Sosiaalista ja vaikuttavaa

Perjantai-iltana Aalto Social Impact potkaistiin virallisesti vauhtiin. Tapahtumassa oli sekä sosiaalista että vaikuttavaa. Pohdinnan kohteina olivat muun muassa jauhelihan kulttuurinen merkitys, status quo -harha, vetoketjuverkostoituminen ja muutoksen mahdollisuudet. Sisko sanoi, että inspiroivissa tilaisuuksissa käymisestä täytyy nyt ottaa taukoa, tai saattaa tapahtua jotain radikaalia.

Liisa Ihmemaassa innosti iloisesti. On vaikea olla pitämättä elokuvasta, jossa keskitytään hassuihin hattuihin, suunnataan katse Kiinaan ja uskotaan joskus kuuteenkin mahdottomaan ajatukseen ennen aamiaista. Tarinan tärkein opetus piilee kuitenkin siinä, että hyvään elämään tarvitaan myös ripaus hulluutta: You're entirely bonkers. But I'll tell you a secret. All the best people are.

Oudosti kevät ja elämä on edennyt siihen pisteeseen, että hyvillekin ystäville huomaa jo sanovansa "nähdään viimeistään vappuna".

Yllättäviä käänteitä ja italialaisia suurmiehiä

Voi ilmetä vaikka mitä, ole varuillasi.

Näin kirjoittaa Italo Calvino. Lause on kovin totta, erityisesti kun on taisteltava aikaeroväsymyksen nopeaksi kukistamiseksi.

Tanssitunnilla on kurottava umpeen kahden viikon poissaolo. Keskittyminen on hyvää, kun on improvisoitava ja imitoitava kaikki. Onnistumisentunteille tilanne on otollinen: kun aloittaa järjettömän mahdottomista lähtökohdista, vähäkin tuntuu voitolta.

Päivässä tai parissa ehtii nähdä enemmän kavereita kuin keskimääräisessä viikossa - ei pelkästään siksi, että kaikkia on ollut ikävä, vaan myös siksi, että seurassa on helpompi pysyä hereillä. Päivän toisella lounaalla oppii, että tiistai on vanukaspäivä.

Iltapäiväkerhossa keskustellaan keski-iän ohittaneista tädeistä kulttuurin kantavana voimana. Harhaileva katse on valomainokselle helppo uhri. Yllättäen sitä löytää itsensä Kansallisteatterista, Galilein elämän ennakkonäytöksestä. Teatteri on epätasaista mutta voittopuolisesti mahtavaa. Linkit Muutoksen aikaan hahmottuvat, kun niitä osaa etsiä. Hyvää brechtiläistä tapaa noudattaen käänteet ovat absurdeja, mutta samalla käsitellään syviä kysymyksiä: tieteen ja naisen paikkaa maailmassa, yksilön vastuuta yhteiskunnassa, sankaruutta, pelkuruutta, itsesyytöksiä, totuutta, valtaa, välittämistä. Siinä on paljon pureskeltavaa yhdeksi illaksi.

Ole varovainen, kun liikut maailmalla totuus takkisi sisällä.

Kalifornian auringon alla

Kun kävin Berkeleyn kansantasavallassa ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten, moni asia oli toisin. Olin valmistumaisillani, aloittamaisillani uudet työt, palaamaisillani jatkamaan opintoja infolle sekä vähitellen, hitaasti ja hankalasti, kotiutumaisillani takaisin Helsinkiin vaihdon jäljiltä. Sen paremmin minä kuin elämä ympärillänikään ei ole enää sama kuin silloin. Hyvä niin.

Kuitenkin kotimatkalle Kalifornian auringosta lähtiessä tärkein paluuviesti on sama kuin viimeksi: Haluan tämän elämän. Pystyn tähän. Tällä kertaa opissa vain on paljon enemmän konkretiaa, sillä muutaman kuukauden kuluttua on aika pakata rinkka ja ryhtyä elämään todeksi yhtä pitkäaikaisista suunnitelmistani.

Tämä viikko on edistänyt suunnitelmien kehittelyä kohti toteutusta rytinällä. Se on ollut täynnä hyviä tapaamisia, eteenpäinvieviä keskusteluja ja kaupungin katselua kotia etsivin ja rakentavin silmin.

ISchool on tullut tutummaksi. Odotan nyt entistä enemmän ensi vuotta South Hallin suojissa, näiden ihmisten seurassa, jotka osaavat ja uskaltavat esittää töitteni kannalta tärkeät ja vaikeat kysymykset suoraan, rohkaisevasti, uusille tasoille nostaen.

Kaupunki kampuksen ympärillä viehättää boheemi-indiehippi-intellektuellimeiningillään. Ravintoloiden, kirja- ja levykauppojen sekä kirppisten määrä on huikea. Katusoittajilla on hyvä meininki. Kevät saapui yhtä aikaa meidän kanssamme. Ruosteiset kukkulat viheriöivät, sukkia ei tarvitse, jäätelöpallon saa dollarilla. Horisontissa siintävät kukkulat ja meri tuovat mieleen Geneven, mutta samalla tässä kaupungissa on paljon Berliiniä, tuopillinen Müncheniä ja aavistus Shanghaita.

En osannut odottaa, että minulla voisi olla näin pian näin rauhallinen ja hyvä olo Atlantin länsipuolella. Siitä ja Suomessa odottavasta talvesta huolimatta kotiinpaluu tuntuu juuri nyt hyvältä idealta.

Iisisti, innolla

Tänään työpäivän päätteeksi rikoin yleisperiaatettani: en poistunut nopeinta tietä Espoosta. Sen sijaan kömmin työkavereiden kanssa otaniemeläiseen hifistelykellariin katsomaan elokuvaa. Koettiin teknisiä haasteita ja vuoltiin porkkatikkuja kuin takavuosina Domman leffailloissa.

Vaikka Objectified-dokumentti ei ehkä tehnytkään täyttä oikeutta Kinopolin teknisille valmiuksille, se teki hurjan hyvää. Elokuva patisti innostavalla tavalla miettimään oman toiminnan oleellisuuksia, kestävyyttä, perusteluja ja päämääriä. Nyt tekee mieli rakentaa jotain, puhallella saippuakuplia tai vaikka kuvata jatko-osa nallekarkkianimaatioon - ei siksi, että mikään näistä itsessään tekisi maailmasta kokonaisvaltaisesti parempaa, vaikka omaa viihtymistäni lisäisivätkin, vaan siksi, että haluan pitää iloisen inspiraation hengissä.

Kesän Kiina-kurssin todistus odotti eteisen lattialla kotiin palatessa. Se toimii todisteena siitä, että joskus aivan yksinkertaisissakin asioissa kestää hämmentävän kauan, eikä se surkuhupaisuudessaan lopulta ole aina niin kauhean vakavaa. Tänään tulivat myös lauantaina hattutemputellen tehdyn välikokeen tulokset terveenä muistutuksena siitä, että joskus aika vähän on tarpeeksi. Siksi voi ja täytyy ottaa iisisti.

Hyvää tuuria

Elämä on ihmeellistä. Tänään minulle on ihan turha väittää vastaan tässä asiassa.

Viikon ensimmäisen aikatauluttoman aamun jäljiltä lähdin kotoa kohti Ateneumia vasta puolenpäivän jälkeen, tarkoituksenani nähdä Caj Bremerin kuvat. Lippuluukulla huomasin, että muutaman minuutin kuluttua Ateneum-salissa alkaisi yleisöjohdanto näyttelyyn. Se vaikutti erinomaiselta idealta, vaikka tilaisuuden kieleksi ilmoitettiinkin ruotsi. Menköön, jag lever ju nog i en tvåspråkig stad.

Saliin saapui yhtä aikaa kanssani kaksi muutakin museovierasta, muita siellä ei vielä ollut. Hetken päästä saapui opas ja - Caj Bremer. Vähitellen saliin uskaltautui vielä kourallinen ihmisiä. Vajaan tunnin verran katsottiin sitten valikoituja kuvia näyttelystä ja kuultiin tarinoista niiden takana. Bremer kertoi työstään elävästi, kiinnostavasti, humoristisesti - sama ote maailmaan välittyy näyttelyn kuvista. Esittelyn jälkeen menin katsomaan näyttelyn, jonka kuvat olivat aivan valtavan huikeita.

Parhaiten visiitistä jäi kuitenkin mieleen se, miten Bremer kuvista kertoassaan jatkuvasti alleviivasi hyvää tuuriaan kertomalla niistä pienistä sattumuksista, joiden ansiosta monissa hänen kuvissaan on sitä jotakin. Samalla taiteilija toisti kuitenkin myös kahta muuta asiaa: Hyvien kuvien ottamiseksi on tärkeää hakeutua paikkoihin ja tilanteisiin, joissa merkityksellisiä sattumia voi osua kohdalle. Toiseksi, suuri osa hänenkin ottamistaan kuvista on, kuulemma, täysin mielenkiinnottomia, tylsiä rutiinitöitä. Vain paljon kuvaamalla on mahdollista saada paljon onnistuneita otoksia.

Sama asenne pätee elämään laajemminkin. On pidettävä silmät avoimina mielenkiintoisille odottamattomuuksille ja autettava onneaan hakeutumalla tilanteisiin, joissa voi yllättyä iloisesti. Samoin kevätaurinkoisinakin päivinä on parasta muistaa, ettei kaikkina päivinä koko ajan ole tai tarvitse olla maagista. Paljon tekemällä ja aktiivisesti elämällä pääsee kuitenkin todennäköisesti nauttimaan suuresta joukosta onnellisen taianomaisia päiviä.

Mahdottomasta totta

Työ, opinnot ja niiden ulkopuoliset projektit alkavat olla erottamattomassa keskinäisessä solmussa. Se ei ole ongelma niin kauan, kun välillä tulee viikonloppuja, joina juna vie itään tai länteen, omiin ja rakkaisiin mutta aivan toisenlaisiin todellisuuksiin. Junassa ehtii antaa sykkeen tasaantua, lukea häiriöttä ja ajatella kaikessa rauhassa. Perillä muistaa, ettei oma arki ole, kaikessa runsaudessaan ja lyömättömyydessäänkään, ainoa mahdollinen ja mainio tapa elää.

Tällä hetkellä se on kuitenkin tapa, josta tahdon pitää kiinni - niin hyvältä rikastavassa sosiaalisessa pääomassa kylpeminen tuntuu. On kiitollinen olo siitä, että ympärillä on tyyppejä, joiden kanssa jokaisen omia ja jaettuja projekteja voidaan edistää yhdessä pohtien, sparraten ja, tärkeää ulottuvuutta unohtamatta, nauraen.

Viime viikolla illat kuluivat hankkeita ideoiden, työnohjauksessa ja lukupiirissä Batesonia ruotien. Neuvottelutaidon kurssi päättyi eikä osallistuminen sille harmita tippaakaan. Toissa viikolla järjestettiin työprojektin puitteissa joukko workshoppeja, joissa sovellettiin vapaalla kädellä SoundBitesin ideaa. Tanssitunnin jälkeen rakkaalle mustelmapäiväkirjalle on taas vähän enemmän kerrottavaa. Pieniä taisteluvaurioita ei, kuulemma, voi välttää.

Perjantaina pitkän linjan sosiaalipsykologi, maailman sympaattisimmaksikin tituleerattu professori, Klaus Helkama, piti jäähyväisluennon Klixin luentosalissa. Täpötäyden salin portailla ystävien ja kollegoiden ympäröimänä istuessa tunne oli sama kuin fuksivuonna mutta entistä vahvempi: turvallisesti kotona, silti myös seikkailun äärellä - yhtä aikaa maalissa ja lähtöruudussa.

Tämän päivän aivokarkista vastasivat Hans Rosling ja Peter Lund Assumptions vs Facts -luennolla. Show ylitti ryminällä odotukset. Puhuttiin isoista asioista ymmärrettävällä ja hauskallakin tavalla. Ja jotenkin mahtavaa oli sekin, että tällainen tilaisuus järjestettiin ja että se veti puoleensa elokuvateatterillisen yleisöä. Jälleen kerran korostui myös se, miten tärkeitä osuvat havainnollistukset ja visualisoinnit ovat esityksen kuin esityksen onnistumisessa. Niihin kannattaa satsata.

Jatkokokkareilla Aalto-ristiriitaisuus hiipi mieleen ja hyppi silmille, jälleen kerran. Yksityistilaisuus kuusenkerkkäkuohuvan äärellä oli mukava muttei istunut luennon sanomaan. Aalto tanssii nuoralla: Jos maailmanparannusenergia saadaan yhdistettyä bisnekseen ja teknologiankehittämiseen toimivasti, voidaan saada aikaan aidosti huikeita juttuja. Välillä kuitenkin tuntuu, että tuo energia toimii lähinnä moraalisena oikeutukselle elitistiselle mukavuudelle. Jokin minussa ei suostu luopumaan toivosta, ei vielä, ei tässäkään asiassa. Kun Aalto nyt kerran tuli ja tehtiin, siitä on paras pyrkiä tekemään parhuutta.

Nykyhetkessä elämisen ohella viime päiviin on kuulunut paljon hetkiin palaamista. Kiina-kuvista saadun rohkaisevan ennakkotapauksen innostamana vaihtovuoden valokuvakirja on vihdoin tilattu. Myös paluun jälkeisten vuosien matkoista valtaosa on jo taitettu seuraavaksi kirjaksi. Näyttää siltä, että kuva- ja matkapaljous ei johdakaan siihen, ettei paperisia muistoja saisi enää teetettyä. Kuten Sveitsi-kirjan kannessa tulee lukemaan, impossible n'est pas francais.