Pitkin poikin

Kun ystävä Portugalista lähettää lukuvuoden lopusta ja projektien paljoudesta stressaantuneen meilin ja kysyy, voisiko tulla luokseni syömään tänä iltana, tiedän ihan tarkalleen mitä hän tarkoittaa. Onneksi tiedän myös, että hän ymmärtää, kun vastaan, että pöytä on katettuna. Joskus kuitenkin toivon, että asuisimme taas samassa kaupungissa eikä yhteistä iltateetä tarvitsisi juoda skypen välityksellä.

Näinä aikoina tapaamisia sumplitaan kalenterien ja matkalippujen avulla. Yleensä yhteinen aika ja paikka löytyy, kunhan vain ajatellaan riittävän luovasti. Usein paikkana on internet, onnellisen usein jokin sitä kivisempi kylä. Helsingissä kyläilevän kaverin kanssa mennään aamiaiselle sinä yhtenä aamuna, kun molemmat ovat kaupungissa. Lentojen välillä ehtii moikkaamaan entistä työkaveria. Pieni hankaluus auttaa näkemään prioriteetit ja tarttumaan kohdalle osuviin hetkiin. Yhteistä aikaa ei rikota puhelimia tai kelloa vilkuilemalla, sillä sitä on liian vähän puolihuolimattomuuteen.

Joskus kavereiden kanssa pystyi menemään elokuviin arpomatta viikkokausia etukäteen, milloin olisi sellainen ilta, jolloin mahdollisimman moni olisi maassa. Nyt yksi vastaa Wienistä, toinen Ranskasta, kolmas Kaliforniasta, neljäs Espoosta. Pakka kestää kasassa, koska kaikki ymmärtävät, että tällaista tämä nyt vain on.

Sosiaalinen verkosto on pysyvästi levällään pitkin mantereita, eivätkä ihmiset pysy aloillaan asemapaikoissaan. Tarvitaan luottamusta, kärsivällisyyttä ja sosiaalista mediaa. Helpompiakin vaihtoehtoja olisi, mutta ne eivät mielenkiinnottomuudessaan tunnu todellisilta.

Graffitia ja kesäiltoja

Kreikassa oli aurinkoa, lämpöä ja vapautta. Teki valtavan hyvää olla viikko ilman tavoitteita ja taktiikoita: levätä, nauraa, hassutella sekä hukuttaa ajatuksensa välimeren aaltoihin ja sellaiseen musiikkiin, jota ei kotona kuuntelisi. Päivien mittaan oli pysähdyttävä monta kertaa ihmettelemään ääneen, miten paljon huvittavia sattumuksia voikaan osua kohdalle.

Ateena oli erilainen kuin olin kuvitellut, todempi. Siitä asti kun luin Pasianssimysteerion ensimmäistä kertaa joskus ala-asteen viimeisinä vuosina, olin halunnut nähdä Akropoliksen ja Egeanmeren. Ne eivät olleet pettymys, vaikka toukokuun helteessä sykkivästä kaupungista jäivätkin paremmin mieleen ränsistyneet talot, graffitin paljous, kaduilla loikoilevat suuret koirat ja tummenevassa kesäillassa omaksi ilokseen kitaroita soittavat paikalliset.

Onnistuneen loman tunnistaa siitä, että sen päätteksi tuntuu hyvältä palata kotiin. Sunnuntaina Maailma kylässä -festivaaleilla oli vastassa monet ystävän kasvot. Maanantai yllätti pituudellaan: täyden työpäivän päätteeksi ehti hyvin nauttimaan Urponpäivästä tuntikaupalla Temppeliaukion kalliolla - ja sen jälkeen vielä hoitamaan kaikki ne pienet asiat, jotka pitikin. Eilen naapurin kommuunistit tulivat saunaan ja iltapalalle. Tein pitkästä aikaa voileipiä muille kuin itselleni.

Kesällä pienet hetket kestävät jotenkin kauemmin - ehkä siksi, että silloin on helpompi keskittyä olemaan siinä missä on, yhdessä paikassa kerrallaan.

Tutkimusmatka palmusaarelle

Viime päivät ovat olleet pitkiä, täynnä uusia kasvoja, nimiä ja tutkimuskohteita.

Jetlag on siivittänyt varhaisia aamuja esitystä valmistellen. Lounastauon lomaan on voinut pohjoismaisella tehokkuudella ujuttaa ripauksen rantaelämää: Jos on päässyt 50 metrin päähän aurinkoisesta valtamerenrannasta, olisi järjetöntä olla menemättä päätyyn asti. Vesi on naurettavan lämmintä, simpukan kuorien paljous Norjan rantoihin tottuneelle käsittämätön.

Yllättäen maanantaiaamun ihmispaljoudessa oli vastassa myös yhdet tutut kasvot. Se auttoi alkuun. Tänä aamuna vastassa olikin jo tuttu yleisö. Esiintymispaita selviytyi tehtävästään ongelmitta. Konferenssissa esiteltiin monia töitä, jotka linkittyvät omiini. Ehkä suurin oivallus on ollut huomata, etten ole tutkimustavoitteideni kanssa ollenkaan niin yksin kuin Suomessa joskus tuntuu.

Tämä akateeminen tutkimusmatka palmusaarelle on päättymäisillään. On aika lähteä seuraamaan omia jälkiä kotiin, sillä jollei palaa, ei voi lähteä uudelleen.

Kaukana kotoa

Eilen aamulla Rautatientorilla oli juuri se hetki, kun on lähdössä matkalle. Perille päästäkseni matkustin vuorokauden: Helsingistä Lontooseen, Chicagoon ja lopulta Fort Meyersista määränpääsaarelle Sanibeliin.

Chicagon lentokentällä rajavartiosto oli kiltti. Jatkolennon selvittänyt mies ei ollut aiemmin nähnyt suomalaisia, mutta tuli siihen johtopäätökseen, että näytämme samalta kuin muutkin ihmiset ja olemme ihan alright. Shanghain sisarkaupungin lentokentällä oli myös inspiroivan outoja penkkejä sekä Michael Jordan -lasimaalaus.

Täällä perillä tuntuu ennen kaikkea epätodelliselta. Hotellihuone on suurempi kuin kotini, kauluspaidat oikenevat henkareissaan. Ilmastointi on niin tehokas, että äidin tekemät villasukat ovat sisätiloissa arvossaan. Terassilta näkyy tenniskenttiä, palmuja ja Meksikonlahti. Vaikka tämä on minun elämäni, se ei tunnu ihan omalta. Minulla on pitkästä aikaa se tunne, että olen kaikin tavoin kaukana kotoa.

Kesä ja tie

Toukokuu tuli. Se toi tullessaan kesän ja kesäpistekortit.

Vappuaatto alkoi mieltä lämmittävillä kv-vapputerveisillä ja onnellisella tunteella flunssan väistymisestä. Vapunpäivänä Ullanlinnanmäellä vierähti koko päivä, seuraava meni sukujuhlissa. Sunnuntaina pelattiin Afrikan tähteä Koffin puistossa.

Lukuvuoden loppuminen tulee odotettuna yllätyksenä. Tuntuu hassulta, että suuri comeback-vuosi on päättymäisillään. Paluu on ollut hauskempaa ja merkityksellisempää kuin uskalsin ennalta odottaa. Silti mieli haikaa kesälaitumille. On jo aikakin päästä taas tien päälle rikkomaan rutiinia sekä toisaalta keskittymään töihin toden teolla. Lauantaiaamuksi on pakattava matkalaukku, sitä seuraavaksi rinkka.

Vapun auringonpaiste oli täydellisen ihana. Nyt odotan ropsakkaa kesäsadetta, joka pesisi kaupungista pölyt.