Jokaisessa toukokuun sateessa

Tulin takaisin ja valmistuin.

Publiikki ei sykähdyttänyt, mutta Michelin-ruoka oli hyvää. Nyt on pyy pivossa ja pian myös Porvoo-maalaus kehyksissä. Näillä eväillä uskaltaa lähteä Espooseen töihin.

Eilen piti palata Suomeen, vaikka olisi tien päälle voinut jäädäkin - lähteä rokkijunalla Faroon tai TAPilla Madeiralle. Baskimaassa oli jotakin taianomaista ja jotain ihan valtavan arkista. Luulen, että siellä vietetyt päivät jollain oudolla tavalla olivat tämän kesän Lapin-matka. Portugalissa elettiin satumaista staattuseloa: paljon puhetta, paljon naurua, paljon ihastunutta huokailua. Miten elämä voikin olla ihanaa!

Pohjoisessa nautittiin vieraanvaraisuudesta, pulistiin liian monella kielellä yhtä aikaa ja oltiin aina vaan samalla sivulla. Syötiin kodeissa illallisia ja aamiaisia, maisteltiin viiniä Portossa ja kastuttiin jokaisessa toukokuun sateessa. Kansainvälinen elämä on tällaisten jälleennäkemisten varassa, toistaiseksi vahvoissa kantimissa. Ja koska elämässä on aina hyvä ajatella "yhdet liikennevalot pidemmälle", mietitään jo nyt, missä ja milloin seuraavaksi kokoonnutaan.

Kotiinpaluu tuntui tervetulleelta, sillä loputtomiin ei voi lomailla. Pikkuhiljaa ajatukset suuntautuvat jo töihin, tulevaan. Tauko on ollut riittävän pitkä, kun toimistolle meno alkaa vaikuttaa jollain tavalla houkuttelevaltakin ajatukselta. Lähikuukausien suunnitelmat ovat ehkä pelottavankin epäselvät, mutta pitkän tähtäimen tavoitteet riittävän kirkkaat arjessa eteenpäin luovimiseksi.

Parasta on se, miten olen taas täynnä ideoita. Ruokakaupassa tulee mieleen enemmän kuin yksi ateriavaihtoehto, tekee mieli kokeilla uutta. Yöpöydällä on sekava joukko kirjoja, joita ei ole pakko lukea järjestelmällisesti yhtä kerrallaan. Ainejärjestölehdistä tarttuu sama syke kuin niin usein ennenkin. Elämänmuutosväsymys on hetkeksi poissa.

Elämällä tuntuu olevan suunta ja tarkoitus, ehkä jopa useita. Varmoja vastauksia tai lopullista selvyyttä kaikesta minulla ei ole, mutta tällä erää riittää hyvin varmuus siitä, että tätä elämää voi elää ilolla ja innolla.

Palkintomatkalla

Vuosikurssisitsien jälkeen suuri palkintomatka on päässyt täyteen vauhtiin.

Ja tämä todella on palkintomatka. Viikko sitten koululla käydessä (ja sanon vieläkin koululla, vaikka viisi vuotta sitten toisin ohjeistettiin) mukaan tarttui gradulausunto. Vastavuoroisesti jätin todistuspyynnön. Nyt valmistuminen on enää tiedekuntaneuvoston kumileimasimesta ja odottamisesta kiinni.

Barcelonassa satoi kaatamalla ja oli muutenkin samalla tavalla kotoisaa kuin Genevessä. On ihanaa, että on olemassa ystäviä, joiden kanssa ollaan välittömästi samalla sivulla vuoden tauon jälkeenkin. Rien n'a changé - vaikka tietysti on, ei vain mikään todella oleellinen. Yllätyksenä ei tule se, että tuntikausia jatkuneet sessiot tapaksien ja paellan äärellä sopivat minun makuuni. Olen pitkien aterioiden ystävä.

Kataloniasta matka jatkui Madridiin. Täällä olen vieläkin - Erasmus-kommuunin vieraanvaraisessa huomassa, kuvataidetta ja eklektistä arkkitehtuuria melkein yliannostuksen nauttineena, lomatunnelmissa. Kaupunki on jotenkin valtavan paljon miellyttävämpi kuin olin odottanut. Paseo del Pradon suurten museoiden (Prado, Reina Sofia & Thyssen-Bornemisza) ohella ja ehkä niiden ylikin vaikutuksen tekivät Goyan freskot Eremita de San Antonio di Floridassa. Kaikkein parasta on kuitenkin se, miten irti kaikesta stressistä ja suorittamisesta olen näinä päivinä päässyt.

Huomenna matka jatkuu kohti Baskimaata. Ah, vihdoinkin! Tämä oli nimittäin haaveissa jo ajat sitten, ennen Geneveen lähtöä. Suuntana on ensin Bilbao, sitten Vitoria-Gasteiz ja San Sebastian.

Onneksi tätä lomaa jatkuu vielä pitkään. Onnellista on myös se, että sen päättyessä palaan Suomeen arkeen, jonka ihan oikeasti haluan - en vain ihan vielä, vaan vasta parin viikon päästä.

Puhtaassa kodissa, lomalla

Hassua mutta totta: puhdas koti tuntuu paremmalta kuin valmis gradu. Parasta on tietysti saada molemmat ja kaupan päälle kunnon loma.

Nämä vapaat päivät tulevat tarpeeseen. Joskus on tärkeää lukea pinoon kertyneet lehdet, siivota kirjoituspöytää ja yrittää taas muistaa, miten ollaan aloillaan. Viikko sitten olin väsyneempi kuin kai vuosiin. Annoin itselleni luvan olla väsynyt, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

On ilo tehdä asioita ilman päämääriä, antaa uteliaisuuden ajaa outoihin tilanteisiin. Voin taas mennä paikkoihin, joista en tiedä mitään enkä tunne ketään. Yksi sellainen oli väittelyfinaali viime viikon lauantaina. Samana päivänä olin auttamassa vielä yhdessä poismuutossa Dommalta, ehkä viimeisessä tältä erää.

Muutamaa päivää myöhemmin kauan odotettu vappu tuli, samanlaisena hassuna hullunmyllynä kuin aina ennenkin. Tänä vuonna kaikessa oli kuitenkin jäähyväistenmaku. Luulen, että tämä oli viimeinen haalarivappuni. Mitä enemmän olen asiaa ajatellut, sen varmempi olen siitä, että nyt on oikea hetki valmistua Valtsikasta. Samalla on aika päästää irti Dommasta, ylioppilaskuntatoiminnastakin pikkuhiljaa. On haikeaa jättää nämä vuodet taakseen. Samalla se on välttämätöntä, sillä muuten tilalle ei mahdu mitään kaikesta siitä uudesta, mikä odottaa ja minkä haluan elää todeksi.

Näinä aikoina keskusteluissa vilisevät uudet firman puhelinnumerot, käyntikortit, työmatkojen ihanuus ja kurjuus, kehityskeskustelut ja urasuunnitelmat. Tavallaan on vain hauskaa, että ollaan jälleen kerran uuden edessä. Vuodet tiedekunnassa ovat ajaneet asiansa: vaikka tämä hullu ja ihana vuosikurssi hajaantuisi kaikille mahdollisille työelämän sektoreille, viiteryhmä on ja pysyy vierellä. Tämän tiedon tukemana on turvallista mennä eteenpäin, vaikka välillä pelottaakin.

Juuri nyt olen kuitenkin kaikkein onnellisin siitä, että elämässä on lauantaiaamuja, jolloin siskon soittaessa lähtemään parin tunnin päästä mökille voi vastata myöntävästi, sekä siitä, että on myös sunnuntai-iltoja, joina "viikonloppu" on vasta aluillaan. En äkkiseltään muista, koska viimeksi olisin ollut näin rauhallinen ja samalla täynnä energiaa.