Tuhkajumissa

Tarussa Sormusten Herrasta Bilbo sanoo jotakin siitä, miten kotoa lähteminen on kaikkein vaarallisinta. Milloinkaan ei voi tietää, minne tie kulkijansa johdattaa.

CHI 2010 oli huikea kokemus. Konferenssiviikko oli intensiivinen ja innostava. Pääsin seuraamaan paneelikeskusteluja, luentoja ja aamujen hulluutta. Olin paikalla, kun tulevan väitöskirjani ensimmäiseen artikkeliin viitattiin artikkelipuheenvuorossa. Esitin yleisökysymyksen, sovin alustavasti kahden lounaspuheen pitämisestä, pohjustin tulevaa. Tapasin kymmeniä ja taas kymmeniä uusia ihmisiä. Kävin maailman suurimmaksi hehkutetussa akvaariossa. Ahdistuin lihavien ihmisten paljoutta ja sitä, miten paljon kahvia ja cocacolaa oli tyrkyllä.

Konferenssin päättyessä torstaina olin valmis lähtemään viimeisten juhlien jälkeen kohti kotia. Ne suunnitelmat saivat kuitenkin haihtua savuna ilmaan, sillä tulivuorten kanssa on turha väitellä. Oli kohdattava odottamaton ja ennakoimaton yllätyskäänne: tuhkajumi. Rimpuilu oli turhaa, joten päätimme yrittää tehdä Ash Breakista parasta mahdollista. Hyvää siitä tulikin. Wherever you are, there you are.

Uuden kotiinpaluuyrityksen alkaessa en tiennyt mitä odottaa, joten valmistelin neljä skenaariota erilaisten vaihtoehtojen varalle. Kun lento Eurooppaan lähti ajallaan, hämmästelin, miten hienolta voikaan tuntua jättää menemättä New Yorkiin. Charles de Gaullen lentokentällä onnittelin itseäni ranskantaidoista ja hyvästä onnesta kaiken kaaoksen keskellä. Lopulta kävi niin, että söin keskiviikkona illallista Pariisissa, torstaina lounasta Tukholmassa ja perjantaina, vihdoin, aamiaista Helsingissä.

Kotia kohti kävellessä sade vaihtui vedestä rakeiksi. Hymyilin, valmiina kastumaan jokaisessa toukokuun sateessa.