Kreikassa oli aurinkoa, lämpöä ja vapautta. Teki valtavan hyvää olla viikko ilman tavoitteita ja taktiikoita: levätä, nauraa, hassutella sekä hukuttaa ajatuksensa välimeren aaltoihin ja sellaiseen musiikkiin, jota ei kotona kuuntelisi. Päivien mittaan oli pysähdyttävä monta kertaa ihmettelemään ääneen, miten paljon huvittavia sattumuksia voikaan osua kohdalle.
Ateena oli erilainen kuin olin kuvitellut, todempi. Siitä asti kun luin Pasianssimysteerion ensimmäistä kertaa joskus ala-asteen viimeisinä vuosina, olin halunnut nähdä Akropoliksen ja Egeanmeren. Ne eivät olleet pettymys, vaikka toukokuun helteessä sykkivästä kaupungista jäivätkin paremmin mieleen ränsistyneet talot, graffitin paljous, kaduilla loikoilevat suuret koirat ja tummenevassa kesäillassa omaksi ilokseen kitaroita soittavat paikalliset.
Onnistuneen loman tunnistaa siitä, että sen päätteksi tuntuu hyvältä palata kotiin. Sunnuntaina Maailma kylässä -festivaaleilla oli vastassa monet ystävän kasvot. Maanantai yllätti pituudellaan: täyden työpäivän päätteeksi ehti hyvin nauttimaan Urponpäivästä tuntikaupalla Temppeliaukion kalliolla - ja sen jälkeen vielä hoitamaan kaikki ne pienet asiat, jotka pitikin. Eilen naapurin kommuunistit tulivat saunaan ja iltapalalle. Tein pitkästä aikaa voileipiä muille kuin itselleni.
Kesällä pienet hetket kestävät jotenkin kauemmin - ehkä siksi, että silloin on helpompi keskittyä olemaan siinä missä on, yhdessä paikassa kerrallaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti