Slow November

Hitaus on tullut muotiin. Vihdoinkin.

Slow foodista on kuultu jo kauan sitten, mutta nyt puhutaan myös hitaasta blogaamisesta. Taas yksi kansanliike, johon olen tietämättäni kuulunut jo jonkin aikaa. En pidä mikroblogausta ollenkaan huonona ilmiönä, pikemminkin päinvastoin. On hyvä, että arjen pieniä merkityksellisiä hetkiä voi kirjata muistiin ja jakaa toisten kanssa. Kaiken ei kuitenkaan tarvitse tapahtua reaaliajassa. Tarvittua vastalääkettä tarjoaa dawdlr.

Hidastaminen voi tehdä hyvää muullekin kuin blogaamiselle. Marraskuu loppui eilen. Tänä vuonna otin sen tietoisesti ja suosiolla vähän hitaammin. Ja kaikki meni paremmin.

Tein vähemmän, vaadin itseltäni vähemmän. Pakotin itseäni vähemmän, suoritin vähemmän. Hienoa ja herättelevää on, että näin toimittuani tunnen saaneeni aikaan enemmän, ainakin tarpeeksi.

Jos väsytti, tein vain välttämättömät asiat. Luokittelin vähemmän asioita välttämättömiksi. Nukuin päiväunia, vietin epäaktiivisia iltoja kotona. Käperryin sohvalle, siskon luona, Olkkarilla, missä milloinkin.

Mutta etsin myös aktiivisesti intoa ja iloa. Pidin tanssitunneista kiinni. Luin enemmän, kirjoitin enemmän. Kävin Talvisirkuksessa, teatterissa, eduskunnassa ja kehitysmaatutkimuksen luennoilla. Menin vuosijuhliin ja Sosiaalipsykologian päiville. Aktiivisesti etsimättä löysin intoa ja iloa liittymällä kollektiiviin.

Aamulla metrolle kävellessäni huomasin olevan yhtä harmaata ja valotonta kuin vuosi sitten. Muistin, miltä silloin tuntui. En kuitenkaan tuntenut samalla tavalla, ei tullut mieleenikään harkita lähtöä lentokentälle vain päästäkseni pois.

Innovaatioita ja työn imua

"I'll be happy to give you innovative thinking. What are the guidelines?"

Sosiaalipsykologian päivät olivat täällä taas. Eilen kuuntelin alustuksia innovaatioista ja palkitsemisjärjestelmistä, mutta myös työn imusta. Samalla koin työn imua (tarmokkuutta, omistautumista ja uppoutumista) kouluprojektia irkin avulla viimeistellessä.

Tänään puhuttiin ideoinnista ja hiljaisen tuen teoista. Haluan kehittyä molemmissa paremmaksi. Ja odotan todella suurella mielenkiinnolla, pystyykö tutkimusyhteisö todella keksimään keinoja, joilla yksilö voisi saada toiset kokemaan kuuluvansa ryhmään. Näkökulma on uusi, vaikkei siltä kuulostaisikaan. En vain ihan ymmärrä, miten asioita kuten tilannetaju, intuitio ja pelisilmä saadaan systematisoitua opetettavaksi toimintatavaksi.

Omassa työryhmässämme keskusteltiin teknologiasta, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja yhteisöllisyydestä. Puhuttiin myös metodologisista haasteista, identiteeteistä ja siitä, ettei itseään voi heittää roskikseen, vaikka menettäisikin kasvonsa. Kuten tavallista, aikaa oli vähän ja aiheita paljon. Ensi vuodeksi Kuopioon täytynee järjestää kaksi sessiota, jotta ehditään enemmän. On ilo nähdä, että tällä työryhmällä jollain tavalla jo on vuosittainen vakiopaikka päivien ohjelmassa.

Vuosittainen vakiopaikka on myös joulukalenterilla. Hankin sellaisen tänään, sillä ylihuomenna on joulukuu. Tänä vuonna kalenterissani komeilee kiltamme entinen kerhohuone At(h)eneum.

Outoja hetkiä, tuttuja kirjoja

Marraskuussa pitää vetää sosiaalinen verkosto tavallistakin tiuhemmalle ja muistaa antaa hyville asioille mahdollisuus tapahtua. Joskus voi olla tarpeen nukkua päivä ja juhlia kaksi.

Torstaina istuin aamupäivän eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan Tietoyhteiskunta-akatemiassa kuuntelemassa esityksiä sosiaalisesta mediasta ja asettelemassa ajatuksiani suurempiin raameihin. Välillä on tarpeen mennä outoihin paikkoihin ja katsoa eri suunnasta sitä, minkä parissa puurtaessa arki kuluu. Tavallaan juuri tästä oli kyse myös Infoähkyssä.

Ollakseni ahdistumatta marraskuun harmaudesta olen lukenut kirjoja, joihin palaan aina uudelleen. Csikszentmihalyin Good Business inspiroi tänäkin syksynä varmistumaan, että olen järjestänyt elämäni oikein. Ja sitten on tietysti Loen Supernaiivi, joka vielä hiirenkorville luettunakin auttaa joka kerta.

Erityisen hyvä mieli tuli kuitenkin siitä, kun sain yllättäen kiitosta vanhasta vaihtoblogistani. Panopticoniin on kirjoitettu merkittävä pala elämääni ja paljon minua itseänikin. Kun joku sanoo pitävänsä siitä, se on melkein kuin sanoisi pitävänsä minusta. Lisäksi kirjoittaminen on siinä mielessä synonyymista olemassaololle, etten loppujen lopuksi halua siinäkään olevan kyse vain minusta.

Liikkeellä marraskuussa

"Huomaan usein aloittavani keskeltä. En myöskään rakasta päämäärää. Oivallus on työn takana, ei työn edessä."

Näin lukee Tommi Kitin riffin flyerissa. Olen vähän samanlainen: pidän päämääristä mutten rakasta niitä. Liikkeellä Marraskuussa vei minut tänään itään, kihelmöivän 90-lukulaiselle pienelle seikkailulle ostoskeskukseen ja häikäisevän tanssin äärelle. Liikkeellä olin tosin ensimmäisen kerran jo ennen auringonnousua, lenkkipolulla merenrannassa.

Opiskeluprojektit saattavat tulla aloitetuiksi alusta, mutta huomaan usein löytäväni itseni niiden keskeltä - innoissani. Syksyn suurin yllätys on ollut varmaankin se, miten hauskaa pienten kurssien opiskelu on tauon jälkeen. Toisaalta siinä ei ole mitään yllättävää, että on helppo investoida sellaisiin asioihin, joista ei tarvitse ottaa suorituspaineita. Töihin on välillä vaikea suhtautua samalla tavoin - vakavasti leikitellen.

Tärkeintä on kuitenkin se, että marraskuun puolivälin lähestyessä olen täynnä intoa. On lopulta aivan turha miettiä, ovatko syyt siihen oikeita ja loogisia. Kunhan iloista energiaa virtaa edes jostakin, sen turvin jaksaa kyllä hoitaa kaiken tarvittavan.

Iltojen pimetessä on paras pitää mielessä myös se, että kalenterista on luvallista varata tyhjiä iltoja. Ne voi hyvällä omatunnolla viettää kotona, aloillaan, tuottamatta - ellei sitten kuitenkin keksi jotain, minkä takia haluaa olla liikkeellä marraskuussa.

Yes We Can

49 päivän päästä olen Pariisissa. Seitsemän viikkoa et, puis, c'est parti! Tällä hetkellä on paljon muutakin, mistä olla tohkeissaan.

Perjantaina vihdoin ja viimein vietetyissä valmistujaisissa oli pakko tajuta taas kerran se, että tutkinto on kannattanut jo ihan vain sen takia, että sen varjolla olen saanut elämääni joukon valtavan upeita ihmisiä. En ollut koskaan ennen nähnyt Kuppalaa niin täynnä ystäviä.

Lauantaina Obaman-voitonjuhlilla katsottiin parhaita YouTube-videoita vaalikamppailun varrelta. Yes we can -laulua olen kuunnellut vielä sen jälkeenkin. Tätä asennetta tarvitaan, kun deadlinet lähestyvät ja syysmyrsky kolistelee ikkunan takana. Sitaatti Umayya Abu-Hannan Nurinkurin kirjan viimeisiltä sivuilta sanoo saman: "On vain yksi vaihtoehto. Toivo."

Tänään sytytin viimeisen kynttilän viime syksynä ostamastani sadan tuikun pussista. Eilen en lähtenyt Vuosaaren sataman viimeiseen avoimien ovien päivään ennen satamatoiminnan alkamista, sillä se olisi tarkoittanut luopumista viikon ainoasta luontevasta hetkestä käyttää tohveleita. Olen oppinut olemaan kotona, viimeistään Hesari-indeksin kohotessa kestämättömän korkeaksi.

Jouluun, lomaan ja poskisuukkoihin hukuttautumiseen Pariisissa on vielä aikaa. Yllätykseksi itselleni en tänä vuonna toivo tuon ajan kuluvan mahdollisimman nopeasti. Elämä on hyvin nyt.

Aurinkoinen syksy

Lokakuu on selätetty 6-0.

Perheessämme suositun viherkasviteorian mukaan ihminen ei lopulta ole kovin paljon viherkasvia komplisempi olento: kaikki on hyvin, kunhan vain valoa ja ravintoa riittää. Sää vaikuttaa mielialaan. Aurinkoisina päivinä on helppo olla hyvällä tuulella, harmaudessa hankalampi.

Tänä syksynä olen kuitenkin tajunnut, että vaikutus kulkee kahteen suuntaan. Mieliala vaikuttaa siihen, miten säätä havannoi ja miten sen muistaa. Viime syksy on mielikuvissani pelkkää harmautta ja pimeää, vaikka kai silloinkin joinain päivinä oli kirkasta ja kaunista, hetken verran.

Nyt päättyneistä syys- ja lokakuusta sen sijaan muistan melkein pelkkää paistetta. Vaikka tiedänhän minä, että on satanut usein ja kovaa. Jälkeenpäin tulen kuitenkin puhumaan tästä syksystä (tai ainakin sen alkupuoliskosta) aurinkoisena aikana.

Elämä on pyörinyt sellaisen ovaalin kehää, jonka keskipisteinä ovat opinnot ja työt. Sama jatkuu, joskin toivekuvissa hieman rauhoitetulla vauhdilla. Nyt on jo marraskuu ja on tapahtunut sama ihme kuin kaksi vuotta sitten Genevessä. Silloin ystävä totesi hämmästyneenä: "Oletko tajunnut, että on jo marraskuu ja me ei olla masentuneita?" En ollut tajunnut. Enkä kokematta uskoisi, että tällaista voi olla myös Suomen syksyssä.