Viimeinen

Vajaa vuosi sitten, tummuvan kiinalaisillan lämmössä kirjoitin muistikirjaani onnen olevan merkityksen kokemista tai sitä, ettei koe tarvetta pohtia merkitystä. Tässä viikossa on ollut paljon kummankinlaisia hetkiä.

Vaikka olen nukkunut kuin Napoleon, välillä on kohottu Maslow'n tarvehierarkian puuttuvalle, kuudennelle tasolle. Perusversiossaan pyramidi huipentuu itsensä toteuttamiseen. Ystäväpiirissäni on kuitenkin jo pitkään ymmärretty, että korkein taso on yhdessä toteuttaminen - ei minä, vaan me. Se on sitä, kun artikkelia kirjoitetaan kahdessa vuorossa kahdella mantereella, ja jokainen aamu on ihme. Se on sitä, kun kiireen keskellä istutaan pitkälle lounaalle ja pöydän molemmilla puolilla oivalletaan jotain niistä filosofisista peruskysymyksistä, joille ei muka ollut aikaa. Tanssitaivaan alla se oli sitä, kun kolmekymmentä silinterihattua lensi sulavana sarjana päänäyttämölle, ja katsomossakin tajusi olevansa ihan kokonaan elossa, kaikesta huolimatta.

Tämä viikko ei ole kaikin ajoin tuntunut onnelta, mutta pidän viimekesäistä määritelmää edelleen melko oivaltavana. Vielä paremmin kutinsa pitää takavuosina luonnosteltu viiden lista. Viikonloppu tuli pitkästä aikaa kaksipäiväisenä ja huolettomana: Nukuin päiväunet puistossa, luin puutarha-aamiaisella jaettua Hesaria, söin lounaaksi safety chickeniä paahteisessa auringossa ja annoin lämmön korjata luut.

Tämä kirjoitus on Synopticonin viimeinen. Asioiden päättyessä ajallaan paras jää rivien väliin. Nämä vuodet alkoivat välikautena, mutta niistä on kasvanut täysinäinen elämä. Vielä on aikaa olla läsnä ja lähellä, sitten on uskallettava päästää irti. On tehtävä tilaa sille hetkelle, jona on uuden edessä.