Hulinaksihan tämä taas meni.
Maanantaina kokeiltiin showdancea. So what!
Tiistaina alkoi jatko-opintoseminaari, minkä jälkeen järjestäytyi alumnineuvosto, minkä jälkeen istuttiin Kipinässä vaihtamassa tilannetietoja. Varsapuistikon laidalla oli sellaista kuin siellä usein on: onnellista.
Keskiviikkona ennätettiin Engeliin katsomaan Ikuistetut hetket ja käyttämään siten vanhenemassa olevat sarjaliput. Torstaina matkasin Amsterdamista Tokioon, poistumatta Helsingistä. Sushin äärellä Japani-innostus vain kasvoi: enää kolme viikkoa lähtöön!
Ja sitten tuli viikonloppu, jona tenttikirja jäi omaan arvoonsa: Stormausta, salsaa, asuntokateutta, maistereita, matkamessut ja bliniviikot (1 riittää!).
Huomenna alkaa koulu - ja Pasilan toinen tuotantokausi.
sunnuntai 18. tammikuuta 2009
lauantai 10. tammikuuta 2009
20 minuuttia päivässä
Juon pitkän päivän päätteeksi endorfiinihuuruissa vuoden ensimmäistä kotona keitettyä kaakaokupillista - eikä se olekaan ihan mitä tahansa, vaan Amerikan-tuliaisina saatua vadelma-tryffelikaakaota. Sisko tuli takaisin. Flunssa lähti. Uneni ovat taas enimmäkseen suomeksi tai ainakin vain yhdellä kielellä kerrallaan.
Flunssan myöntäminen tosiasiaksi työviikon keskivaiheilla oli yhtä kurjaa ja tarpeellista kuin aina. Oli peruttava loppuviikon menot ja otettava iisisti. Se tarkoitti loputtomien unien ohella ryhtymistä neulomaan sukkia ja yöpöydän lehtipinon selvittämistä. Sieltä löytyi linkkivinkki viimeiseen luentoon, jossa puhutaan osuvasti muun muassa siitä, että tiiliseiniin törmätään syystä.
Tänä keväänä pitäisi kirjoittaa paljon muutakin kuin blogia. Oheiset ohjeet eivät sovellu kaikkeen, mutta siitä olen samaa mieltä, että aina täytyy olla ja on mahdollista löytää 20 minuuttia keskittynyttä aikaa päivässä. Niitä ei välttämättä tarvitse käyttää kirjoittamiseen, mutta vähintään tuon verran pitäisi päivittäin pystyä tekemään jotakin oikeasti tärkeäksi kokemaansa. Havainnon merkitykselliseksi tekevä juju on tehdä niin ihan joka päivä.
Flunssan myöntäminen tosiasiaksi työviikon keskivaiheilla oli yhtä kurjaa ja tarpeellista kuin aina. Oli peruttava loppuviikon menot ja otettava iisisti. Se tarkoitti loputtomien unien ohella ryhtymistä neulomaan sukkia ja yöpöydän lehtipinon selvittämistä. Sieltä löytyi linkkivinkki viimeiseen luentoon, jossa puhutaan osuvasti muun muassa siitä, että tiiliseiniin törmätään syystä.
Tänä keväänä pitäisi kirjoittaa paljon muutakin kuin blogia. Oheiset ohjeet eivät sovellu kaikkeen, mutta siitä olen samaa mieltä, että aina täytyy olla ja on mahdollista löytää 20 minuuttia keskittynyttä aikaa päivässä. Niitä ei välttämättä tarvitse käyttää kirjoittamiseen, mutta vähintään tuon verran pitäisi päivittäin pystyä tekemään jotakin oikeasti tärkeäksi kokemaansa. Havainnon merkitykselliseksi tekevä juju on tehdä niin ihan joka päivä.
maanantai 5. tammikuuta 2009
Toiveikas alku
Vuosi vaihtui sinisen Eiffel-tornin läheisyydessä. Vaikka syksy on ollut hyvä, kevät on tervetullut. Ehkä siitä tulee vielä parempi.
Pariisissa oli herkkua: suklaata, samppanjaa ja ennen kaikkea ystäviä, joita näkee kovin harvoin, aivan liian harvoin. Käytiin katsomassa Champs Elyséen jouluvaloja ja Grand Palais'n Pabloa. Isän vuosia sitten antaman kehoituksen myötä oli nähtävä myös Orsayn impressionistit. Jeff Koons takasi, ettei käynti Versaillesissa ollut vain yksi kullalla kuorrettu linna lisää. Shakespeare & co oli turvallisesti paikallaan, ennallaan, onneksi. Etiopialaisen illallisen äärellä oltiin melkein kuin Genevessä silloin ennen.
Sunnuntai-iltana paluupaniikki uhkasi. Mietin kaverin matkablogista joskus poimimaani sitaattia: "Ei Miky, siellä kotona on niin paljon sellaista mikä pienentää meitä, ja olen jo joltisenkin varma siitä, että ihminen on parhaimmillaan muukalaisena.” En ollut ihan varma, miten paljon tunnetyötä vaatisi asettua takaisin Suomeen, arkeen, kotiin. Tuntui oudolta tietää, ettei aamulla todellakaan olisi luvassa kolmen tunnin aamiaista ja loputtomia pannullisia teetä.
Maanantaina paistoi aurinko. Pakkanen kipristeli juuri sopivasti. Iltapäiväkerhon saattoi antaa venähtää loppiaisaaton kunniaksi. Arkivuosi alkoi sittenkin toiveikkaasti.
Pariisissa oli herkkua: suklaata, samppanjaa ja ennen kaikkea ystäviä, joita näkee kovin harvoin, aivan liian harvoin. Käytiin katsomassa Champs Elyséen jouluvaloja ja Grand Palais'n Pabloa. Isän vuosia sitten antaman kehoituksen myötä oli nähtävä myös Orsayn impressionistit. Jeff Koons takasi, ettei käynti Versaillesissa ollut vain yksi kullalla kuorrettu linna lisää. Shakespeare & co oli turvallisesti paikallaan, ennallaan, onneksi. Etiopialaisen illallisen äärellä oltiin melkein kuin Genevessä silloin ennen.
Sunnuntai-iltana paluupaniikki uhkasi. Mietin kaverin matkablogista joskus poimimaani sitaattia: "Ei Miky, siellä kotona on niin paljon sellaista mikä pienentää meitä, ja olen jo joltisenkin varma siitä, että ihminen on parhaimmillaan muukalaisena.” En ollut ihan varma, miten paljon tunnetyötä vaatisi asettua takaisin Suomeen, arkeen, kotiin. Tuntui oudolta tietää, ettei aamulla todellakaan olisi luvassa kolmen tunnin aamiaista ja loputtomia pannullisia teetä.
Maanantaina paistoi aurinko. Pakkanen kipristeli juuri sopivasti. Iltapäiväkerhon saattoi antaa venähtää loppiaisaaton kunniaksi. Arkivuosi alkoi sittenkin toiveikkaasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)