Rakkautta ja anarkiaa onnellisessa kaupungissa

Tällä viikolla sain tiedon yhdestä tärkeästä päätöksestä. Kunhan ensi viikolla tulee toinen, näköalat alkanevat selkiintyä. Yhden mahdollisen tulevaisuuden hahmottuminen on yhtä aikaa turvallista ja pelottavaa - varsinkin, kun visio tuntuu sellaiselta, jonka haluan toteuttaa.

Keskiviikkona aurinko laski Helsingissä klo 19.17. Otimme astronomisen syksyn vastaan kaakaolla, suklaalla ja kynttilöillä varustautuneina. Myöhemmin illalla Kuha taisteli Semifinalissa fiktiota vastaan. Torstai-iltana aurinkoisessa Otaniemessä pelattiin krokettia. Perjantaina syötiin kattilallinen keittoa ja kaksi pellillistä leipiä isoista ja pienistä asioista keskustellen.

Lauantaina Megapolikseen meno ei jäänyt pelkäksi puheeksi, kuten niin monena vuonna aiemmin. Kuuntelimme siskon kanssa hetken verran onnellisen kaupungin visionäärien kokemuksia sissiviljelystä urbaanissa ympäristössä. En tiedä uskonko monenkaan helsinkiläisen kasvattavan jatkossa perunoitaan kerrostalon sisäpihalla, mutta kyynistymättömien ihmisten kuuntelemisesta tuli joka tapauksessa hyvä olo.

Pablo on saapunut Suomeen. Kävin tänään tapaamassa häntä ja taidettaan "omalla vastuulla, hurmion riskillä, mutta ennen kaikkea, terveydeksi". Ateneumissa oli sunnuntaiksi oudon hiljaista. Toivottavasti ihmiset pian oivaltavat, etteivät suurnäyttelyn erikoisjärjestelyt tarkoita, ettei museoon voisi mennä. Siellä odottaa eheä muttei kovin mielikuvituksellinen näyttely. Joukossa oli silti joitakin teoksia, joiden eteen jäin ja katsoin pidempään, kuraattorin ohjetta noudattaen.

Tämä onnellinen kaupunki on näinä päivinä ollut täynnä rakkautta ja anarkiaa. Eilen nautin palan siitä elokuvateatterin uumenissa katsomalla New York City Girls -dokumentin. Kerrankin kävi niin, että luovia unelmiaan toteuttavista ihmisistä kertovan elokuvan jälkeen ei tehnyt mieli tehdä radikaalia elämänmuutosta, muuttaa jonnekin tai ryhtyä maalariksi. Se on ehkä varmin mahdollinen tae siitä, että olen juuri nyt minulle jotenkin oikeantuntuisella raiteella.

Intoilua ja imaginäärisiä öitä

Olen tiennyt sen tulevan näinä päivinä ja jotenkin silti yllätyin: tämä on syksy.

Lukukausi TKK:lla on pyörähtänyt käyntiin. Olemme kiertäneet esittelemässä sizl-palveluita fukseille kaikilla kolmella Aalto-kampuksella. Eilen istuin syksyn ensimmäisellä luennolla. Siellä korostettiin hassuttelun ja hulluuden tärkeyttä ongelmanratkaisussa. Vaikka aika opinnoille tullee jälleen löytymään imaginäärisistä öistä, en juuri nyt epäile opintojeni mielekkyyttä.

Viimeviikkoinen ECSCW oli onnistunut kokonaisuus. Doctoral Colloquimista tarttui mukaan muuta orastava oivallus, vahvistunut usko tutkimusaiheen mielekkyyteen sekä joukko ihmisiä tarjoamaan tarpeellista vertaistukea ja ymmärtämään, millaista pimeässä tunnustellen etenemistä jatko-opinnot suurimman osan ajasta ovat. Seuraavatkin päivät inspiroivat ja motivoivat: mainioita esityksiä, kiinnostavia keskusteluja ja parasta sushia sitten helmikuun. Lähdin posterisessiosta lentokentälle onnellisena siitä, miten innostunut olin taas kerran töistäni.

Olen myös päättänyt antaa Twitterille uuden mahdollisuuden. Viserrykseni käsittelevät sitä, mitä kuulen, luen ja teen - siis lähinnä laajasti määriteltyjä työasioita. Niihin kuuluvat alkavalla kaudella myös kollegoiden kanssa järjestetty informaatioteknologian sosiaalipsykologiaa -kurssi, Sosiaalipsykologian päivät ja joukko muita hauskoja hankkeita.

Viikonloppuna pysähdyin lepäämään. Päivitin kuulumisia siskon kanssa, heitin pois jätesäkillisen taaksejäänyttä elämää, keitin tuoreista juureksista sosekeittoa ja paistoin lettuja ystävien kanssa. Verenpaineen tasaantuessa flunssa iski. Nyt yritän parhaani mukaan välttää hätiköityjä johtopäätöksiä levon vaarallisuudesta.

Kansainvälistä hulinaa

Muutama tunti sitten Puolan ilmatilassa Krakovan yllä ajatukseni olivat pitkin poikin ympäri maailmaa. Nyt suuntaan niitä täällä Wienissä huomenna alkavaan konferenssiviikkoon. Saksankielinen ympäristö tuntuu kotoisalta, vaikka omasta kielitaidosta tuntuu olevan tallessa lähinnä se pieni siivu, jota tarvitaan kasviskebabin ostamiseen.

Viime viikot ovat olleet yhtä hulinaa. Portugalista käymään tulleen ystävän kanssa on viime päivinä eletty siinä ihanassa Helsingissä, jossa välillä unohdan asuvani. Ohjelmassa on ollut balettia, nukketeatteria, valokuvia, design-kauppoja, opiskelijaelämää Otaniemessä ja ilotulitteita Eiranrannassa. Kävin myös vihdoin Tallinnan Kumussa ja liian pitkän tauon jälkeen Runebergin kodissa. Olen puhunut ranskaa sydämeni kyllyydestä ja nähnyt sekavia kolmikielisiä unia.

Tuntikausia kestävä viiden ruokalajin illallinen seitsemän ystävän seurassa on kukaties parasta maailmassa. Lauantai-ilta pienessä opiskelija-asunnnossa osoitti jälleen kerran sen, minkä muutenkin tiesin todeksi: kulinaristisen nautinnon huipulle pääsemiseen ei tarvita valkoisia pöytäliinoja eikä Michelin-tähtiä. Tiistaina maistettiin kotitekoista indzeraa ja todettiin sen maistuvan oikealta, ihan samalta kuin Genevessä kaksi vuotta sitten. Riemu oli rajatonta - afrikkalaisen maustetahnan kypsyttely ja taikinan hapattaminen tuottivat toivotun tuloksen.

Ensimmäisellä taiji-tunnilla harjoiteltiin kävelemistä. Luulen, että minulle tulee tekemään valtavan hyvää palata elämään, jossa ainakin tunnin viikossa olen hiljaa ja hereillä - samanaikaisesti. Kesä on ollut parhuksista parhain, mutta joskus olisi kai hyvä vähän rauhoittuakin.

Syksy on aina uusi alku. Se on sateineen ja lyhentyvine päivineen myös asennekysymys. Tänä vuonna aion suhtautua siihen teen, kynttilöiden ja suklaan sesonkina.