En ole ammattilaislumilautailija. Lasken niin paljon kuin voin eli säälittävän vähän. Oikeasti en edes laske niin paljon kuin voisin, koska en aseta lautailua kaiken muun edelle. On työ, koulu ja kaikki muut tavanomaiset ja tärkeät tekosyyt. En todellakaan uusi varusteitani joka kausi.
Joku siinä silti on, että kun Burtonin katalogi odottaa kotiin tullessa eteisen lattialla, kaikki huolet näyttävät hetken verran turhanaikaisilta. Tavallisesti vieroksun mainospumaskoja, mutta tämä on poikkeus. Lehden selaaminen aiheuttaa yhä samanlaista täpinää kuin syksyisin joskus yläasteaikoina: Talvi tulee! Elämän voi elää ihan niinkuin haluaa!
Tavallisessa arjessa, maanantaina todellisuuteen palatessa ihan kaikki ei ole mahdollista. Vapaus ei ole täydellistä. Välillä tuntuu, ettei sitä ole ollenkaan. To do -lista on liian pitkä, energiaa liian vähän. Mietityttää, mistä löytyisi tolkku ja tarkoitus.
Katalogia selatessa tajuaa, että yhä on pakkasen toivoa ja sitä myötä kaikki hyvin. Silloin jatkaa uhmakkaasti eteenpäin, vaikka talveen on vielä järjettömän pitkä aika ja odotettavissa olevien laskupäivien määrä mitätön.
Näinä aikoina, joina valo on alkanut muuttua hiljaiseksi, uho on pientä ja pehmeää: Tule vaan, syksy, en minä sinua pelkää. Sinun jälkeesi tulee talvi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti