joka pitäisi varmaan teipata jonnekin näkösälle: "Hengitä sitten ulos pettymykset ja turhat toiveet. Hyväksy tosiasiat. Hengitä sisään suostumus: Tämä on sinun elämäsi." Enkä minä kenenkään muun elämää oikeasti haluaisikaan.

Akateemisia ja ammatillisia

2008-06-25T19:46:00.000+03:00

Aloin tänään, vihdoin, lukemaan Järvisen ja Kolben kirjaa Luokkaretkellä hyvinvointivaltiossa. Innostusta on mahdoton välttää - juuri tällaistakin hyvä sosiologia voi olla: avata silmiä toisten kokemuksille ja omille, näyttää rakenteita niiden takana.

Järvisen ja Kolben kirja on ihana siksikin, että se tuo elävästi mieleen ensimmäiset päivät Geneven yliopistolla. Bourrier touhusi kenttätutkimuksia, Schultheis muisteli aikojaan Bourdieun kollegana ja kutsui opiskelijat mukaansa matkalle sosiaalisiin todellisuuksiin. Niinä päivinä unohdin vähän väliä ranskantaitoni rajat. Ymmärsin enemmän kuin kaiken järjen mukaan olisi pitänyt. Heittäydyin suurella innolla tuntemattomaan, sillä tunsin tulleeni kotiin. Niinä päivinä rakastuin yhteiskuntatieteisiin uudelleen, jälleen kerran - samalla tavalla kuin lukiessani Sulkusta ensi kertaa ja tänään kotimatkalla Luokkaretken esipuhetta lukiessa.

Saman innon voimalla olen myös tullut ja jäänyt HIITiin. Kolmen viikon sääntö piti kutinsa, olen alkanut löytää paikkani, ideani, toimintatapani ja rytmini. Vaikka tämä viikko onkin ollut joukko hajanaisia yrityksiä päästä töissä eteenpäin flunssasta huolimatta, olen alkanut jälleen ihan oikeasti uskoa siihen, mitä olen tekemässä ja innostumaan edessä odottavista mahdollisuuksista.

Olen myös miettinyt syksyn opintoja TKK:ssa. Tavallisilla kursseilla istumisesta, varsinkaan Otaniemessä, on kauan. Nyt olen yhtäkkiä aivan intona siitä, että kohta olen siellä taas: tekemässä pienistä osista koostuvia pieniä kursseja - sellaisia, jotka voi jättää, jos muiden tekemät aikataulut alkavat liikaa suututtaa. Vähän pelottaa, tuleeko syksystä samanlaista kaaosta kuin kolme vuotta sitten. En kuitenkaan usko, että tulisi, sillä sekä minussa että elämässäni on nyt aika moni asia toisin kuin silloin, paremmin.

Akateemiset ja ammatilliset ajatukset tulevat uniinkin, mutta on elämässä muutakin. Kahden viikon päästä olen Irlannin vehreydessä, lomalla. Ja pian toivottavasti myös viettämässä kesäpäivää Kangasalla, sillä kummipojan näkemisestä on jo aivan liian kauan.

Kotiarestissa

2008-06-18T21:25:00.000+03:00

Kantaessani kesäillassa säilyketölkkejä kierrätykseen ylitin Leppäsuonkadun, näin entiset kotitaloni - ja ajattelin niissä elettyjä vuosia, kesiä, talvia, iltoja, aamuja, päiviä, öitä. Ei se aina niin ihanaa ja hehkeää ollut, tiedän sen oikein hyvin, mutta silti. Ne vuodet ovat menneet, eivätkä ne tule takaisin. Välillä niitä on kivuliaan kova ikävä.

Kaatosateessa matkalla keskustaan kuulokkeissa soi sveitsinsaksalainen musiikki. Ropina ei ollut yhtä riemukkaan raivokasta kuin Keski-Euroopassa, mutta sentään jotain aivan muuta kuin lokakuun ankea tihkusade. Joinain päivinä kaipaan kotiin Geneveen, vaikkei kantonissa juuri mikään olisi ennallaan - Erasmuksen päättymisestä on pian vuosi, joihinkin lauseisiin on kirjoitettu piste ja uusia aloitettu. Vaihtovuosikin on mennyt, eikä tule takaisin.

Osakunnan entinen kuraattori kirjoitti kerran siitä, miten appelsiinia kuoriessa joutuu pysähtymään hetkeksi ja silloin ikävä voi yllättää. Minun elämässäni appelsiinin roolissa on Hesari - sitä lukiessa on pysyttävä aloillaan ja silloin saattaa alkaa ikävöidä. Vapaaehtoisessa kotiarestissa ehtii ajatella. Silloin lohduksi ei riitä tietoisuus siitä, että muutaman vuoden päästä katson takaisin tähän vuoteen ajatellen samoin, kaivaten tätä mitä on nyt.

On kuitenkin niin, että tänäänkin olen elänyt jännittävästi aivan alkuaikoja. Vaikeaa ei ole eteenpäin meneminen ja uuteen tarttuminen, vaan vanhasta irrottautuminen.

Arvovaltainen ehkä

2008-06-17T17:53:00.000+03:00

Ylihuomenna suunnataan juhannuksen viettoon. En halua ajatella sitä, että päivät alkavat pian lyhetä. Valoisat yöt kuuluvat listalle asioista, joita viime kesänä kaipasin.

Viikonloppuna Seinäjoella oli 30 vuotta täyttäneen festivaalin lisäksi lakeus ja ystäviä. Ja ihanan paljon musiikkia. Foo Fighters'in keikalta jouduttiin lähtemään tuskaisesti kesken kaiken, mutta mukaan mahtui onneksi monta muutakin onnistunutta juttua: SMG, The Sounds, Paramore. Vaikka olenkin enemmän kotonani Ursula Ruckerin ja Ben Harperin parissa, tekee välillä hyvää kuunnella jotain ihan muuta, aivan toisenlaisessa ympäristössä.

Pääsy San Diegoon on kiusallisen lähellä - niin lähellä, että jos paperia ei vastineen kirjoittamisen jälkeen hyväksytä, harmittaa. Toisaalta ollaan toiveita herättävän lähellä ja siitä pitäisi osata olla iloinen. Kuten Rax Rinnekankaan kirjasta muutama vuosi sitten opin: "Riittävän arvovaltainen ei tarkoittaa kyllä". Aika isoa on se, että nämä ihmiset ottavat yritelmäni tosissaan, teilaamatta suoralta kädeltä.

Jollain tavalla iso oli myös Butchersin eilinen voitto Roostersista, kolmituntisen pelin ja jatkoajan päätteeksi. Joskus jalkapallo, jopa suomalainen amerikkalainen jalkapallo, vain vie mennessään - eikä silloin edes halua vastustaa.

Tukikohta kuntoon

2008-06-10T20:38:00.001+03:00

Timanttisia suunnitelmia, kristallinkirkkaita ideoita, innovaatioita!

Työt vievät pyörteenä mennessään ja tulevat taas uniinkin. Suorituspaineita kasaantuu sisältä ja ulkoa. On ihanaa ja kamalaa, jälleen kerran. Eikä mitään varmuutta siitä, mitä tästä kaikesta oikein tulee. Saattaa tulla jotain oikein hyvääkin.

Bright-rintamallakin tapahtuu. Teemoja ja ennakkotehtäviä suunnitellessa muistin taas, miksi haluan olla mukana. Edessä on hieno nelipäiväinen tapahtuma, joka tulee tulvimaan kiinnostavia ihmisiä ja mielenkiintoisia keskusteluja. Se vain ihmetyttää, miten Helsingin yliopiston 30 000 opiskelijasta ei meinaa millään löytyä vajaata kymmentä innokasta osallistumaan konferenssiin. Jos en olisi järjestelykomiteassa, olisin lähettänyt oman hakemukseni jo ajat sitten.

Tänä iltana en kuitenkaan hae minnekään, vaan rauhoitan peliä. Vetäydyn hetkeksi arjen sykkeestä kodin rauhaan. Onnistuttuani kampeamaan itseni lenkille ja ruokakauppaan toivon saavani pakan muutenkin kokoon. Kun tukikohta on kunnossa, on hyvä jatkaa täyttä höyryä eteenpäin.

Viikonloppu

2008-06-06T23:20:00.001+03:00

Kesän ensimmäinen työviikko oli kevyempi kuin vuosi sitten muttei helppo kuitenkaan. Tutulle työpaikalle paluun problematiikka on sama kuin kotimaahan palaamisessa: kovin helposti unohtaa olevansa uudessa alussa, kun kehykset ovat tutut.

Päivä päivältä ajatukset ovat kuitenkin alkaneet kirkastua ja kohdistua töihin tässä ja nyt. Toki mieli välillä väistämättä karkailee jonnekin pitkän tai ainakin keskipitkän aikavälin suunnitelmiin. Ei kuitenkaan pitäisi ajatella liikaa eikä liian pitkälle. Haluan pitää mahdollisuuksien horisontin avoimena vielä vähän pidempään.

Se on sentään selvää, että juuri nyt käsillä on kiinnostavia kuukausia. Kun esimies kehottaa ratkomaan isoja ongelmia, on uskallettava yrittää. Tuhkasta nouseminen ja uusille poluille suuntaaminen ei kuitenkaan ikinä ole pelkkää riemua. On yhtä aikaa siedettävä ja vältettävä harhailua.

Aluillaan on ensimmäinen Viikonloppu pitkään aikaan. Lauantain ja sunnuntain merkitys muuttuu, kun arkipäivät on korvamerkitty toimistotyölle. Niiden arvo nousee uusiin kertaluokkiin. Tuntuu hemmottelulta herätä vasta yhdeksältä.

Ovat nämä kesäviikonloput oikeastikin ihania. Ymmärtää taas istua merenrannassa syömässä jäätelöä ja lukea kotiin kasautuneiden sanomalehtien kulttuurisivuja. Jo perjantaina, ei vasta sunnuntaina. Huomisen teemoja ovat piknik, samba ja James Bond.

Jokaisessa toukokuun sateessa

2008-05-28T23:25:00.000+03:00

Tulin takaisin ja valmistuin.

Publiikki ei sykähdyttänyt, mutta Michelin-ruoka oli hyvää. Nyt on pyy pivossa ja pian myös Porvoo-maalaus kehyksissä. Näillä eväillä uskaltaa lähteä Espooseen töihin.

Eilen piti palata Suomeen, vaikka olisi tien päälle voinut jäädäkin - lähteä rokkijunalla Faroon tai TAPilla Madeiralle. Baskimaassa oli jotakin taianomaista ja jotain ihan valtavan arkista. Luulen, että siellä vietetyt päivät jollain oudolla tavalla olivat tämän kesän Lapin-matka. Portugalissa elettiin satumaista staattuseloa: paljon puhetta, paljon naurua, paljon ihastunutta huokailua. Miten elämä voikin olla ihanaa!

Pohjoisessa nautittiin vieraanvaraisuudesta, pulistiin liian monella kielellä yhtä aikaa ja oltiin aina vaan samalla sivulla. Syötiin kodeissa illallisia ja aamiaisia, maisteltiin viiniä Portossa ja kastuttiin jokaisessa toukokuun sateessa. Kansainvälinen elämä on tällaisten jälleennäkemisten varassa, toistaiseksi vahvoissa kantimissa. Ja koska elämässä on aina hyvä ajatella "yhdet liikennevalot pidemmälle", mietitään jo nyt, missä ja milloin seuraavaksi kokoonnutaan.

Kotiinpaluu tuntui tervetulleelta, sillä loputtomiin ei voi lomailla. Pikkuhiljaa ajatukset suuntautuvat jo töihin, tulevaan. Tauko on ollut riittävän pitkä, kun toimistolle meno alkaa vaikuttaa jollain tavalla houkuttelevaltakin ajatukselta. Lähikuukausien suunnitelmat ovat ehkä pelottavankin epäselvät, mutta pitkän tähtäimen tavoitteet riittävän kirkkaat arjessa eteenpäin luovimiseksi.

Parasta on se, miten olen taas täynnä ideoita. Ruokakaupassa tulee mieleen enemmän kuin yksi ateriavaihtoehto, tekee mieli kokeilla uutta. Yöpöydällä on sekava joukko kirjoja, joita ei ole pakko lukea järjestelmällisesti yhtä kerrallaan. Ainejärjestölehdistä tarttuu sama syke kuin niin usein ennenkin. Elämänmuutosväsymys on hetkeksi poissa.

Elämällä tuntuu olevan suunta ja tarkoitus, ehkä jopa useita. Varmoja vastauksia tai lopullista selvyyttä kaikesta minulla ei ole, mutta tällä erää riittää hyvin varmuus siitä, että tätä elämää voi elää ilolla ja innolla.

Palkintomatkalla

2008-05-14T20:30:00.000+03:00

Vuosikurssisitsien jälkeen suuri palkintomatka on päässyt täyteen vauhtiin.

Ja tämä todella on palkintomatka. Viikko sitten koululla käydessä (ja sanon vieläkin koululla, vaikka viisi vuotta sitten toisin ohjeistettiin) mukaan tarttui gradulausunto. Vastavuoroisesti jätin todistuspyynnön. Nyt valmistuminen on enää tiedekuntaneuvoston kumileimasimesta ja odottamisesta kiinni.

Barcelonassa satoi kaatamalla ja oli muutenkin samalla tavalla kotoisaa kuin Genevessä. On ihanaa, että on olemassa ystäviä, joiden kanssa ollaan välittömästi samalla sivulla vuoden tauon jälkeenkin. Rien n'a changé - vaikka tietysti on, ei vain mikään todella oleellinen. Yllätyksenä ei tule se, että tuntikausia jatkuneet sessiot tapaksien ja paellan äärellä sopivat minun makuuni. Olen pitkien aterioiden ystävä.

Kataloniasta matka jatkui Madridiin. Täällä olen vieläkin - Erasmus-kommuunin vieraanvaraisessa huomassa, kuvataidetta ja eklektistä arkkitehtuuria melkein yliannostuksen nauttineena, lomatunnelmissa. Kaupunki on jotenkin valtavan paljon miellyttävämpi kuin olin odottanut. Paseo del Pradon suurten museoiden (Prado, Reina Sofia & Thyssen-Bornemisza) ohella ja ehkä niiden ylikin vaikutuksen tekivät Goyan freskot Eremita de San Antonio di Floridassa. Kaikkein parasta on kuitenkin se, miten irti kaikesta stressistä ja suorittamisesta olen näinä päivinä päässyt.

Huomenna matka jatkuu kohti Baskimaata. Ah, vihdoinkin! Tämä oli nimittäin haaveissa jo ajat sitten, ennen Geneveen lähtöä. Suuntana on ensin Bilbao, sitten Vitoria-Gasteiz ja San Sebastian.

Onneksi tätä lomaa jatkuu vielä pitkään. Onnellista on myös se, että sen päättyessä palaan Suomeen arkeen, jonka ihan oikeasti haluan - en vain ihan vielä, vaan vasta parin viikon päästä.

Puhtaassa kodissa, lomalla

2008-05-04T23:56:00.000+03:00

Hassua mutta totta: puhdas koti tuntuu paremmalta kuin valmis gradu. Parasta on tietysti saada molemmat ja kaupan päälle kunnon loma.

Nämä vapaat päivät tulevat tarpeeseen. Joskus on tärkeää lukea pinoon kertyneet lehdet, siivota kirjoituspöytää ja yrittää taas muistaa, miten ollaan aloillaan. Viikko sitten olin väsyneempi kuin kai vuosiin. Annoin itselleni luvan olla väsynyt, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

On ilo tehdä asioita ilman päämääriä, antaa uteliaisuuden ajaa outoihin tilanteisiin. Voin taas mennä paikkoihin, joista en tiedä mitään enkä tunne ketään. Yksi sellainen oli väittelyfinaali viime viikon lauantaina. Samana päivänä olin auttamassa vielä yhdessä poismuutossa Dommalta, ehkä viimeisessä tältä erää.

Muutamaa päivää myöhemmin kauan odotettu vappu tuli, samanlaisena hassuna hullunmyllynä kuin aina ennenkin. Tänä vuonna kaikessa oli kuitenkin jäähyväistenmaku. Luulen, että tämä oli viimeinen haalarivappuni. Mitä enemmän olen asiaa ajatellut, sen varmempi olen siitä, että nyt on oikea hetki valmistua Valtsikasta. Samalla on aika päästää irti Dommasta, ylioppilaskuntatoiminnastakin pikkuhiljaa. On haikeaa jättää nämä vuodet taakseen. Samalla se on välttämätöntä, sillä muuten tilalle ei mahdu mitään kaikesta siitä uudesta, mikä odottaa ja minkä haluan elää todeksi.

Näinä aikoina keskusteluissa vilisevät uudet firman puhelinnumerot, käyntikortit, työmatkojen ihanuus ja kurjuus, kehityskeskustelut ja urasuunnitelmat. Tavallaan on vain hauskaa, että ollaan jälleen kerran uuden edessä. Vuodet tiedekunnassa ovat ajaneet asiansa: vaikka tämä hullu ja ihana vuosikurssi hajaantuisi kaikille mahdollisille työelämän sektoreille, viiteryhmä on ja pysyy vierellä. Tämän tiedon tukemana on turvallista mennä eteenpäin, vaikka välillä pelottaakin.

Juuri nyt olen kuitenkin kaikkein onnellisin siitä, että elämässä on lauantaiaamuja, jolloin siskon soittaessa lähtemään parin tunnin päästä mökille voi vastata myöntävästi, sekä siitä, että on myös sunnuntai-iltoja, joina "viikonloppu" on vasta aluillaan. En äkkiseltään muista, koska viimeksi olisin ollut näin rauhallinen ja samalla täynnä energiaa.

Oppeja ja ohjeita

2008-04-24T11:23:00.000+03:00

Viime keväänä otin vastaan kertarysäyksellä kaksi työtä: harjoittelupaikan UNECEssa ja gradupaikan HIITissä. Noita päätöksiä ei tarvinnut pitkään harkita, enkä ole katunut kumpaakaan tippaakaan.

Nyt molemmat sopimukset on täytetty. Vaikka mieli palaa jo seuraaviin projekteihin, on muistettava ja maltettava lomailla ennen uusiin haasteisiin heittäytymistä. On myös oltava tarkkana, ettei työlasti innon puuskissa kasva niin suureksi, että hetken päästä sirotellaan taas kerran tuhkaa hiuksiin. Vaikka sellainen minä taidan olla. Ihan pohjimmiltani en ehkä edes halua oppia eroon kyvystäni innostua.

Graduprojekti oli kaikessa intensiivisyydessään ihana ja kamala. Virallisia tuloksia vielä odotellessa tuntuu kuitenkin selvältä, että käteen jäi tälläkin kertaa voittoarpa. Sain tehdä omannäköistäni työtä omalla aikataulullani hyvässä ohjauksessa. Helppoa se ei kaikin ajoin ollut. Työn luonnostelu kesällä vaati melkoista iterointia. Ilman ympäröivää tiedeyhteisöä ja vertaisryhmää olin eksyksissä. Suomeen paluu helpotti, muttei poistanut kaikkia kipuja. Syksyn pimeydessä aika tuntui uppoavan käytännön järjestelyihin ja kaamoksesta kärsimiseen.

Nyt takana olevat viimeiset pari kuukautta olen kirjoittanut, kirjoittanut ja kirjoittanut. Se on ollut paikoittain hauskaa ja innostavaa, mutta enimmäkseen kovaa työtä, josta ei ole tuntunut tulevan loppua. Ja heti saatuani raakatekstiä kasaan olen leikannut, liimannut, karsinut, kasvattanut, muokannut ja muunnellut. Kaksi viikkoa sitten (vaikka siitä tuntuu olevan pieni ikuisuus) tein sen, mikä on ehkä kaikkein pelottavinta kaikissa kirjoitusprosesseissa: palautin työni, annoin sen toisten käsiin. Sekin oli uskallettava tehdä.

Vaikeinta gradunteossa oli pitää palat koossa ja aikataulu hallinnassa. Yksikään työvaiheista ei ollut todella ennenkokematon - uutta oli se, että kokonaisuus oli hallittava itse alusta loppuun. Minulle paras ratkaisu oli suhtautua työhön vuorotellen virkamiesmäisellä työmoraalilla ja taiteilijan palavalla innolla.

Jos aloittaisin nyt alusta, haluaisin (taas kerran) kuulla nämä ohjeet:

Kirjoita niin pian ja niin paljon kuin mahdollista - ihan turha yrittää ajatella asioita valmiiksi ennen kirjoittamista. Vasta kirjoittamalla saa selville, onko työn alla oleva ajatus mahdollista toteuttaa. Kirjoittaminen pakottaa jäsentämään ajatukset. Toinen ihan turha asia on tekstin laadusta murehtiminen. Aluksi on vain kirjoitettava, aivan sama kuinka rosoisia raakileita. Editointi on keskeinen osa kirjoittamista, mutta sitä voi tehdä vasta, kun on raakatekstiä muokattavaksi.

Vaadi itseltäsi paljon, älä kohtuuttomasti. Ilman tavoitteellista aikataulua työni ei olisi vielä valmis. Kokonaisuutta on helpompi hallita, kun ei tunnu siltä, että kaikki pitäisi tehdä nyt. Itselleen pitää olla ankara muttei liian. Joskus on pakko jumittaa, jotta voi seuraavassa vaiheessa päästä vauhdilla eteenpäin. Suuri osa työstä on kuitenkin, niin, työtä. Hirveän suuri määrä työtunneista kuluu sellaiseen, mikä ei tunnu luovalta tai edes haastavalta. On maltettava istua alas lukemaan, analysoimaan ja kirjoittamaan - ja pysyttävä aloillaan.

Vaatia pitää muiltakin kuin itseltään: ohjausta, palautetta, kannustusta. Pyydä apua, työn kaikissa vaiheissa kaikilta mahdollisilta tahoilta. Gradu on tehtävä itse, mutta minkään ongelman kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Tekstiään kannattaa luettaa toisilla niin paljon kuin mahdollista, arastelematta. Keskustelu auttaa eteenpäin. Ja jos on tekemässä jotain tyhmää, siitä on paras kuulla mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Lopulta paras ohjeistus on edelleen se sama mantra, jonka siskoni opetti minulle vuosia sitten: Luota itseesi. Käytä järkeäsi. Ole huolellinen.

Executive Summary

2008-04-24T11:18:00.000+03:00

Tärkein kotiinpaluuviesti Kaliforniasta on yksinkertainen mutta samalla valtava huomio: Haluan tämän elämän. Pystyn tähän.

Minulle kaikkein vaikeinta on aina ollut tietää, mitä haluan. Sen selvittyä keino päämäärään pääsemiseksi on yleensä löytynyt. Nyt tilanne on ammatillisesti ihmeellisen selvä. Tämän parempia takeita tulevaisuutta suunnitellessa ei kai voi olla, tuskin ainakaan tulee olemaan. Suunta tuntuu oikealta, vaikka tarkat askelkuviot puuttuvat. Se ei haittaa. En olettanut olevani näinkään selvillä vesillä vielä pitkään aikaan.

Epävarmakin varmuus on varmuutta. Ei minulla ole varaa sen paremmin kuin haluakaan jättää käyttämättä tilaisuutta ajatella, toteuttaa, lukea ja kirjoittaa ajatuksia, joiden parissa joka tapauksessa haluaisin toimia. Samalla tarjolla on tilaisuus työskennellä monella tavalla hyvien ihmisten kanssa. Kurssia voi aina tarvittaessa korjata tai kääntää, mutta juuri nyt haluan pelata parasta mahdollista peliä käteeni kertyneillä korteilla.

Akatemialle omistautuminen tarkoittaa mahdollisuutta tehdä sellaista työtä, johon on helppo suhtautua energialla ja intohimolla. Valinta merkitsee samalla vääjämätöntä stressiä, painiskelua hetkittäisten riittämättömyydentunteiden ja tuskastumisen kanssa. Sellaista on aina, kun antaa itsensä peliin. Mutta jos peli on oikea, se ei haittaa. Helppo ja hyvä eivät ole synonyymeja.

Tämä on toistaiseksi paras löytämäni trade off vapauden ja vakauden välillä: Yhtäältä minulla ei ole uskallusta kokopäiväiseksi taiteilijaksi. Toisaalta en myöskään olisi onnellinen sydän kylmänä tehdyissä kovapalkkaisissa töissä, ihan sama kuinka paljon ulkoista menestystä niistä seuraisi. Sielunsa voi myydä mutta sitä ei voi ostaa takaisin. Minä en ole valmis kaupantekoon, ainakaan ihan vielä. Kaikki oikeudet muutoksiin pidätetään.

In Omnia Paratus

2008-04-22T06:17:00.000+03:00

Tämä amerikkalainen unelma alkaa olla paketissa. Huomenna aloitetaan kotimatka.

Viikon akateemisia tähtihetkiä ovat olleet ehdottomasti iSchool-workshop ja tapaaminen Coye Cheshiren kanssa. BIDin workshopista mieleen jäi erityisesti Omar Khanin presentaatio, NRCstä Elaine Huangin lounaspuhe. Oma lukunsa on Stanford, jossa vastaan tulivat hieman yllättäen tutut athenelaiset kasvot.

Oppimisen kannalta on ollut tärkeää pitää presentaatioita ja seurata niitä. Akateeminen kulttuuri on minulle vielä uutta, melkein kaikki ennenkokematonta ja opettavaista. On ollut kiinnostavaa nähdä amerikkalainen kampus vähän lähempää ja vähän todemmin, vaikka kovin syvälle ei näin nopeasti pääsekään.

Mutta kuten aina, tärkeät asiat eivät redusoidu sisältöihin tai taitoihin. Tunnen kollegani nyt valtavan paljon paremmin kuin lähtiessä ja tunnen oikeasti kuuluvani tähän ryhmään. Olen myös saanut ison kasan ajateltavaa tulevaisuuden luonnostelemiseksi. Suunnitelmia alkavalle viisivuotiskaudelle on nyt noin kymmenen vuoden verran, joten edessä on se vaikein: priorisointi, valikointi, vaiheiden hahmottelu.

Kaiken kaikkiaan en voi olla olematta tyytyväinen. Kunhan ehdin levätä ja ajatella vähän, palat alkavat varmasti löytää paikkansa. Ja hyvin pian olen varmaankin taas in omnia paratus - valmiina kaikkeen.

Peoples Republic of Berkeley

2008-04-16T00:10:00.001+03:00

Matkalla Kaliforniaan mietin, mikä Atlantin takana voi olla niin hyvää, että se perustelisi 30 tunnin matkustamisesta ja lentokentillä pompotelluksi tulemisesta seuraavan ryydytyksen. Nyt vastaan on tullut jo montakin asiaa ja hetkeä, joiden takia kannatti tulla.

Ensimmäinen ja ilmeisin seikka on tietysti nähdä tämä kaikki itse, katsoa Kaliforniaa silmästä silmään ja tehdä omat johtopäätöksensä. On värikkäitä muroja, innokasta asiakaspalvelua ja erilaisia aksentteja. Jo tullin läpäiseminen Phoenixin lentokentällä oli kokemus.

On myös akateemisia syitä, joiden vuoksi minulle on juuri nyt tärkeää tutustua "Peoples Republic of Berkeley'in". Berkeleyn kampus näyttää juuri siltä kuin amerikkalaisen yliopistokampuksen olettaakin näyttävän. Puissa asuvat hipit ovat elävä osoitus akateemisen kansalaisaktivismin jatkuvuudesta. Sather Towerista avautuu näkymä kampuksen ja lahden yli Golden Gatelle. HIITin toimisto sijaitsee sen vieressä kampuksen vanhimmassa rakennuksessa South Hallissa. On mahtavaa nähdä nämä paikat, tavata täällä työskenteleviä tutkijoita - ja lisäksi ajatella jo vähän sitäkin, että joskus minäkin saatan tulla tutkimaan täällä hetken verran.

Pidin tänään ensimmäisen esitelmäni UC Berkeleyssä - vain viisi minuuttia epämuodollisessa work shopissa, mutta samalla suuri hetki. Tällä matkalla tulee jännitävästi yhtä aikaa heikko ja vahva olo: Minua ympäröivät ihmiset tietävät ja osaavat valtavasti, heihin verratessani en voi olla huomaamatta, miten paljon opittavaa minulla on. Samalla kuitenkin tulee tunne siitä, ettei mikään estä minua kehittymästä samalla tasolle heidän kanssaan. Kaikkein huikeinta on se, miten vertaisena minua kohdellaan. Ei tytöttelyä, ei vähättelyä, vaan aitoa kiinnostusta ja kannustusta.

Matka on vasta alussa, mutta jo nyt olen varma, että tuleminen kannatti. Täällä saatujen kokemusten merkittävyyttä ja seurausten kauaskantoisuutta on mahdoton arvioida ennakolta, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että meneillään on jotakin isoa.

7kk, 85+5 sivua

2008-04-11T12:52:00.000+03:00

Jätin.

En usko ihan vielä tajuavani sitä, mutta minun ei tarvitse kirjoittaa enää sanaakaan graduuni. Ei tarvitse, enkä tällä hetkellä edes voi. Työni, 7 kuukautta ja 85+5 sivua, on nyt tiedekuntaneuvoston käsissä.

Brightin suunnittelu etenee. Artikkeli on työn alla, samoin ensi viikon presentaatiot. Kalifornia, täältä tullaan! Sen jälkeen alkaa loma, tarvittu ja odotettu.

Tänään palkitsin itseäni siivoamalla työpöydät töissä ja koululla. Ja kantamalla gradukirjallisuuden kirjastoihin. Kirjakatharsis, jonka rinnalla tiedekuntatenttien jälkimainingit kalpenevat! Illalla menen katsomaan speksisesongin viimeisen spektaakkelin.

Tyhjyydentunteista ei tässä hullumyllyssä ole pelkoa.

Vielä viikko

2008-03-29T15:57:00.001+02:00

Istuin viime viikolla salissa, jossa kirjoitin vajaa viisi vuotta sitten pääsykoevastauksia. Kuuntelin JP Roosia ja Elanor Bradshawta, yhteiskuntapolitiikkaa. Tiesin kuuluvani sinne, valtiotieteilijöiden joukkoon. Tuon tunteen takia viihdyn yliopistossa niin hyvin. Samasta syystä valmistuminen tuntuu hetkittäin hulluudelta. Taidan silti olla valmis valmistumaan: tiedän, että olen tästä eteenpäin valtiotieteilijä, aina ja kaikkialla.

Olen katsonut kolme tuotantokautta Gilmore Girlsiä. Tuijottanut tietokoneeni näyttöä, karannut vähäksi aikaa omasta elämästäni Ivy Leagueen. Se on ollut yhtä järjetöntä ja yhtä tarpeellista kuin lentää viime keväänä kesken tenttikauden Suomeen.

Viikon päästä olen jättänyt gradun ja pakkaan laukkua Kaliforniaan lähtöä varten. Juuri nyt se tuntuu uskomattomalta: vähän pelottavalta, enimmäkseen erittäin hyvältä. Ihan pian voin raivata kirjoituspöytäni syksystä asti kertyneistä kirjoista ja papereista. Ihan pian saan ajatella aivan muita asioita - tai olla ajattelematta, jos siltä tuntuu. Viettää vappua ja lähteä Iberiaan ystävien kanssa ja ystävien luokse.

Viime sunnuntaina kävin ensimmäistä kertaa Kellariteatterissa. Näytelmän käsiohjelmasta silmiin osuivat sanat, jotka voisivat olla omiani: "Välillä on pysähdyttävä. On hengitettävä ja katseltava ympärilleen. Vain niin voi nähdä." Juuri nyt on kuitenkin toisin, sillä välillä on edettävä määrätietoisesti. On suunnattava katse kohti päämääriä, sivuille vilkuilematta. Toimittava. Vain niin voi saavuttaa tavoitteensa.

Sunnuntai

2008-03-23T11:54:00.000+02:00

Minulla on pienestä asti ollut taipumus ahdistua sunnuntaista. Arki kolkuttaa ovella liian varhain. Avaaminen pelottaa, yleensä ihan turhaan. Samalla sunnuntaissa on potentiaalia viikon nautinnollisimmaksi päiväksi. Tästä ilmeisestä ristiriidasta johtuen olen alkanut harjoitella sunnuntain viettämistä.

Tämä on vaikeaa, sillä sunnuntaista tulee helposti viikon rästityöpäivä. Silloin paikataan arkipäivien lusmuiluja, ettei uutta viikkoa joutuisi aloittamaan pakkasen puolelta. Jos voi valita, kannattaa tehdä kotitöitä. Konkreettinen jälki palkitsee. Jos jaksaa tarttua varsinaisiin töihin, on oltava itsestään ylpeä. Jos saa vielä tulostakin aikaan, on riemuittava. Joskus sunnuntaina on ihana opiskella. Sähköpostia ei tulvi, Skype on kerrankin hiljainen. Kukaan ei juuri tänään odota minun reagoivan mihinkään - työrauha!

Onnistuneen sunnuntain viettämisessä tärkeintä on asettaa tavoitteet riittävän matalalle. Korjaan, on tärkeintä olla asettamatta tavoitteita. Pukeutuminen on ahkeruutta, sängyn petaaminen sankaruutta. On osattava nauttia tunteesta, joka syntyy, kun mielessä on lukuisia ajatuksia parhaasta tavasta viettää päivä ja jättää niistä jokaisen toteuttamatta. Toistaiseksi. Pysyy kerrankin kotona, ei lupaa tavata ketään missään juuri nyt.

Aamu alkaa asettamalla Last.fm soittamaan Sibeliuksen kaltaisia artisteja. Vetäytyminen takaisin sänkyyn, teekupin ja lehtipinon kanssa. Viikon (tai vuoden) mittaan kertyneitä lehtiä ei tarvitse jaksaa lukea kaikkia, eikä kokonaan. Talouselämän äärellä saa ottaa torkut, jos siltä tuntuu. Mediakritiikkiä on mukava harjoittaa untuvapeiton lämpimässä suojassa.

Sanomalehtien kanssa iterointi on parasta: kiinnostavat artikkelit voi seuloa talteen arkisten uutisointien seasta myöhempiä aikoja varten. Iteroitujen pinon lukeminen ja mahdollisten toimenpiteitten suunnittelu on nimittäin erityisen palkitsevaa ja inspiroivaa: Tästä eteenpäin taittelenkin biojätepussini näin! Tuohon näyttelyyn menen ensi viikonloppuna, jos muistan. Tämä kirja täytyy merkitä luettavien listalle. Ja kyllä minä vielä joskus lähden junalla Siperian halki Kiinaan.

Uudenmaankadun galleriat, merenrantaa mukailevat lenkkipolut ja elokuvateatterit voivat odottaa. Iltapäivään mennessä olen yleensä saanut sunnuntain rauhasta jo tarpeekseni. Pikottaa. Silloin voi lähteä liikkeelle, mieluiten ilman liian selkeitä päämääriä. Sunnuntaikävely kannattaa tehdä kuin turistina omassa kaupungissaan: uteliaana, silmät auki, hieman harhaillen. Syödäkin täytyy ja, jos vain voi, istua isossa sohvassa.

Ideaalityypin sunnuntai osuu kuitenkin kohdalle valitettavan harvoin. Jos haluaa pelata varman päälle ja onnistua ainakin jossain sunnuntaina, voi aloittaa sen kilvoittelemalla aamuyöllä postimiehen kanssa. Kumpi ehtii ensin kotiin, asukas vai Hesari? Jos voittaa kilvan, voi olla itsestään ylpeä. Jos Hesari ehtii ensin, kannattaa silti olla tyytyväinen. Ei tässä vielä niin vanhoja ja väsyneitä ollakaan.

Sisar ja seuraaja

2008-03-13T21:52:00.000+02:00

Paluun jälkeen edessä oli vaihtovuoden ehkä vaikein asia: pysyä avoimena, uteliaana ja onnellisena Suomen syksyssä, ihan oikeassa arjessa. Uskoin onnistumisen olevan mahdollista ja tiesin yrittämisen olevan. Blogin sijaan aloin kirjoittaa gradua.

Ikävä kaihersi. Luin paljon ja kirjoitin vähän. Se tuntui suunnilleen yhtä tyydyttävältä kuin jatkuva sisäänhengittäminen ilman tasapainottavaa henkäisyä ulos.

Niinpä yritin kirjoittaa, englanniksi. Ajattelin kertoa jotain niille, joiden kanssa en enää voinut arkeani jakaa. Se tuntui teeskentelyltä. Tärkeimpien kanssa jaoin arkeni yhä, etäisyydestä huolimatta. Muut eivät tienneet etsiä tekstejäni.

Yritin kirjoittaa enemmän päiväkirjaani. Se ei tuntunut samalta, se ei riittänyt. Ajatukset jäivät puolitiehen, käsi väsyi. Kirjoitin yksityisiä ja sekavia, epäselvästi. Kirjoitin liian vähän ja vääristä aiheista.

Yritin olla kirjoittamatta. Siitä ei tullut mitään muuta kuin tukehtumisentunteita. Oli Paluun jälkeinen syksy. Helsingissä ei paistanut aurinko, talvi ei tullut. Yritin uskoa tengri-oppeihin - kutsua taivasta siniseksi silloinkin, kun se näyttää harmaalta. Kesti neljä kuukautta ennen kuin ostin kotiini oliiviöljyä ja sain arjen syrjästä kiinni. Nyt oliiviöljy on Migros-siirappien vieressä keittiössä. Tajusin, ettei tarvitse valita. Se helpotti. Elämiä on jokaisella vain yksi, ulottuvuuksia useita.

Nyt en aio yrittää yhtään mitään, vaan kirjoittaa. Omia ajatuksiani, omalla kielelläni. Minusta ja muista minulle ja vähän muillekin.

Yhä vain:
"Kirjoitan sinulle sekavasti. / Tiedän sen oikein hyvin. / Mutta niin minä elän. -- Parasta ei kuitenkaan ole kirjoitettu. / Paras on rivien välissä."

Tämä on Synopticon, Panopticonin sisar ja seuraaja.