En ole ammattilaislumilautailija. Lasken niin paljon kuin voin eli säälittävän vähän. Oikeasti en edes laske niin paljon kuin voisin, koska en aseta lautailua kaiken muun edelle. On työ, koulu ja kaikki muut tavanomaiset ja tärkeät tekosyyt. En todellakaan uusi varusteitani joka kausi.
Joku siinä silti on, että kun Burtonin katalogi odottaa kotiin tullessa eteisen lattialla, kaikki huolet näyttävät hetken verran turhanaikaisilta. Tavallisesti vieroksun mainospumaskoja, mutta tämä on poikkeus. Lehden selaaminen aiheuttaa yhä samanlaista täpinää kuin syksyisin joskus yläasteaikoina: Talvi tulee! Elämän voi elää ihan niinkuin haluaa!
Tavallisessa arjessa, maanantaina todellisuuteen palatessa ihan kaikki ei ole mahdollista. Vapaus ei ole täydellistä. Välillä tuntuu, ettei sitä ole ollenkaan. To do -lista on liian pitkä, energiaa liian vähän. Mietityttää, mistä löytyisi tolkku ja tarkoitus.
Katalogia selatessa tajuaa, että yhä on pakkasen toivoa ja sitä myötä kaikki hyvin. Silloin jatkaa uhmakkaasti eteenpäin, vaikka talveen on vielä järjettömän pitkä aika ja odotettavissa olevien laskupäivien määrä mitätön.
Näinä aikoina, joina valo on alkanut muuttua hiljaiseksi, uho on pientä ja pehmeää: Tule vaan, syksy, en minä sinua pelkää. Sinun jälkeesi tulee talvi.
maanantai 29. syyskuuta 2008
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
Aikatauluakrobatiaa ja auringonpaistetta
"Pilvet hajoavat, aurinko tekee tehtävänsä."
Niin luki, ja todennäköisesti lukee vieläkin, lukiomme auditorion seinällä olevassa laatassa. Linnankosken sanat, joista olen aina pitänyt, tuntuvat jotenkin lohdullisilta tänään. Syysaurinko ja pieni määrä lepoa voi tehdä ihmeitä. Kyllä tämä tästä - ja jos sivuutetaan karmeat kotimaan uutiset ja muut omaa elämää suuremmat asiat, kaikki oikeastaan on jo hyvin.
Tällä viikolla kaupunki on täynnä Rakkautta ja Anarkiaa. Eilen nautin osani siitä elokuvateatterissa. Helvetica oli hauska, upea, inspiroiva, jotenkin uskomaton. "Do you have any questions? Well, of course not." Katsomisen heikkous oli siinä, että sen jälkeen mietin pitkästä aikaa otsa rypyssä, miksi en ole Sveitsissä ja miksi en elä typografiasta. Teenkö todella elämälläni sitä, mitä ihan ihan ihan oikeasti haluan?
Yllä mainittuihin kysymyksiin ei pitäisi yrittää vastata väsyneenä ja kipeänä, pitkän, raskaan päivän päätteeksi. Silloin ei tee oikeutta itselleen, valinnoilleen eikä ympäristölleen. Tänään olen taipuvainen vastaamaan myöntävästi. Täällä on juuri nyt meneillään paljon hyvää.
Aikatauluakrobatiaa uskaltaa harjoittaa, kun turvana on aivan uskomattoman ihana sosiaalinen verkko. Ei kai voi olla mitään hätää, kun ympärilläni ovat kaikki nämä mielettömät tyypit? Lokakuun lähetessä on silti kriittisen tärkeää vahtia, että kalenterissa on myös suvantokohtia. Jos niitä ei löydy, on raivattava tilaa. Se tarkoittaa välillä oikeasti kivojen ja tekemisenarvoisten asioiden väliin jättämistä: niiden lykkäämistä myöhemmäksi tai unohtamista kokonaan. Sellainen tuntuu kurjalta, mutta ilman karsintaa on vaarassa kadottaa ilon ihan kaikesta. Sitä en halua.
Suomen syksyssä on helppo hävittää suunta ja nähdä asiat huonossa valossa. Nyt on oltava tarkkana, sillä lokakuu vaanii jo.
Niin luki, ja todennäköisesti lukee vieläkin, lukiomme auditorion seinällä olevassa laatassa. Linnankosken sanat, joista olen aina pitänyt, tuntuvat jotenkin lohdullisilta tänään. Syysaurinko ja pieni määrä lepoa voi tehdä ihmeitä. Kyllä tämä tästä - ja jos sivuutetaan karmeat kotimaan uutiset ja muut omaa elämää suuremmat asiat, kaikki oikeastaan on jo hyvin.
Tällä viikolla kaupunki on täynnä Rakkautta ja Anarkiaa. Eilen nautin osani siitä elokuvateatterissa. Helvetica oli hauska, upea, inspiroiva, jotenkin uskomaton. "Do you have any questions? Well, of course not." Katsomisen heikkous oli siinä, että sen jälkeen mietin pitkästä aikaa otsa rypyssä, miksi en ole Sveitsissä ja miksi en elä typografiasta. Teenkö todella elämälläni sitä, mitä ihan ihan ihan oikeasti haluan?
Yllä mainittuihin kysymyksiin ei pitäisi yrittää vastata väsyneenä ja kipeänä, pitkän, raskaan päivän päätteeksi. Silloin ei tee oikeutta itselleen, valinnoilleen eikä ympäristölleen. Tänään olen taipuvainen vastaamaan myöntävästi. Täällä on juuri nyt meneillään paljon hyvää.
Aikatauluakrobatiaa uskaltaa harjoittaa, kun turvana on aivan uskomattoman ihana sosiaalinen verkko. Ei kai voi olla mitään hätää, kun ympärilläni ovat kaikki nämä mielettömät tyypit? Lokakuun lähetessä on silti kriittisen tärkeää vahtia, että kalenterissa on myös suvantokohtia. Jos niitä ei löydy, on raivattava tilaa. Se tarkoittaa välillä oikeasti kivojen ja tekemisenarvoisten asioiden väliin jättämistä: niiden lykkäämistä myöhemmäksi tai unohtamista kokonaan. Sellainen tuntuu kurjalta, mutta ilman karsintaa on vaarassa kadottaa ilon ihan kaikesta. Sitä en halua.
Suomen syksyssä on helppo hävittää suunta ja nähdä asiat huonossa valossa. Nyt on oltava tarkkana, sillä lokakuu vaanii jo.
sunnuntai 14. syyskuuta 2008
Kotona
On Paluun ensimmäinen vuosipäivä. Meneillään on hidas, hiljainen aamu, takana vilkas viikko - ja uskoakseni edessä kiireinen mutta antoisa syksy.
Ensimmäinen kouluviikko antoi esimakua siitä, mitä on tulossa. TKK tuntuu tauon jälkeen yllättävän hyvältä idealta. Olen innoissani mutta myös vähän huolissani. On oltava todella tarkkana, että osaa tehdä tarpeeksi vähän ja erottaa kohtuullisen kohtuuttomasta. Toistaiseksi näyttää hyvältä: viikko oli täynnä hoidettavia asioita, mutta aikaa löytyi silti myös mennä osakunnalle, istua iltoja ystävien seurassa, aloittaa tanssikurssit, nauraa Happy-Go-Luckya katsoessa ja kannustaa Butchers neljänteen perättäiseen suomenmestaruuteen.
Opintojen ja työn rinnakkaisuus ohjaa elämään intensiivisemmin. Sykkivien aikataulujen avulla saa paljon aikaiseksi, mutta niiden rinnalle tarvitaan myös jakamatonta, pysähtynyttä aikaa. Sitä on tänään. On mukavaa, kun kerrankin on aikaa tasoittaa HS-indeksi siedettävälle korkeudelle ja teekuppien jättimäisyydestä huolimatta ottaa vielä santsikupillinen, kaikessa rauhassa. Olen tyytyväinen siitä, että olen oppinut olemaan aloillani kotona, edes hetken silloin tällöin.
Jollain tavalla jopa internet on sunnuntaisin rauhallinen: juuri kukaan ei irkkaa, Facebookiin ei tulvi päivityksiä ja sähköpostiakaan ei tule - tai ainakaan siitä ei tarvitse tietää mitään ihan vielä. Blogosfäärissä sentään tapahtuu. Jere Majavan Sivuhuomioista löytyy linkki New York Timesin arvosteluun Cory Doctorowin kirjasta "Little Brother" - ja sieltä edelleen linkki kirjan vapaasti saatavilla olevaan pdf-versioon. Tämä on sitä informaatioteknologista yhteisöllistä verkottuneisuutta, josta pidän. Vielä kun ehtisi lukea itse kirjan.
Taivas on tänään samanvärinen kuin vuosi sitten: harmaa. Enää se ei kuitenkaan haittaa minua yhtä paljon. Rytmi elämään kotona on löytynyt. Ja juuri siinä on asian ydin. Olen jo jonkin aikaa paitsi sanonut myös ajatellut nimenomaan näin: olen kotona, en vain Suomessa.
Ensimmäinen kouluviikko antoi esimakua siitä, mitä on tulossa. TKK tuntuu tauon jälkeen yllättävän hyvältä idealta. Olen innoissani mutta myös vähän huolissani. On oltava todella tarkkana, että osaa tehdä tarpeeksi vähän ja erottaa kohtuullisen kohtuuttomasta. Toistaiseksi näyttää hyvältä: viikko oli täynnä hoidettavia asioita, mutta aikaa löytyi silti myös mennä osakunnalle, istua iltoja ystävien seurassa, aloittaa tanssikurssit, nauraa Happy-Go-Luckya katsoessa ja kannustaa Butchers neljänteen perättäiseen suomenmestaruuteen.
Opintojen ja työn rinnakkaisuus ohjaa elämään intensiivisemmin. Sykkivien aikataulujen avulla saa paljon aikaiseksi, mutta niiden rinnalle tarvitaan myös jakamatonta, pysähtynyttä aikaa. Sitä on tänään. On mukavaa, kun kerrankin on aikaa tasoittaa HS-indeksi siedettävälle korkeudelle ja teekuppien jättimäisyydestä huolimatta ottaa vielä santsikupillinen, kaikessa rauhassa. Olen tyytyväinen siitä, että olen oppinut olemaan aloillani kotona, edes hetken silloin tällöin.
Jollain tavalla jopa internet on sunnuntaisin rauhallinen: juuri kukaan ei irkkaa, Facebookiin ei tulvi päivityksiä ja sähköpostiakaan ei tule - tai ainakaan siitä ei tarvitse tietää mitään ihan vielä. Blogosfäärissä sentään tapahtuu. Jere Majavan Sivuhuomioista löytyy linkki New York Timesin arvosteluun Cory Doctorowin kirjasta "Little Brother" - ja sieltä edelleen linkki kirjan vapaasti saatavilla olevaan pdf-versioon. Tämä on sitä informaatioteknologista yhteisöllistä verkottuneisuutta, josta pidän. Vielä kun ehtisi lukea itse kirjan.
Taivas on tänään samanvärinen kuin vuosi sitten: harmaa. Enää se ei kuitenkaan haittaa minua yhtä paljon. Rytmi elämään kotona on löytynyt. Ja juuri siinä on asian ydin. Olen jo jonkin aikaa paitsi sanonut myös ajatellut nimenomaan näin: olen kotona, en vain Suomessa.
maanantai 8. syyskuuta 2008
Stressipupuilua ja aivokarkkia
Innon ja onnen sekaan sujahtaa helposti stressipupuilua.
Viikonloppu oli täynnä pieniä hyviä asioita: lettukestit entisten naapureiden kanssa, ilotulitusten katselua Tokoinrannassa, risteily m/s Runebergilla kotiin Porvooseen, pyöräilyä, leffaa, lenkkeilyä ja voittoisa Vaahteraliigan välieräpeli. Mutta olen nukkunut taas kuin Napoleon, mikä hyvin nopeasti vie ilon kaikesta.
Nyt OtaSizzle on kuitenkin lanseerattu. Kurssit starttaavat yksi kerrallaan, keskiviikkona kokoontuu yksityisyysklubi ja artikkelin työstö edistyy sekin osapuilleen aikataulussa. Hätätilan julistamiseen ei ole sittenkään aihetta. Kaikki kyllä järjestyy ja hoituu - ajallaan, vähä vähältä. On syytä tasoittaa verenpainetta ja painella sitten täyttä vauhtia eteenpäin.
Päivän päätteeksi suuntasin tänään Dipoliin Rajaton Tietojenkäsittelytiede -päivään. Otsikon perusteella en juuri väärempään paikkaan olisi voinut mennä, mutta lopulta paikka oli juuri oikea. Kuuntelin jaikulaisen Mika Raennon luennon start up -elämästä Suomessa.
Suuria avauksia ei ehkä tullut, mutta muutama sellainen, joita ei koskaan kuule liian usein. Esimerkiksi: "Tee jotain 'oikeata' 'hyvin' 'osaajien' kanssa ja kerro siitä muillekin." Raennon mukaan yliopisto mahdollistaa tämän opin noudattamisen, muttei koskaan pakota siihen. Toinen asia mielessä pidettäväksi on se, että "huonossakin projektissa voi tehdä hyviä asioita". Luento oli kiinnostava pala aivokarkkia, joka motivoi jatkamaan töitä ja viemään omia ideoita eteenpäin. Sellaista tarvitaan arkiseen nuhjuun vajoamisen estämiseksi.
Syyssateessa Stadikalla uituani olen melko zen. Ja uskon taas siihen, mitä olen monille opettanut: Elämä kantaa. Turha rimpuilla.
Viikonloppu oli täynnä pieniä hyviä asioita: lettukestit entisten naapureiden kanssa, ilotulitusten katselua Tokoinrannassa, risteily m/s Runebergilla kotiin Porvooseen, pyöräilyä, leffaa, lenkkeilyä ja voittoisa Vaahteraliigan välieräpeli. Mutta olen nukkunut taas kuin Napoleon, mikä hyvin nopeasti vie ilon kaikesta.
Nyt OtaSizzle on kuitenkin lanseerattu. Kurssit starttaavat yksi kerrallaan, keskiviikkona kokoontuu yksityisyysklubi ja artikkelin työstö edistyy sekin osapuilleen aikataulussa. Hätätilan julistamiseen ei ole sittenkään aihetta. Kaikki kyllä järjestyy ja hoituu - ajallaan, vähä vähältä. On syytä tasoittaa verenpainetta ja painella sitten täyttä vauhtia eteenpäin.
Päivän päätteeksi suuntasin tänään Dipoliin Rajaton Tietojenkäsittelytiede -päivään. Otsikon perusteella en juuri väärempään paikkaan olisi voinut mennä, mutta lopulta paikka oli juuri oikea. Kuuntelin jaikulaisen Mika Raennon luennon start up -elämästä Suomessa.
Suuria avauksia ei ehkä tullut, mutta muutama sellainen, joita ei koskaan kuule liian usein. Esimerkiksi: "Tee jotain 'oikeata' 'hyvin' 'osaajien' kanssa ja kerro siitä muillekin." Raennon mukaan yliopisto mahdollistaa tämän opin noudattamisen, muttei koskaan pakota siihen. Toinen asia mielessä pidettäväksi on se, että "huonossakin projektissa voi tehdä hyviä asioita". Luento oli kiinnostava pala aivokarkkia, joka motivoi jatkamaan töitä ja viemään omia ideoita eteenpäin. Sellaista tarvitaan arkiseen nuhjuun vajoamisen estämiseksi.
Syyssateessa Stadikalla uituani olen melko zen. Ja uskon taas siihen, mitä olen monille opettanut: Elämä kantaa. Turha rimpuilla.
tiistai 2. syyskuuta 2008
Tervetuloa, syksy!
On syksy. Lupasin toivottaa sen tervetulleeksi ja niin myös teen.
On varmasti aivan liian aikaista hehkuttaa, miten paljon paremmalta syksy tuntuu nyt kuin vuosi sitten - marraskuuhun on matkaa, lokakuun harmaus etäällä, eivätkä kurssitkaan ole vielä aivan alkaneet.
Hehkutan kuitenkin, sillä positiiviseen fiilikseen on paras tarttua sen kerran, kun sitä on. Ja syitä hehkumiseen on monta:
Paluu infolle on alkanut - paluu, jota huomaan odottaneeni ja josta huomaan iloitsevani. On kivaa päästä koulun penkille, oppia jotain aivan uutta ja nähdä useammin ja useampia kiltalaisia. Edessä on epäilemättä holtiton määrä työtä, ehkä vähän hajoamistakin, mutta kaiken kaikkiaan lähtökohdat ovat nyt paljon paremmat kuin kolme vuotta sitten. Tiedän tällä yrityksellä paremmin sekä sen, mihin soppaan olen itseni pistämässä, että sen, miksi niin teen.
Huomenna aloitan viestinnän johdantokurssin, jolle olen yrittänyt ehtiä syksystä 2003. Kurssia ei enää luennoi Lefa, eikä luvassa taida olla muutenkaan ihan yhtä merkittävää elämystä kuin olisi voinut olla viisi vuotta sitten. Olen joka tapauksessa iloinen, että pääsen toteuttamaan yhden pitkäaikaisimmista akateemisista päähänpinttymistäni - vihdoin ja viimein, kiitos info-opintojen.
Myös töissä eletään tällä hetkellä sellaisessa sykkeessä, mistä sen stressaavuudesta huolimatta pidän. Ensi maanantaina launchataan OtaSizzle. On aika polkaista bileet käyntiin! Vaikka epävarmuustekijöitä riittää, olen innoissani. Tämä voi olla jonkin suuren alku. Ja vaikkei olisikaan, huomasin taas tänään, miten valtavasti olen jo nyt tämän projektin parissa kokenut ja oppinut. Jo se on hirveän arvokasta.
Elokuu teki kesästä kesän: löytyi viikonloppuja, jolloin ehdin kuljeskella Helsingissä, tehdä ja jättää tekemättä lempiasioitani. Samalla linjalla on yritettävä jatkaa myös nyt. Vaikka onkin vaikeaa jättää väliin sellaista, mistä on innoissaan, niinkin on osattava tehdä. Joskus vähemmän tekemällä saa enemmän.
On varmasti aivan liian aikaista hehkuttaa, miten paljon paremmalta syksy tuntuu nyt kuin vuosi sitten - marraskuuhun on matkaa, lokakuun harmaus etäällä, eivätkä kurssitkaan ole vielä aivan alkaneet.
Hehkutan kuitenkin, sillä positiiviseen fiilikseen on paras tarttua sen kerran, kun sitä on. Ja syitä hehkumiseen on monta:
Paluu infolle on alkanut - paluu, jota huomaan odottaneeni ja josta huomaan iloitsevani. On kivaa päästä koulun penkille, oppia jotain aivan uutta ja nähdä useammin ja useampia kiltalaisia. Edessä on epäilemättä holtiton määrä työtä, ehkä vähän hajoamistakin, mutta kaiken kaikkiaan lähtökohdat ovat nyt paljon paremmat kuin kolme vuotta sitten. Tiedän tällä yrityksellä paremmin sekä sen, mihin soppaan olen itseni pistämässä, että sen, miksi niin teen.
Huomenna aloitan viestinnän johdantokurssin, jolle olen yrittänyt ehtiä syksystä 2003. Kurssia ei enää luennoi Lefa, eikä luvassa taida olla muutenkaan ihan yhtä merkittävää elämystä kuin olisi voinut olla viisi vuotta sitten. Olen joka tapauksessa iloinen, että pääsen toteuttamaan yhden pitkäaikaisimmista akateemisista päähänpinttymistäni - vihdoin ja viimein, kiitos info-opintojen.
Myös töissä eletään tällä hetkellä sellaisessa sykkeessä, mistä sen stressaavuudesta huolimatta pidän. Ensi maanantaina launchataan OtaSizzle. On aika polkaista bileet käyntiin! Vaikka epävarmuustekijöitä riittää, olen innoissani. Tämä voi olla jonkin suuren alku. Ja vaikkei olisikaan, huomasin taas tänään, miten valtavasti olen jo nyt tämän projektin parissa kokenut ja oppinut. Jo se on hirveän arvokasta.
Elokuu teki kesästä kesän: löytyi viikonloppuja, jolloin ehdin kuljeskella Helsingissä, tehdä ja jättää tekemättä lempiasioitani. Samalla linjalla on yritettävä jatkaa myös nyt. Vaikka onkin vaikeaa jättää väliin sellaista, mistä on innoissaan, niinkin on osattava tehdä. Joskus vähemmän tekemällä saa enemmän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)