Moni, minä itse mukaan luettuna, ehti ennen viikonlopun pääkaupunkimatkaa nauraa argumentaatiolleni: "Kun kerran on jo Kiinassa, olisi järjetöntä jättää käymättä Pekingissä."
Torstai-iltana kiskot sitten veivät pohjoiseen. Kaikki junat olivat tupaten täynnä, joten paikkalippuja ei saatu. Niinpä matka taittui keskellä aitoa elämää. Ympärillä pelattiin korttia ja syötiin purkkinuudeleita. Yksi teki ristipistotyötä, toinen katsoi elokuvaa kännykkänsä näytöltä. Me nukuimme penkkien alla kippurassa ja olimme lopulta onnellisia siitä, ettei lippujen kanssa käynyt niinkuin oli suunniteltu. Taas kerran maksamalla vähemmän pääsi kokemaan enemmän.
Pekingissä tavattiin heti kättelyssä kämppis kahden vuoden takaa, nyttemmin onnellinen kahden lapsen äiti. Oli ilo syödä taas saman pöydän ääressä ja käydä läpi omat ja yhteisten tuttujen kuulumiset.
Lauantaina herättiin varhain seuramatkalle. Kiinanmuurilla kiivettiin ylemmäs kuin opas ohjeisti. Nukuin vartiotornissa pienet päiväunet. Myöhemmin samana päivänä retki vei Ming-dynastian aikaiseen hautapalatsiin, jadenäyttelyyn, teetastingiin ja tiibetiläisiä oppeja noudattavaan jalkahierontaan. Oppaan komentojen noudattamisen vastapainoksi suuntasimme illalla nauttimaan vaihtoehtoisuudesta ja vapaudesta galleria-alueelle nimeltä 798. Punaviinipullon äärellä kirjoitettiin lista joistakin hyvistä asioista. Siitä tuli pitkä.
Sunnuntaina katsastettiin Kiellettyä kaupunkia. Turistipaljoudessa oli vaikea hahmottaa paikasta mitään muuta kuin sen valtavuus. Onneksi harhailimme ennen poistumista pienemmälle sivupihalle. Siellä oli hiljaista. Kun korvat saivat levähtää, kohteen kauneus alkoi avautua. Iltapäivä kului Pekingin pitkiä, tasaisia ja muurien varjostamia katuja taivaltaessa.
Paluumatkalla ensimmäisessä luokassa nautittiin mukavuudesta, joka seisomapaikkojen jälkeen tuntui ylenpalttiselta. Ylenpalttinen oli myös Shanghain kuumuus juna-asemalle astuessa. Kaupunki tuntui hassulla tavalla kotoisan tutulta.
maanantai 20. heinäkuuta 2009
keskiviikko 15. heinäkuuta 2009
Kodissa ja kaduilla
Shanghain kaduilla naiset kulkevat katse maahan luotuna. Miehet eivät. Eilen, ensimmäistä kertaa elämässäni, kävin kiinalaisessa kodissa. Oli huojentavaa saada eläviä todisteita siitä, että tästä maasta löytyy vahvoja ja toimeliaita naisia, jotka eivät arkaile katsoa elämää silmiin.
Kurssilta järjestetyn vierailun emäntä oli ollut aiemmin Pekingissä People's Dailyssa toimittajana, mutta muuttanut 15 vuotta sitten Shanghaihin perustamaan lehden täkälaista versiota. Nyt hän tekee Fudanissa journalistiikan väitösopintoja. Aviomies on ammatiltaan journalisti, mutta tätä nykyä töissä Hongkongin lähellä ajauduttuaan erimielisyyksiin puolueen kanssa.
Emäntämme 81-vuotias äiti oli ollut mukana Japanin sodassa yhtenä ensimmäisistä kiinalaisista naislentäjistä. Eilen isoäiti näytti meille vanhaa valokuvaa, jossa hän istuu samassa ryhmässä Maon kanssa. Mummo oli täyttä ruutia: hän nauroi, hassutteli ja kokosi lopulta kaikkien nimet ja sähköpostiosoitteet siltä varalta, että päättää matkustaa pohjoismaihin. Isoisä piti matalampaa profiilia, mutta esitteli sentään musteella riisipaperille jäljentämiään buddhalaisia tekstejä.
Perheen 14-vuotias tytär tulkkasi sujuvasti kiinasta englantiin ja englannista kiinaan, soitti pianoa. Hän oli jo alkanut valmistautumaan TOEFL-testiin, koska haluaa amerikkalaiseen yliopistoon opiskelemaan. Hän tahtoo isona arkkitehdiksi voidakseen suunnitella Versailles'n kaltaisia rakennuksia.
Niin luennoilla kuin eilisellä kotivierailullakin olen hämmästynyt kerta toisensa jälkeen yhteiskunnallisten ongelmien samanlaisuutta kotona ja täällä. Asioiden mittasuhteet voivat olla erilaiset, mutta ongelmat ovat pohjimmiltaan aivan samoja: osallistuminen ja itsenäinen ajattelu yliopistolla, poliittinen passiivisuus, julkisen keskustelun tahmeus, lehdistön yksisilmäisyys... Kun luennolla kritisoidaan kiinalaista puolueen ja virkamiehistön yhteenkietoutumista, Ylioppilasteatterin Välikysymys väikkyy mielessä. Nämä viikot asettavat uuteen perspektiiviin paitsi Kiinan, myös Suomen. Olen ajatusteni kanssa hukassa ja hämilläni - juuri siinä pisteessä, josta oivaltaminen alkaa.
Kurssilta järjestetyn vierailun emäntä oli ollut aiemmin Pekingissä People's Dailyssa toimittajana, mutta muuttanut 15 vuotta sitten Shanghaihin perustamaan lehden täkälaista versiota. Nyt hän tekee Fudanissa journalistiikan väitösopintoja. Aviomies on ammatiltaan journalisti, mutta tätä nykyä töissä Hongkongin lähellä ajauduttuaan erimielisyyksiin puolueen kanssa.
Emäntämme 81-vuotias äiti oli ollut mukana Japanin sodassa yhtenä ensimmäisistä kiinalaisista naislentäjistä. Eilen isoäiti näytti meille vanhaa valokuvaa, jossa hän istuu samassa ryhmässä Maon kanssa. Mummo oli täyttä ruutia: hän nauroi, hassutteli ja kokosi lopulta kaikkien nimet ja sähköpostiosoitteet siltä varalta, että päättää matkustaa pohjoismaihin. Isoisä piti matalampaa profiilia, mutta esitteli sentään musteella riisipaperille jäljentämiään buddhalaisia tekstejä.
Perheen 14-vuotias tytär tulkkasi sujuvasti kiinasta englantiin ja englannista kiinaan, soitti pianoa. Hän oli jo alkanut valmistautumaan TOEFL-testiin, koska haluaa amerikkalaiseen yliopistoon opiskelemaan. Hän tahtoo isona arkkitehdiksi voidakseen suunnitella Versailles'n kaltaisia rakennuksia.
Niin luennoilla kuin eilisellä kotivierailullakin olen hämmästynyt kerta toisensa jälkeen yhteiskunnallisten ongelmien samanlaisuutta kotona ja täällä. Asioiden mittasuhteet voivat olla erilaiset, mutta ongelmat ovat pohjimmiltaan aivan samoja: osallistuminen ja itsenäinen ajattelu yliopistolla, poliittinen passiivisuus, julkisen keskustelun tahmeus, lehdistön yksisilmäisyys... Kun luennolla kritisoidaan kiinalaista puolueen ja virkamiehistön yhteenkietoutumista, Ylioppilasteatterin Välikysymys väikkyy mielessä. Nämä viikot asettavat uuteen perspektiiviin paitsi Kiinan, myös Suomen. Olen ajatusteni kanssa hukassa ja hämilläni - juuri siinä pisteessä, josta oivaltaminen alkaa.
maanantai 13. heinäkuuta 2009
Vapaatahtista vaeltelua
Viikonlopun ohjelmana oli uuei. Se on kiinalainen käsite, joka tarkoittaa kaiken tekemistä olemalla tekemättä mitään. Päätös korvata mahdollisuudet päiväretkeilyyn lähikaupungeissa vapaatahtisella oleskelulla Shanghaissa johti, kuten arvata saattaa, suureen ja iloiseen määrään toimintaa.
Perjantaina koulun jälkeen seikkailtiin vanhan kaupungin tavaramarkkinoilla ja haettiin tuntumaa paikalliseen neuvottelukulttuuriin. Kaveri tinkasi takin hinnasta niin suurella ilolla, että tuli lopulta myyjän ulosheittämäksi. Toinen löysi iltapuvun yläosan. Myöhemmin illallistettiin ravintolassa, jonka menut oli kirjoitettu vain kiinalaisin merkein. Kalaa saatiin piirtämällä, oluen tilaaminen sujui jo paikallisia sanoja viittomalla ryydittäen.
Lauantaina perehdyttiin ostoskulttuuriin feikkimarketissa. Ostin uudet punaiset tossut, aivan kuten Münchenistä aikoinaan. Tiede- ja teknologiamuseossa nähty 3D-elokuva eteni hämmentävän monella metatasolla, pitkin vaihtuvia vuoristoratoja. Pilvenpiirtäjäviidakossa vaeltamisen jälkeen illan iloksi löytyi sushia ja sakea ja satunnaisen taidenäyttelyn avajaiset satunnaisessa galleriassa. Myöhemmin reitin varrelle osui vielä tapaksia, Mao-kuvilla täytetty baari sekä sattumalta uudelleen se esteettinen suklaakahvila, jossa jo alkuviikolla käytiin. Toinenkaan kerta ei tuottanut pettymystä.
Kun ei ole yksin eikä kiireinen, voi eksyä kaikessa rauhassa - tai siis ajautua jonnekin muualle, kuin sinne, minne oli tavallaan ajatellut mennä. Juuri niin kävi sunnuntaina, eikä se haitannut yhtään. Kaupunkisuunnittelukeskuksessa oli esillä valtavia pienoismalleja ja kunnianhimoisia tulevaisuudenvisioita. Maailmannäyttelyn arvolupaus "Life will be better" kuulostaa naiivilta kaupungissa, jonka joissa virtaa kellanruskeaa vettä ja jonka taivas on aurinkoisinakin päivinä saasteista harmaa. Joskus kuitenkin toivoisi, että suomalaisessakin yhteiskunnassa päätettäisiin laittaa asiat kuntoon ensi vuoteen mennessä ja ryhdyttäisiin muutostöihin yhtä suurella energialla ja intensiteetillä kuin täällä. Shanghain joukkoliikenteen kehityssuunnitelmaa katsoessa surettaa tietää, että länsimetroa saadaan odotella vielä pitkään.
Ehkä parasta viikossa oli lopulta sunnuntai-iltainen paluu torstaina löydetylle galleriakadulle. Mogashan Lu'n varrella on mahtavia gallerioita ja sellaisia kahviloita, jotka tuntuvat keskieurooppalaisella tavalla kodilta. Juodessani sopivalla tavalla halvanmakuista viinilasillista tuolissa, johon voi käpertyä juuri oikein, olisin luullut olevani Berliinissä, ellen olisi tiennyt paremmin. Kerrankin oli kuitenkin helppo uskoa, ettei Berliinissä olisi voinut olla mukavampaa.
Perjantaina koulun jälkeen seikkailtiin vanhan kaupungin tavaramarkkinoilla ja haettiin tuntumaa paikalliseen neuvottelukulttuuriin. Kaveri tinkasi takin hinnasta niin suurella ilolla, että tuli lopulta myyjän ulosheittämäksi. Toinen löysi iltapuvun yläosan. Myöhemmin illallistettiin ravintolassa, jonka menut oli kirjoitettu vain kiinalaisin merkein. Kalaa saatiin piirtämällä, oluen tilaaminen sujui jo paikallisia sanoja viittomalla ryydittäen.
Lauantaina perehdyttiin ostoskulttuuriin feikkimarketissa. Ostin uudet punaiset tossut, aivan kuten Münchenistä aikoinaan. Tiede- ja teknologiamuseossa nähty 3D-elokuva eteni hämmentävän monella metatasolla, pitkin vaihtuvia vuoristoratoja. Pilvenpiirtäjäviidakossa vaeltamisen jälkeen illan iloksi löytyi sushia ja sakea ja satunnaisen taidenäyttelyn avajaiset satunnaisessa galleriassa. Myöhemmin reitin varrelle osui vielä tapaksia, Mao-kuvilla täytetty baari sekä sattumalta uudelleen se esteettinen suklaakahvila, jossa jo alkuviikolla käytiin. Toinenkaan kerta ei tuottanut pettymystä.
Kun ei ole yksin eikä kiireinen, voi eksyä kaikessa rauhassa - tai siis ajautua jonnekin muualle, kuin sinne, minne oli tavallaan ajatellut mennä. Juuri niin kävi sunnuntaina, eikä se haitannut yhtään. Kaupunkisuunnittelukeskuksessa oli esillä valtavia pienoismalleja ja kunnianhimoisia tulevaisuudenvisioita. Maailmannäyttelyn arvolupaus "Life will be better" kuulostaa naiivilta kaupungissa, jonka joissa virtaa kellanruskeaa vettä ja jonka taivas on aurinkoisinakin päivinä saasteista harmaa. Joskus kuitenkin toivoisi, että suomalaisessakin yhteiskunnassa päätettäisiin laittaa asiat kuntoon ensi vuoteen mennessä ja ryhdyttäisiin muutostöihin yhtä suurella energialla ja intensiteetillä kuin täällä. Shanghain joukkoliikenteen kehityssuunnitelmaa katsoessa surettaa tietää, että länsimetroa saadaan odotella vielä pitkään.
Ehkä parasta viikossa oli lopulta sunnuntai-iltainen paluu torstaina löydetylle galleriakadulle. Mogashan Lu'n varrella on mahtavia gallerioita ja sellaisia kahviloita, jotka tuntuvat keskieurooppalaisella tavalla kodilta. Juodessani sopivalla tavalla halvanmakuista viinilasillista tuolissa, johon voi käpertyä juuri oikein, olisin luullut olevani Berliinissä, ellen olisi tiennyt paremmin. Kerrankin oli kuitenkin helppo uskoa, ettei Berliinissä olisi voinut olla mukavampaa.
torstai 9. heinäkuuta 2009
Savusumua, siansorkkia ja seikkailumieltä
Shanghaissa on kuumaa ja kaoottista. On hassua olla maassa, jonka aakkosia ei osaa lukea ja jonka kulttuurin kanssa on suurimman osan ajasta aivan kassalla. Lautaselta voi löytyä siansorkkia tai läpikuultavia kananmunia. Internet toimii soveltuvin osin, mutta Facebook on tällä hetkellä blokattu.
Toissapäivänä kastuttiin kaatosateessa ja puhuttiin koulutuspolitiikasta punaviinin äärellä. Eilen harhailtiin kaupungin kaduilla ilman suuria päämääriä. Keskusteleva kuljeskelu on lempiasioitani elämässä, erityisesti silloin, kun matkan varrella pääsee nauttimaan täydellisyyttä hipovaa kaakaota ja hassuttelemaan kolikon osoittamasta suunnasta löytyvien patsaiden äärellä. Tänään harjoiteltiin taijia kiinalaisten opettajien johdolla. Iltapäivän luentojen jälkeen laulettiin karaokea aasialais-pohjoismaalaiseen tyyliin koko kurssin voimin.
Kaikessa irtonaisuudessaan päätös lähteä Kiinaan tuntuu tällä hetkellä olleen juuri oikea. Olen kaukana kotoa ja samalla kuin kotonani. On luksusta istua aivokarkkia tarjoilevilla luennoilla, jotka ravistelevat, antavat virikkeitä ja avaavat uusia ajatuskulkuja. Kurssi ja matka ovat vielä alkutekijöissään, mutta jo nyt maailma näyttää erilaiselta, paremmalta, kuin lähtiessä. Suurimman osan ajasta olen innoissani, tohkeissani ja avoin uudelle. Samalla yritän kuitenkin pitää mielessäni, että olen lomalla. Juuri nyt minun ei tarvitse pakottautua yhtään sen enempään kuin kullakin hetkellä hyvältä tuntuu.
Muutama päivä savusumuisessa suurkaupungissa on tuonut minut siihen pisteeseen, jossa ajattelen jo innolla kaikenlaisia arkea parantavia asioita, joihin voin ryhtyä kotiutuessani. Lopulta tärkeää ei ole, aloitanko oikeasti niitä uusia urheilulajeja, käsitöitä, kirjoitusprojekteja tai reseptikokeiluja, joita nyt ajattelen. Oleellista on havahtua taas kerran huomaamaan, kuinka paljon onnellisen innostavia asioita edessäpäin voi olla - ja keskittyä samalla nauttimaan siitä, mitä on täällä, juuri nyt.
Toissapäivänä kastuttiin kaatosateessa ja puhuttiin koulutuspolitiikasta punaviinin äärellä. Eilen harhailtiin kaupungin kaduilla ilman suuria päämääriä. Keskusteleva kuljeskelu on lempiasioitani elämässä, erityisesti silloin, kun matkan varrella pääsee nauttimaan täydellisyyttä hipovaa kaakaota ja hassuttelemaan kolikon osoittamasta suunnasta löytyvien patsaiden äärellä. Tänään harjoiteltiin taijia kiinalaisten opettajien johdolla. Iltapäivän luentojen jälkeen laulettiin karaokea aasialais-pohjoismaalaiseen tyyliin koko kurssin voimin.
Kaikessa irtonaisuudessaan päätös lähteä Kiinaan tuntuu tällä hetkellä olleen juuri oikea. Olen kaukana kotoa ja samalla kuin kotonani. On luksusta istua aivokarkkia tarjoilevilla luennoilla, jotka ravistelevat, antavat virikkeitä ja avaavat uusia ajatuskulkuja. Kurssi ja matka ovat vielä alkutekijöissään, mutta jo nyt maailma näyttää erilaiselta, paremmalta, kuin lähtiessä. Suurimman osan ajasta olen innoissani, tohkeissani ja avoin uudelle. Samalla yritän kuitenkin pitää mielessäni, että olen lomalla. Juuri nyt minun ei tarvitse pakottautua yhtään sen enempään kuin kullakin hetkellä hyvältä tuntuu.
Muutama päivä savusumuisessa suurkaupungissa on tuonut minut siihen pisteeseen, jossa ajattelen jo innolla kaikenlaisia arkea parantavia asioita, joihin voin ryhtyä kotiutuessani. Lopulta tärkeää ei ole, aloitanko oikeasti niitä uusia urheilulajeja, käsitöitä, kirjoitusprojekteja tai reseptikokeiluja, joita nyt ajattelen. Oleellista on havahtua taas kerran huomaamaan, kuinka paljon onnellisen innostavia asioita edessäpäin voi olla - ja keskittyä samalla nauttimaan siitä, mitä on täällä, juuri nyt.
torstai 2. heinäkuuta 2009
Puhe, jota ei koskaan pidetty
Isä täytti maanantaina 60 vuotta. Sunnuntaina juhlittiin huomispäivänsankaria, seuraavana päivänä päivänsankaria. Oli tasapainotaidetta, debyyttitaidenäyttelyn avajaiset ja piha täynnä lapsia. Olin kirjoittanut puheen, mutta se jäi pitämättä - teot saivat puhua puolestaan. Tässä kuitenkin jotakin puheesta, jota ei koskaan pidetty. "Jotainhan niissä on tavannut olla", kuten Kekkonen aikoinaan totesi.
***
"Muistan ihmetykseni, kun ryhdyit harjoittelemaan maratonia varten. Ensin en tiennyt, mikä maraton on ja sitten kun kuulin, en ymmärtänyt, miten sinä voisit pystyä siihen - eikö maraton ole niille oikeasti urheilullisille ja hyväkuntoisille? Sitä paitsi eivät muidenkaan vanhemmat juosseet maratoneja. Mutta niin vain treenasit, kunnes Honolulusta tuli täyttä totta. Maraton on hieno ja haastava laji. Kuudella maratonillasi osoitit, että monet asiat ovat mahdollisia, jos niiden eteen on valmis tekemään töitä. Sinulla oli unelma ja toteutit sen.
Toinen ihmetyksen hetki koettiin takavuosina Mustamäentorilla. Ostit öljyvärejä ja maalaustarvikkeita. Me muut nauroimme: Mihin ihmeeseen ja ennen kaikkea milloin niitä käytät? Sanoit tarvitsevasi niitä, kun eläkkeelle jäädessäsi alat maalaamaan. Monta vuotta maalit pysyivät vintin kirjahyllyssä koskemattomina. Tunnustan epäilleeni, että maalarinurasi jäisi pelkäksi puheeksi - aitanseinän ja taivaanrannan maalailuksi. Vaan kun ei jäänyt. Omankin kirjoituspöytäni yllä riippuu nyt todistusaineistona valmistujaislahjaksi saamani, sinun maalaamasi jokimaisema. Se muistuttaa paitsi kotikaupungista, myös siitä, että unelmia saa, voi ja kannattaa toteuttaa.
***
Kun tämän vuoden alussa epäröin Japaniin lähtemistä, kannustit minua. Sanoit, että kun on nuori ja haluaa, pitää mennä. Arvostin tätä lausuntoa erityisesti, koska tiedän, että sinusta olisi mukavampaa, jos matkustaisin ulkomaiden sijaan useammin tänne kotiin.
Perheen yhteisiin matkoihin on aina oleellisesti kuulunut kulttuuriosio, olipa se sitten saamelaismuseo, kesäretki Retrettiin tai norjalaisen kirkon kellari. Yhteisiä elämyksiä on kertynyt myös niin Peltojärven rannalta, Lassin rinteestä, Ateneumista kuin siltä yhdeltä ranskalaiselta näköalapaikaltakin, jossa oli paljon pokuja.
Voittopuolisesti näkökulmia on kuitenkin laajennettu kotioloissa. Lukeminen on aina ollut arvossaan, eikä kirjoista ole ollut pulaa tässä kodissa. Silti, sinun intosi ansiosta, opin käyttämään tietokonetta aiemmin kuin lukemaan. Huolehdit meille mahdollisuuden osallistua tietoyhteiskuntaan pienestä pitäen. Ja vaikka joskus oletkin halunnut päräyttää tekstarin suoraan kotinumeroon, et ole antanut sen häiritä. Tekemällä oppii.
Näissä huomioissa, kuten ehkä jo arvaatkin, on kyse toisesta tärkeästä lähtökohdasta: ikkunan avartamisesta. Vaikka perinteet ovat tärkeitä, on hyvä kokeilla myös uutta - oppia ja oivaltaa.
***
Kolmas tärkeä asia liittyy edellisiin. Se on mahdollisuuksien huomaaminen, niiden luominen ja niihin tarttuminen. Luovasti ajatellen maailma on hauskempi. Kun lapsina kaipasimme viihdykkettä, teit tuvan sohvasta liukumäen. Lapin-matkoilla kannoit lisäpainoa valittamatta paistinpannun tunturiin, jotta siellä voitiin järjestää lettukestit. Nämä ovat esimerkkejä mielikuvituksen voimasta. Olet isänä toteuttanut sitä teidän sängyn yläpuolella riippuvaa mietelausetta, jonka mukaan rakkaus on mielikuvituksen voitto älystä. Meidän ei ole tarvinnut mennä kotia kauemmas oppiaksemme etsimään luovia ratkaisuja.
***
Aina on kuitenkin tullut varsin selväksi myös se, että hulluttelu ja unelmien arvostaminen ei saa tarkoittaa vastuunpakoilua, työn välttelyä, itsekkyyttä eikä kohtuuttomuutta. Joku roti ja tolkku on oltava. Ei pidä tyhjentää koko pajatsoa kerralla. Asiat tapahtuvat hyvin harvoin itsestään tai ilmaiseksi. Koko ikäni olen saanut kuulla, niin kehoituksena kuin kehunakin, että onni on ahkeran kaveri. Vaikka hukkakauran kerääminen ei olekaan aina tuntunut varsinaiselta onnenpotkulta, on se ainakin opettanut tekemään päättäväisesti töitä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi - sekä sen, että yhdessä tekemällä isostakin urakasta selvitään ennen pimeäntuloa.
Kiitos näistä opeista. Kertaan ne vielä, sillä toivon sinun jatkavan samalla linjalla myös seuraavat 60 vuotta:
- Pidä kiinni unelmista ja uskalluksesta toteuttaa niitä
- Avarra ikkunaa. Älä lakkaa oppimasta ja oivaltamasta.
- Huomaa sinulle tarjoutuvat mahdollisuudet ja tartu niihin.
- Mutta muista myös se neljäs: joku roti ja tolkku on oltava."
***
***
"Muistan ihmetykseni, kun ryhdyit harjoittelemaan maratonia varten. Ensin en tiennyt, mikä maraton on ja sitten kun kuulin, en ymmärtänyt, miten sinä voisit pystyä siihen - eikö maraton ole niille oikeasti urheilullisille ja hyväkuntoisille? Sitä paitsi eivät muidenkaan vanhemmat juosseet maratoneja. Mutta niin vain treenasit, kunnes Honolulusta tuli täyttä totta. Maraton on hieno ja haastava laji. Kuudella maratonillasi osoitit, että monet asiat ovat mahdollisia, jos niiden eteen on valmis tekemään töitä. Sinulla oli unelma ja toteutit sen.
Toinen ihmetyksen hetki koettiin takavuosina Mustamäentorilla. Ostit öljyvärejä ja maalaustarvikkeita. Me muut nauroimme: Mihin ihmeeseen ja ennen kaikkea milloin niitä käytät? Sanoit tarvitsevasi niitä, kun eläkkeelle jäädessäsi alat maalaamaan. Monta vuotta maalit pysyivät vintin kirjahyllyssä koskemattomina. Tunnustan epäilleeni, että maalarinurasi jäisi pelkäksi puheeksi - aitanseinän ja taivaanrannan maalailuksi. Vaan kun ei jäänyt. Omankin kirjoituspöytäni yllä riippuu nyt todistusaineistona valmistujaislahjaksi saamani, sinun maalaamasi jokimaisema. Se muistuttaa paitsi kotikaupungista, myös siitä, että unelmia saa, voi ja kannattaa toteuttaa.
***
Kun tämän vuoden alussa epäröin Japaniin lähtemistä, kannustit minua. Sanoit, että kun on nuori ja haluaa, pitää mennä. Arvostin tätä lausuntoa erityisesti, koska tiedän, että sinusta olisi mukavampaa, jos matkustaisin ulkomaiden sijaan useammin tänne kotiin.
Perheen yhteisiin matkoihin on aina oleellisesti kuulunut kulttuuriosio, olipa se sitten saamelaismuseo, kesäretki Retrettiin tai norjalaisen kirkon kellari. Yhteisiä elämyksiä on kertynyt myös niin Peltojärven rannalta, Lassin rinteestä, Ateneumista kuin siltä yhdeltä ranskalaiselta näköalapaikaltakin, jossa oli paljon pokuja.
Voittopuolisesti näkökulmia on kuitenkin laajennettu kotioloissa. Lukeminen on aina ollut arvossaan, eikä kirjoista ole ollut pulaa tässä kodissa. Silti, sinun intosi ansiosta, opin käyttämään tietokonetta aiemmin kuin lukemaan. Huolehdit meille mahdollisuuden osallistua tietoyhteiskuntaan pienestä pitäen. Ja vaikka joskus oletkin halunnut päräyttää tekstarin suoraan kotinumeroon, et ole antanut sen häiritä. Tekemällä oppii.
Näissä huomioissa, kuten ehkä jo arvaatkin, on kyse toisesta tärkeästä lähtökohdasta: ikkunan avartamisesta. Vaikka perinteet ovat tärkeitä, on hyvä kokeilla myös uutta - oppia ja oivaltaa.
***
Kolmas tärkeä asia liittyy edellisiin. Se on mahdollisuuksien huomaaminen, niiden luominen ja niihin tarttuminen. Luovasti ajatellen maailma on hauskempi. Kun lapsina kaipasimme viihdykkettä, teit tuvan sohvasta liukumäen. Lapin-matkoilla kannoit lisäpainoa valittamatta paistinpannun tunturiin, jotta siellä voitiin järjestää lettukestit. Nämä ovat esimerkkejä mielikuvituksen voimasta. Olet isänä toteuttanut sitä teidän sängyn yläpuolella riippuvaa mietelausetta, jonka mukaan rakkaus on mielikuvituksen voitto älystä. Meidän ei ole tarvinnut mennä kotia kauemmas oppiaksemme etsimään luovia ratkaisuja.
***
Aina on kuitenkin tullut varsin selväksi myös se, että hulluttelu ja unelmien arvostaminen ei saa tarkoittaa vastuunpakoilua, työn välttelyä, itsekkyyttä eikä kohtuuttomuutta. Joku roti ja tolkku on oltava. Ei pidä tyhjentää koko pajatsoa kerralla. Asiat tapahtuvat hyvin harvoin itsestään tai ilmaiseksi. Koko ikäni olen saanut kuulla, niin kehoituksena kuin kehunakin, että onni on ahkeran kaveri. Vaikka hukkakauran kerääminen ei olekaan aina tuntunut varsinaiselta onnenpotkulta, on se ainakin opettanut tekemään päättäväisesti töitä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi - sekä sen, että yhdessä tekemällä isostakin urakasta selvitään ennen pimeäntuloa.
Kiitos näistä opeista. Kertaan ne vielä, sillä toivon sinun jatkavan samalla linjalla myös seuraavat 60 vuotta:
- Pidä kiinni unelmista ja uskalluksesta toteuttaa niitä
- Avarra ikkunaa. Älä lakkaa oppimasta ja oivaltamasta.
- Huomaa sinulle tarjoutuvat mahdollisuudet ja tartu niihin.
- Mutta muista myös se neljäs: joku roti ja tolkku on oltava."
***
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)