Tuhkajumissa

Tarussa Sormusten Herrasta Bilbo sanoo jotakin siitä, miten kotoa lähteminen on kaikkein vaarallisinta. Milloinkaan ei voi tietää, minne tie kulkijansa johdattaa.

CHI 2010 oli huikea kokemus. Konferenssiviikko oli intensiivinen ja innostava. Pääsin seuraamaan paneelikeskusteluja, luentoja ja aamujen hulluutta. Olin paikalla, kun tulevan väitöskirjani ensimmäiseen artikkeliin viitattiin artikkelipuheenvuorossa. Esitin yleisökysymyksen, sovin alustavasti kahden lounaspuheen pitämisestä, pohjustin tulevaa. Tapasin kymmeniä ja taas kymmeniä uusia ihmisiä. Kävin maailman suurimmaksi hehkutetussa akvaariossa. Ahdistuin lihavien ihmisten paljoutta ja sitä, miten paljon kahvia ja cocacolaa oli tyrkyllä.

Konferenssin päättyessä torstaina olin valmis lähtemään viimeisten juhlien jälkeen kohti kotia. Ne suunnitelmat saivat kuitenkin haihtua savuna ilmaan, sillä tulivuorten kanssa on turha väitellä. Oli kohdattava odottamaton ja ennakoimaton yllätyskäänne: tuhkajumi. Rimpuilu oli turhaa, joten päätimme yrittää tehdä Ash Breakista parasta mahdollista. Hyvää siitä tulikin. Wherever you are, there you are.

Uuden kotiinpaluuyrityksen alkaessa en tiennyt mitä odottaa, joten valmistelin neljä skenaariota erilaisten vaihtoehtojen varalle. Kun lento Eurooppaan lähti ajallaan, hämmästelin, miten hienolta voikaan tuntua jättää menemättä New Yorkiin. Charles de Gaullen lentokentällä onnittelin itseäni ranskantaidoista ja hyvästä onnesta kaiken kaaoksen keskellä. Lopulta kävi niin, että söin keskiviikkona illallista Pariisissa, torstaina lounasta Tukholmassa ja perjantaina, vihdoin, aamiaista Helsingissä.

Kotia kohti kävellessä sade vaihtui vedestä rakeiksi. Hymyilin, valmiina kastumaan jokaisessa toukokuun sateessa.

Kotikulmat ja kiintopiste

Kun matkustajia kuulutettiin lennolle Geneveen, tajusin, etten ollut pitkään aikaan odottanut mitään näin kauan ja kovasti. Sitten näkyviin ilmaantuivatkin jo Gare Cornavin, jet d'eau, Uni Mail... Aivoihin pulppusi muistoja. Tuntui huikealta, haikealta, riemukkaalta, ihmeelliseltä - ja samalla luontevalta, normaalilta, kotoisalta, helpolta.

Vanhoja kotikulmia kierrellessä, kauan kaivattujen ystävien kanssa jaettuina teehetkinä ja kevätlumilla viilettäessä minulle kirkastui kolme asiaa. Ensinnäkin, ei ole ihme, että vaihtovuotta on aika ajoin ollut niin ikävä - ei ole nostalgiaa vaan realismia kaivata sitä, että asiat ovat aivan erityisen hyvin. Toisekseen, asiat voivat olla aivan erityisen hyvin vähän missä tahansa, vähän milloin vain, esimerkiksi tämän kevään liikkuvassa arjessa. Kolmanneksi, kaiken riemastuttavan liikkeen keskellä haluan, että jossain on kiintopiste - ja niin rakas kuin Sveitsi onkin, minun kiintopisteeni on Suomessa.

Kerrankin palasin lomalta levänneenä. Pääsiäisaamun puuteri-ihmeen aiheuttamasta endorfiinipiikistä riittää virtaa pitkäksi aikaa. Aivan kuten ennenkin, yliopiston kirjastossa nukutut päiväunet virkistivät ja sosiologian professorin tapaaminen innosti. Palais'n käytävät herättelivät pohtimaan pitkää aikaväliä, Punaisen Ristin sotavalokuvanäyttely asetti asioita mittasuhteisiinsa. Teki valtavan hyvää istua kiireettä junissa, aterioida rauhassa, lukea kahviloissa kelloa vilkuilematta ja nukkua muutamana aamuna pitkään.

Vanhan kaupungin muistikirjakaupasta löytyi vastaus siihen, miksi paluu oli niin tärkeä: Memories are a key not to the past but to the future.