Viimeinen

Vajaa vuosi sitten, tummuvan kiinalaisillan lämmössä kirjoitin muistikirjaani onnen olevan merkityksen kokemista tai sitä, ettei koe tarvetta pohtia merkitystä. Tässä viikossa on ollut paljon kummankinlaisia hetkiä.

Vaikka olen nukkunut kuin Napoleon, välillä on kohottu Maslow'n tarvehierarkian puuttuvalle, kuudennelle tasolle. Perusversiossaan pyramidi huipentuu itsensä toteuttamiseen. Ystäväpiirissäni on kuitenkin jo pitkään ymmärretty, että korkein taso on yhdessä toteuttaminen - ei minä, vaan me. Se on sitä, kun artikkelia kirjoitetaan kahdessa vuorossa kahdella mantereella, ja jokainen aamu on ihme. Se on sitä, kun kiireen keskellä istutaan pitkälle lounaalle ja pöydän molemmilla puolilla oivalletaan jotain niistä filosofisista peruskysymyksistä, joille ei muka ollut aikaa. Tanssitaivaan alla se oli sitä, kun kolmekymmentä silinterihattua lensi sulavana sarjana päänäyttämölle, ja katsomossakin tajusi olevansa ihan kokonaan elossa, kaikesta huolimatta.

Tämä viikko ei ole kaikin ajoin tuntunut onnelta, mutta pidän viimekesäistä määritelmää edelleen melko oivaltavana. Vielä paremmin kutinsa pitää takavuosina luonnosteltu viiden lista. Viikonloppu tuli pitkästä aikaa kaksipäiväisenä ja huolettomana: Nukuin päiväunet puistossa, luin puutarha-aamiaisella jaettua Hesaria, söin lounaaksi safety chickeniä paahteisessa auringossa ja annoin lämmön korjata luut.

Tämä kirjoitus on Synopticonin viimeinen. Asioiden päättyessä ajallaan paras jää rivien väliin. Nämä vuodet alkoivat välikautena, mutta niistä on kasvanut täysinäinen elämä. Vielä on aikaa olla läsnä ja lähellä, sitten on uskallettava päästää irti. On tehtävä tilaa sille hetkelle, jona on uuden edessä.

Kukoistuksen kesä

Kukoistuksen kesä 2010 on alkanut. Ensimmäisten päivien perusteella tulen pitämään tästä.

Eilen Ateneumissa odotti monta vanhaa tuttavaa. Tapasin Tädin, kavahdin Siniasuista ihailijaa ja hymyilin Toipilaalle. Anna Kortelainen johdatti kuratoimaansa Onerva-näyttelyyn huumorilla, innolla ja itsereflektiota varomatta. Lentävän vossikan, kattoon kohonneen kirjoituspöydän ja kirjoitetulla sanalla vuoratun ylioppilaspuvun seasta löytyivät myös Kaupungin naiset. Päätin ottaa heistä esimerkkiä. Helsinki tottelee minuakin, kunhan vain muistan viettää suuren siivun 2010-luvusta kahviloissa.

Tänä aamuna luin loppuun merkityksellisen kirjan. Soitin EVA:an. Tein asioita, jotka eivät kuulu toimenkuvaani mutta ovat tärkeitä. Muutenkin on ollut hieno päivä olla lakritsipiippuvallankumouksellinen.

Riemullisen kokonaista

Ei tullut puolikasta, vaan kokonainen vappu. Poplarista ei pidä tehdä identiteettikysymystä, vaikka haalareista luopuminen heikottaa.

Viikonloppua ovat leimanneet samat arvot, joista puhuin torstaina tutkimusryhmälle pitämässäni pecha kucha -esityksessä: freedom, focus, and fun. Vappusuunnitelmani eivät ole vuosiin olleet yhtä löyhän joustavat kuin nyt. Kaikkialle kiirehtimisen sijaan keskityin paineetta pienempään joukkoon oleellisia ystäviä. Hauskuus löytyi itsestään, yllätyskäänteistä ja vanhoista valokuvista.

Viivästyneen Atlantin ylityksen jälkeisen paljouden jäljiltä tuntui tänään riemulliselta siivota koti. Niin tärkeitä kuin karnevaalit ovatkin, on olemassa piste, jossa onni löytyy ikkunoidenpesemisestä kaikessa rauhassa, tarpeeksi hyvin.

Olen oppinut perusasiat. On aika astua johtoon, sillä Suomen suvi tulee osaltani olemaan tänä vuonna vain kahden kuukauden mittainen.

Tuhkajumissa

Tarussa Sormusten Herrasta Bilbo sanoo jotakin siitä, miten kotoa lähteminen on kaikkein vaarallisinta. Milloinkaan ei voi tietää, minne tie kulkijansa johdattaa.

CHI 2010 oli huikea kokemus. Konferenssiviikko oli intensiivinen ja innostava. Pääsin seuraamaan paneelikeskusteluja, luentoja ja aamujen hulluutta. Olin paikalla, kun tulevan väitöskirjani ensimmäiseen artikkeliin viitattiin artikkelipuheenvuorossa. Esitin yleisökysymyksen, sovin alustavasti kahden lounaspuheen pitämisestä, pohjustin tulevaa. Tapasin kymmeniä ja taas kymmeniä uusia ihmisiä. Kävin maailman suurimmaksi hehkutetussa akvaariossa. Ahdistuin lihavien ihmisten paljoutta ja sitä, miten paljon kahvia ja cocacolaa oli tyrkyllä.

Konferenssin päättyessä torstaina olin valmis lähtemään viimeisten juhlien jälkeen kohti kotia. Ne suunnitelmat saivat kuitenkin haihtua savuna ilmaan, sillä tulivuorten kanssa on turha väitellä. Oli kohdattava odottamaton ja ennakoimaton yllätyskäänne: tuhkajumi. Rimpuilu oli turhaa, joten päätimme yrittää tehdä Ash Breakista parasta mahdollista. Hyvää siitä tulikin. Wherever you are, there you are.

Uuden kotiinpaluuyrityksen alkaessa en tiennyt mitä odottaa, joten valmistelin neljä skenaariota erilaisten vaihtoehtojen varalle. Kun lento Eurooppaan lähti ajallaan, hämmästelin, miten hienolta voikaan tuntua jättää menemättä New Yorkiin. Charles de Gaullen lentokentällä onnittelin itseäni ranskantaidoista ja hyvästä onnesta kaiken kaaoksen keskellä. Lopulta kävi niin, että söin keskiviikkona illallista Pariisissa, torstaina lounasta Tukholmassa ja perjantaina, vihdoin, aamiaista Helsingissä.

Kotia kohti kävellessä sade vaihtui vedestä rakeiksi. Hymyilin, valmiina kastumaan jokaisessa toukokuun sateessa.

Kotikulmat ja kiintopiste

Kun matkustajia kuulutettiin lennolle Geneveen, tajusin, etten ollut pitkään aikaan odottanut mitään näin kauan ja kovasti. Sitten näkyviin ilmaantuivatkin jo Gare Cornavin, jet d'eau, Uni Mail... Aivoihin pulppusi muistoja. Tuntui huikealta, haikealta, riemukkaalta, ihmeelliseltä - ja samalla luontevalta, normaalilta, kotoisalta, helpolta.

Vanhoja kotikulmia kierrellessä, kauan kaivattujen ystävien kanssa jaettuina teehetkinä ja kevätlumilla viilettäessä minulle kirkastui kolme asiaa. Ensinnäkin, ei ole ihme, että vaihtovuotta on aika ajoin ollut niin ikävä - ei ole nostalgiaa vaan realismia kaivata sitä, että asiat ovat aivan erityisen hyvin. Toisekseen, asiat voivat olla aivan erityisen hyvin vähän missä tahansa, vähän milloin vain, esimerkiksi tämän kevään liikkuvassa arjessa. Kolmanneksi, kaiken riemastuttavan liikkeen keskellä haluan, että jossain on kiintopiste - ja niin rakas kuin Sveitsi onkin, minun kiintopisteeni on Suomessa.

Kerrankin palasin lomalta levänneenä. Pääsiäisaamun puuteri-ihmeen aiheuttamasta endorfiinipiikistä riittää virtaa pitkäksi aikaa. Aivan kuten ennenkin, yliopiston kirjastossa nukutut päiväunet virkistivät ja sosiologian professorin tapaaminen innosti. Palais'n käytävät herättelivät pohtimaan pitkää aikaväliä, Punaisen Ristin sotavalokuvanäyttely asetti asioita mittasuhteisiinsa. Teki valtavan hyvää istua kiireettä junissa, aterioida rauhassa, lukea kahviloissa kelloa vilkuilematta ja nukkua muutamana aamuna pitkään.

Vanhan kaupungin muistikirjakaupasta löytyi vastaus siihen, miksi paluu oli niin tärkeä: Memories are a key not to the past but to the future.

Sosiaalista ja vaikuttavaa

Perjantai-iltana Aalto Social Impact potkaistiin virallisesti vauhtiin. Tapahtumassa oli sekä sosiaalista että vaikuttavaa. Pohdinnan kohteina olivat muun muassa jauhelihan kulttuurinen merkitys, status quo -harha, vetoketjuverkostoituminen ja muutoksen mahdollisuudet. Sisko sanoi, että inspiroivissa tilaisuuksissa käymisestä täytyy nyt ottaa taukoa, tai saattaa tapahtua jotain radikaalia.

Liisa Ihmemaassa innosti iloisesti. On vaikea olla pitämättä elokuvasta, jossa keskitytään hassuihin hattuihin, suunnataan katse Kiinaan ja uskotaan joskus kuuteenkin mahdottomaan ajatukseen ennen aamiaista. Tarinan tärkein opetus piilee kuitenkin siinä, että hyvään elämään tarvitaan myös ripaus hulluutta: You're entirely bonkers. But I'll tell you a secret. All the best people are.

Oudosti kevät ja elämä on edennyt siihen pisteeseen, että hyvillekin ystäville huomaa jo sanovansa "nähdään viimeistään vappuna".

Yllättäviä käänteitä ja italialaisia suurmiehiä

Voi ilmetä vaikka mitä, ole varuillasi.

Näin kirjoittaa Italo Calvino. Lause on kovin totta, erityisesti kun on taisteltava aikaeroväsymyksen nopeaksi kukistamiseksi.

Tanssitunnilla on kurottava umpeen kahden viikon poissaolo. Keskittyminen on hyvää, kun on improvisoitava ja imitoitava kaikki. Onnistumisentunteille tilanne on otollinen: kun aloittaa järjettömän mahdottomista lähtökohdista, vähäkin tuntuu voitolta.

Päivässä tai parissa ehtii nähdä enemmän kavereita kuin keskimääräisessä viikossa - ei pelkästään siksi, että kaikkia on ollut ikävä, vaan myös siksi, että seurassa on helpompi pysyä hereillä. Päivän toisella lounaalla oppii, että tiistai on vanukaspäivä.

Iltapäiväkerhossa keskustellaan keski-iän ohittaneista tädeistä kulttuurin kantavana voimana. Harhaileva katse on valomainokselle helppo uhri. Yllättäen sitä löytää itsensä Kansallisteatterista, Galilein elämän ennakkonäytöksestä. Teatteri on epätasaista mutta voittopuolisesti mahtavaa. Linkit Muutoksen aikaan hahmottuvat, kun niitä osaa etsiä. Hyvää brechtiläistä tapaa noudattaen käänteet ovat absurdeja, mutta samalla käsitellään syviä kysymyksiä: tieteen ja naisen paikkaa maailmassa, yksilön vastuuta yhteiskunnassa, sankaruutta, pelkuruutta, itsesyytöksiä, totuutta, valtaa, välittämistä. Siinä on paljon pureskeltavaa yhdeksi illaksi.

Ole varovainen, kun liikut maailmalla totuus takkisi sisällä.