Viimeinen

Vajaa vuosi sitten, tummuvan kiinalaisillan lämmössä kirjoitin muistikirjaani onnen olevan merkityksen kokemista tai sitä, ettei koe tarvetta pohtia merkitystä. Tässä viikossa on ollut paljon kummankinlaisia hetkiä.

Vaikka olen nukkunut kuin Napoleon, välillä on kohottu Maslow'n tarvehierarkian puuttuvalle, kuudennelle tasolle. Perusversiossaan pyramidi huipentuu itsensä toteuttamiseen. Ystäväpiirissäni on kuitenkin jo pitkään ymmärretty, että korkein taso on yhdessä toteuttaminen - ei minä, vaan me. Se on sitä, kun artikkelia kirjoitetaan kahdessa vuorossa kahdella mantereella, ja jokainen aamu on ihme. Se on sitä, kun kiireen keskellä istutaan pitkälle lounaalle ja pöydän molemmilla puolilla oivalletaan jotain niistä filosofisista peruskysymyksistä, joille ei muka ollut aikaa. Tanssitaivaan alla se oli sitä, kun kolmekymmentä silinterihattua lensi sulavana sarjana päänäyttämölle, ja katsomossakin tajusi olevansa ihan kokonaan elossa, kaikesta huolimatta.

Tämä viikko ei ole kaikin ajoin tuntunut onnelta, mutta pidän viimekesäistä määritelmää edelleen melko oivaltavana. Vielä paremmin kutinsa pitää takavuosina luonnosteltu viiden lista. Viikonloppu tuli pitkästä aikaa kaksipäiväisenä ja huolettomana: Nukuin päiväunet puistossa, luin puutarha-aamiaisella jaettua Hesaria, söin lounaaksi safety chickeniä paahteisessa auringossa ja annoin lämmön korjata luut.

Tämä kirjoitus on Synopticonin viimeinen. Asioiden päättyessä ajallaan paras jää rivien väliin. Nämä vuodet alkoivat välikautena, mutta niistä on kasvanut täysinäinen elämä. Vielä on aikaa olla läsnä ja lähellä, sitten on uskallettava päästää irti. On tehtävä tilaa sille hetkelle, jona on uuden edessä.

Kukoistuksen kesä

Kukoistuksen kesä 2010 on alkanut. Ensimmäisten päivien perusteella tulen pitämään tästä.

Eilen Ateneumissa odotti monta vanhaa tuttavaa. Tapasin Tädin, kavahdin Siniasuista ihailijaa ja hymyilin Toipilaalle. Anna Kortelainen johdatti kuratoimaansa Onerva-näyttelyyn huumorilla, innolla ja itsereflektiota varomatta. Lentävän vossikan, kattoon kohonneen kirjoituspöydän ja kirjoitetulla sanalla vuoratun ylioppilaspuvun seasta löytyivät myös Kaupungin naiset. Päätin ottaa heistä esimerkkiä. Helsinki tottelee minuakin, kunhan vain muistan viettää suuren siivun 2010-luvusta kahviloissa.

Tänä aamuna luin loppuun merkityksellisen kirjan. Soitin EVA:an. Tein asioita, jotka eivät kuulu toimenkuvaani mutta ovat tärkeitä. Muutenkin on ollut hieno päivä olla lakritsipiippuvallankumouksellinen.

Riemullisen kokonaista

Ei tullut puolikasta, vaan kokonainen vappu. Poplarista ei pidä tehdä identiteettikysymystä, vaikka haalareista luopuminen heikottaa.

Viikonloppua ovat leimanneet samat arvot, joista puhuin torstaina tutkimusryhmälle pitämässäni pecha kucha -esityksessä: freedom, focus, and fun. Vappusuunnitelmani eivät ole vuosiin olleet yhtä löyhän joustavat kuin nyt. Kaikkialle kiirehtimisen sijaan keskityin paineetta pienempään joukkoon oleellisia ystäviä. Hauskuus löytyi itsestään, yllätyskäänteistä ja vanhoista valokuvista.

Viivästyneen Atlantin ylityksen jälkeisen paljouden jäljiltä tuntui tänään riemulliselta siivota koti. Niin tärkeitä kuin karnevaalit ovatkin, on olemassa piste, jossa onni löytyy ikkunoidenpesemisestä kaikessa rauhassa, tarpeeksi hyvin.

Olen oppinut perusasiat. On aika astua johtoon, sillä Suomen suvi tulee osaltani olemaan tänä vuonna vain kahden kuukauden mittainen.