Mahdottomasta totta

Työ, opinnot ja niiden ulkopuoliset projektit alkavat olla erottamattomassa keskinäisessä solmussa. Se ei ole ongelma niin kauan, kun välillä tulee viikonloppuja, joina juna vie itään tai länteen, omiin ja rakkaisiin mutta aivan toisenlaisiin todellisuuksiin. Junassa ehtii antaa sykkeen tasaantua, lukea häiriöttä ja ajatella kaikessa rauhassa. Perillä muistaa, ettei oma arki ole, kaikessa runsaudessaan ja lyömättömyydessäänkään, ainoa mahdollinen ja mainio tapa elää.

Tällä hetkellä se on kuitenkin tapa, josta tahdon pitää kiinni - niin hyvältä rikastavassa sosiaalisessa pääomassa kylpeminen tuntuu. On kiitollinen olo siitä, että ympärillä on tyyppejä, joiden kanssa jokaisen omia ja jaettuja projekteja voidaan edistää yhdessä pohtien, sparraten ja, tärkeää ulottuvuutta unohtamatta, nauraen.

Viime viikolla illat kuluivat hankkeita ideoiden, työnohjauksessa ja lukupiirissä Batesonia ruotien. Neuvottelutaidon kurssi päättyi eikä osallistuminen sille harmita tippaakaan. Toissa viikolla järjestettiin työprojektin puitteissa joukko workshoppeja, joissa sovellettiin vapaalla kädellä SoundBitesin ideaa. Tanssitunnin jälkeen rakkaalle mustelmapäiväkirjalle on taas vähän enemmän kerrottavaa. Pieniä taisteluvaurioita ei, kuulemma, voi välttää.

Perjantaina pitkän linjan sosiaalipsykologi, maailman sympaattisimmaksikin tituleerattu professori, Klaus Helkama, piti jäähyväisluennon Klixin luentosalissa. Täpötäyden salin portailla ystävien ja kollegoiden ympäröimänä istuessa tunne oli sama kuin fuksivuonna mutta entistä vahvempi: turvallisesti kotona, silti myös seikkailun äärellä - yhtä aikaa maalissa ja lähtöruudussa.

Tämän päivän aivokarkista vastasivat Hans Rosling ja Peter Lund Assumptions vs Facts -luennolla. Show ylitti ryminällä odotukset. Puhuttiin isoista asioista ymmärrettävällä ja hauskallakin tavalla. Ja jotenkin mahtavaa oli sekin, että tällainen tilaisuus järjestettiin ja että se veti puoleensa elokuvateatterillisen yleisöä. Jälleen kerran korostui myös se, miten tärkeitä osuvat havainnollistukset ja visualisoinnit ovat esityksen kuin esityksen onnistumisessa. Niihin kannattaa satsata.

Jatkokokkareilla Aalto-ristiriitaisuus hiipi mieleen ja hyppi silmille, jälleen kerran. Yksityistilaisuus kuusenkerkkäkuohuvan äärellä oli mukava muttei istunut luennon sanomaan. Aalto tanssii nuoralla: Jos maailmanparannusenergia saadaan yhdistettyä bisnekseen ja teknologiankehittämiseen toimivasti, voidaan saada aikaan aidosti huikeita juttuja. Välillä kuitenkin tuntuu, että tuo energia toimii lähinnä moraalisena oikeutukselle elitistiselle mukavuudelle. Jokin minussa ei suostu luopumaan toivosta, ei vielä, ei tässäkään asiassa. Kun Aalto nyt kerran tuli ja tehtiin, siitä on paras pyrkiä tekemään parhuutta.

Nykyhetkessä elämisen ohella viime päiviin on kuulunut paljon hetkiin palaamista. Kiina-kuvista saadun rohkaisevan ennakkotapauksen innostamana vaihtovuoden valokuvakirja on vihdoin tilattu. Myös paluun jälkeisten vuosien matkoista valtaosa on jo taitettu seuraavaksi kirjaksi. Näyttää siltä, että kuva- ja matkapaljous ei johdakaan siihen, ettei paperisia muistoja saisi enää teetettyä. Kuten Sveitsi-kirjan kannessa tulee lukemaan, impossible n'est pas francais.