Lakritsipiippuvallankumous

Joulu on taas, ihan yllättävän pian.

Eilen illalla siihen haettiin tuntumaa UMOn ja Emma Salokosken konsertista Porvoon kirkossa. Oli rentouttavaa elää vaihteeksi hetki korvien varassa. Tänään porvoolaiseen jouluperinteeseen perehdyttiin vanhan kaupungin kapeilla kaduilla, oppaan tarinoita kuunnellen, varpaat palellen, kevyessä lumisateessa. Myöhemmin kiipeiltiin pikkuväen asuinalueella pitkin pirunportaita. Huomenna entisen kotikaupungin kulttuurielämä saa vielä kolmannen mahdollisuuden Lucian päivän kunniaksi.

Muutama viikko sitten Kuopiossa vietettiin Sosiaalipsykologian päiviä. Siellä puhuttiin pienten valintojen tyranniasta mutta elettiin pienten valintojen paratiisissa. VB-valokuvakeskuksessa kohdalle osui yksi vuoden parhaista taidenäyttelyistä, odottamatta. Junassa ruodittiin maailmaa paremmaksi.

Paljon muutakin on ollut, elämää työn ja vapaa-ajan hämärtyneessä kokonaisuudessa. Kaamoksen keskelle järjestettiin PaKO, tutkimusryhmälle pikkujoulut ja itsenäisyyspäivää vietin venäläisen herkkupöydän äärellä viholliskuvia murtaen sekä naapurin osakuntakommuunissa viulumusiikkia kuunnellen. Ateneumin ystävien 90-vuotisjuhlissa summattiin museon tarjoavan kävijöilleen hiljentymistä, naurua ja oivalluksia. Sellainen tekee hyvää.

Lakritsipiippuvallankumous etenee pienin mutta määrätietoisin askelin.

Suuri seminaariviikko

Spontaanisti kalenteriin tunkeutunut suuri seminaariviikko vei minut eduskuntaan, YLEen ja yliopiston suureen juhlasaliin. Puheviestinnän luennoilla pohdittiin yleisön vastuuta ja neuvottelustrategioita, Dipolissa juhlittiin 10-vuotiasta HIITiä. Eilen hämärän laskeutuessa iltapäiväkerhossa rauhoitettiin tahtia, koska koko ajan ei voi olla maksimaalisen innoissaan.

Eduskunnan tietoyhteiskuntaryhmän järjestämässä Ubiikkiseminaarissa alustivat tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa, ex-jaiku-ex-google Mika Raento, tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio sekä Effin Tapani Tarvainen. Erityisesti kaksi keskimmäistä esitystä olivat timanttia. Raento puhui kirkkaasti siitä, miten tosiasiassa maailmaa muuttuu vasta, kun mahdollisista asioista tulee helppoja, ei vielä silloin, kun aiemmin mahdoton mahdollistuu. Helppous tuo kenen tahansa käyttöön sellaista, mikä on ennen edellyttänyt valtaa, rahaa tai osaamista.

Torstaina ylärekisterin ajattelu jatkui Verkkopalvelujen esteettömyys -seminaarissa. Mikael Jungner kertoi pitäneensä tänä vuonna powerpointittoman tammikuun ja puhui hämmentävän osuvasti siitä, miten verkon tulee olla avoin kaikille, jotta koko yhteiskunnan kapasiteetti saadaan käyttöön. Ei riitä, että messissä ovat Helsingin iPhone-visionäärit, vaan mukaan tarvitaan se maakuntien Suomi, jossa ihmiset käyvät ABC:llä ja elävät omaa arkeaan. Iltapäivän edetessä tahti vain tiivistyi, loistavan alustuksen seuratessa toistaan. Tilaisuuden päätteeksi SIGCHI:n tämän vuoden opinnäytetyökilpailun voittaja Martin Gimpl esitteli lopputyönään suunnittelemaansa Stripes-käyttöjärjestelmää. Huikeaa.

Mahtavan seminaarin päättyessä kiiruhdin alma materin suojiin kuuntelemaan Pekka Himasen luentoa elämästä taideteoksena. Luento oli hyvä, mutta vielä parempaa oli nähdä yliopiston suuri sali täynnä ihmisiä, jotka eivät olleet paikalla velvollisuudentunnosta tai opintopisteiden toivossa. Päärakennuksen portailla pieni partiolainen myi minulle joulukalenterin. Oli ilo tukea päättäväistä nuorta naista liiketoiminta-alalla.

En tiedä, onko maailma ympärilläni muuttunut hitusen vähemmän kyyniseksi vai olenko vain vihdoin onnistunut löytämään sellaisia yhteisöjä, joissa voin viihtyä omana, parempaan maailmaan uskovana itsenäni. Joka tapauksessa Helsinki on viime aikoina alkanut tuntua Geneveltä, hyvällä tavalla. Se, mitä yritin kaksi vuotta sitten, onnistuu tänä vuonna yrittämättä.

Iloinen yksivuotias ja muita riemuja

Hiljaiset signaalit flunssan väistymisestä ovat vahvistuneet iloisen innokkaaksi energiatasoksi. Hyvä niin, sillä tämä viikko on ollut toimintaa täynnä.

Maanantaina pidettiin koko päivä projektin plenaaria Pasilassa. Paljon on saavutettu, enemmän on tekemättä ja tehtävissä. Ensi vuoden kansainvälistyvät suunnitelmat ovat huikeita ja kunnianhimoisia. On jännää ja innostavaa olla osa niitä.

Tiistaina olin pitkästä aikaa aivan arkisesti työpaikalla töissä. Toimistopäivä oli parhuutta. Lounastaminen työkavereiden kanssa tauon jälkeen nosti hymyn kasvoille - ympärillä on hyvää porukkaa, vaikkei yhteisiä kahvitaukoja ollakaan vielä opittu pitämään. Iltapäivällä kuuntelin Raimo Lovion oivalluksia tarjoavaa luentoa Suomen innovaatiojärjestelmästä, illalla pianomusiikkia ja Temppeliaukionkirkon arkkitehdin kertomusta rakennuksen suunnittelullisista lähtökohdista.

Keskiviikkona istuin vihdoinkin tiedekunnan kirjastossa keskittyneenä väitöskirjan kannalta oleelliseen kirjallisuuteen. Käytin ääntäni uuden edustajiston valitsemiseksi, lounastin cernieiden kanssa, kävin vaalikahvilla entisen edaattorikollegan kanssa juttelemassa yliopistouudistuksesta ja elämästä, keskustelin työelämästä Statuksen alumnien kanssa ja tapasin osan Paha Kollektiivi Liven osallistujista. Kotimatkalla yhtäaikaista innostusta valtavan monesta asiasta ei latistanut edes se, että ensilumi laskeutui maahan loskana.

Viikon varsinainen kohokohtavuorokausi alkoi kuitenkin vasta perjantaina. Design Factorylla järjestettiin ensin Aallon, VTT:n ja Nokian Research Centerin yhteistapahtuma, jossa viriteltiin ajatuksia rikastavaan vuorovaikutukseen ja perinteiset rajat ylittävään yhteistyöhön. Illan hämärtyessä pyörähti käyntiin Paha Kollektiivi Live, joka onnistui ylittämään ainakin omat isoiksi kasvaneet odotukseni. Kollektiivin ensimmäisen jäsenistön ulkopuolelle avoimen tapahtuman teemana oli kaamoksesta aiheutuvien ongelmien ratkaiseminen. Yhdeksi yöksi iloisen yksivuotiaan organisoima tapahtuma ratkaisi itse oman ongelmansa.

Tänään on ollut sellainen päivä kuin sunnuntain kuuluu ollakin. Yrjönkadun altaalta irtosivat ensimmäiset flunssan jälkeiset urheiluendorfiinit. Pyykit on pesty, koti siivottu, lehtiä luettu ja sekalaisia hommia edistetty kiirettä pitämättä ja torkuista tinkimättä.

Kaikki on hyvin. Hulina jatkuu huomenna.

Seikkailu odottaa

Syksy on saavuttanut sen pisteen, jossa on oltava hyvin tarkkana. Elokuvateatterissa on helppo matkata kohti korkeuksia, mutta taivaan ollessa lyijyä on välillä vaikea uskoa ulkona odottaviin seikkailuihin.

Pari viikkoa sitten pidin ensimmäisen oikean luentoni yliopistolla. Puhuin omasta tutkimustyöstäni, yksityisyyden ja julkisuuden tasapainottelusta sekä mobiilista sosiaalisesta mediasta. Se oli hauskaa, opettavaista ja antoisaa. Kurssin tällä viikolla pidetyn palautekeskustelun perusteella opiskelijat olivat enimmäkseen samaa mieltä. Odotan uteliaisuudella oppimispäiväkirjoihin pureutumista.

Torstai ja perjantai Tampereella olivat tutkijalla sitä, mitä puuteripäivät ovat lautailijalle. Identiteettiseminaari oli joukko loistavia luentoja, avoimia keskusteluita ja ennalta tuntemattomia ihmisiä, jotka tuntuivat ymmärtävän toistensa ajatuksia erilaisista tulokulmistaan huolimatta. Tuntui huojentavalta, että tutkimusta ei lähestytty koulukuntia ja konflikteja kehitellen, vaan yhdessä kunkin tutkimuskysymyksiin ja teemoihin soveltuvia ratkaisuja etsien. Keskeneräiseen artikkelikäsikirjoitukseen tarttuminen tuntuu nyt paljon paremmalta.

Kurssipäivien välissä ehdin nähdä pieneksi koululaiseksi kasvaneen kummipojan, joka oli oppinut soittamaan ilmakitaraa. Toivottavasti minäkin olen pian yhtä täynnä riemukasta energiaa, sillä marraskuu pursuaa seikkailuja.

Elossa, viltin lämmössä

Kävin tänä viikonloppuna kolme kertaa elokuvissa. Se on paljon, samalla juuri sopivasti.

The B Movie oli kuin onnistunut laskupäivä: riemua, vapautta, aurinkoa, sininen taivas ja lunta, lunta, lunta. Elokuva välitti täsmällisen täydellisesti sen, miltä tuntuu olla ihan täysin elossa, onnellinen. Tuli hyvä olo ja hillitön lumentuska.

Eilen Orionissa esitettiin Shanghai Express. Se oli sellainen kuin 30-luvun alkupuolen elokuvien kuuluu ollakin: mustavalkoinen, hämmästyttävän modernisti kuvattu, karrikoitujen henkilöhahmojen ryydittämä ja tunnetiloissaan selkeä.

Tänään, sadepäivän kunniaksi, katsottiin päivänäytöksessä toinen elokuva, jonka pääosassa oli juna: Sin nombre. Kumisaappaat osoittautuivat jälleen kerran karkeaksi liioitteluksi, kun kotimatka taittui pitkin aurinkoista Aleksanterinkatua.

Aivan täyttä legendaa viikonlopun syysmyrsky ei kuitenkaan ole ollut. Sateen rummuttaessa ikkunaa on ollut hyvä hetki kääriytyä Geneve-viltin lämpöön, juoda suuria kupillisia inkiväärillä maustettua teetä, kuunnella Iron & Winea ja lukea kaikessa rauhassa.

Juha Itkosen Kohti palautti mieleen, miten mukavaa on silloin tällöin lukea vauhdilla pitkä, juonellinen romaani, uppoutua tarinaan, karata hetkeksi kaikesta siitä, mitä oma elämä on. Mukavaa ja hyvää tekevää, vaikken kaipaakaan tästä elämästä karkumatkalle, en juuri nyt, kun Suomen syksyssä on niin paljon hyvää edessäpäin.

Rakkautta ja anarkiaa onnellisessa kaupungissa

Tällä viikolla sain tiedon yhdestä tärkeästä päätöksestä. Kunhan ensi viikolla tulee toinen, näköalat alkanevat selkiintyä. Yhden mahdollisen tulevaisuuden hahmottuminen on yhtä aikaa turvallista ja pelottavaa - varsinkin, kun visio tuntuu sellaiselta, jonka haluan toteuttaa.

Keskiviikkona aurinko laski Helsingissä klo 19.17. Otimme astronomisen syksyn vastaan kaakaolla, suklaalla ja kynttilöillä varustautuneina. Myöhemmin illalla Kuha taisteli Semifinalissa fiktiota vastaan. Torstai-iltana aurinkoisessa Otaniemessä pelattiin krokettia. Perjantaina syötiin kattilallinen keittoa ja kaksi pellillistä leipiä isoista ja pienistä asioista keskustellen.

Lauantaina Megapolikseen meno ei jäänyt pelkäksi puheeksi, kuten niin monena vuonna aiemmin. Kuuntelimme siskon kanssa hetken verran onnellisen kaupungin visionäärien kokemuksia sissiviljelystä urbaanissa ympäristössä. En tiedä uskonko monenkaan helsinkiläisen kasvattavan jatkossa perunoitaan kerrostalon sisäpihalla, mutta kyynistymättömien ihmisten kuuntelemisesta tuli joka tapauksessa hyvä olo.

Pablo on saapunut Suomeen. Kävin tänään tapaamassa häntä ja taidettaan "omalla vastuulla, hurmion riskillä, mutta ennen kaikkea, terveydeksi". Ateneumissa oli sunnuntaiksi oudon hiljaista. Toivottavasti ihmiset pian oivaltavat, etteivät suurnäyttelyn erikoisjärjestelyt tarkoita, ettei museoon voisi mennä. Siellä odottaa eheä muttei kovin mielikuvituksellinen näyttely. Joukossa oli silti joitakin teoksia, joiden eteen jäin ja katsoin pidempään, kuraattorin ohjetta noudattaen.

Tämä onnellinen kaupunki on näinä päivinä ollut täynnä rakkautta ja anarkiaa. Eilen nautin palan siitä elokuvateatterin uumenissa katsomalla New York City Girls -dokumentin. Kerrankin kävi niin, että luovia unelmiaan toteuttavista ihmisistä kertovan elokuvan jälkeen ei tehnyt mieli tehdä radikaalia elämänmuutosta, muuttaa jonnekin tai ryhtyä maalariksi. Se on ehkä varmin mahdollinen tae siitä, että olen juuri nyt minulle jotenkin oikeantuntuisella raiteella.

Intoilua ja imaginäärisiä öitä

Olen tiennyt sen tulevan näinä päivinä ja jotenkin silti yllätyin: tämä on syksy.

Lukukausi TKK:lla on pyörähtänyt käyntiin. Olemme kiertäneet esittelemässä sizl-palveluita fukseille kaikilla kolmella Aalto-kampuksella. Eilen istuin syksyn ensimmäisellä luennolla. Siellä korostettiin hassuttelun ja hulluuden tärkeyttä ongelmanratkaisussa. Vaikka aika opinnoille tullee jälleen löytymään imaginäärisistä öistä, en juuri nyt epäile opintojeni mielekkyyttä.

Viimeviikkoinen ECSCW oli onnistunut kokonaisuus. Doctoral Colloquimista tarttui mukaan muuta orastava oivallus, vahvistunut usko tutkimusaiheen mielekkyyteen sekä joukko ihmisiä tarjoamaan tarpeellista vertaistukea ja ymmärtämään, millaista pimeässä tunnustellen etenemistä jatko-opinnot suurimman osan ajasta ovat. Seuraavatkin päivät inspiroivat ja motivoivat: mainioita esityksiä, kiinnostavia keskusteluja ja parasta sushia sitten helmikuun. Lähdin posterisessiosta lentokentälle onnellisena siitä, miten innostunut olin taas kerran töistäni.

Olen myös päättänyt antaa Twitterille uuden mahdollisuuden. Viserrykseni käsittelevät sitä, mitä kuulen, luen ja teen - siis lähinnä laajasti määriteltyjä työasioita. Niihin kuuluvat alkavalla kaudella myös kollegoiden kanssa järjestetty informaatioteknologian sosiaalipsykologiaa -kurssi, Sosiaalipsykologian päivät ja joukko muita hauskoja hankkeita.

Viikonloppuna pysähdyin lepäämään. Päivitin kuulumisia siskon kanssa, heitin pois jätesäkillisen taaksejäänyttä elämää, keitin tuoreista juureksista sosekeittoa ja paistoin lettuja ystävien kanssa. Verenpaineen tasaantuessa flunssa iski. Nyt yritän parhaani mukaan välttää hätiköityjä johtopäätöksiä levon vaarallisuudesta.

Kansainvälistä hulinaa

Muutama tunti sitten Puolan ilmatilassa Krakovan yllä ajatukseni olivat pitkin poikin ympäri maailmaa. Nyt suuntaan niitä täällä Wienissä huomenna alkavaan konferenssiviikkoon. Saksankielinen ympäristö tuntuu kotoisalta, vaikka omasta kielitaidosta tuntuu olevan tallessa lähinnä se pieni siivu, jota tarvitaan kasviskebabin ostamiseen.

Viime viikot ovat olleet yhtä hulinaa. Portugalista käymään tulleen ystävän kanssa on viime päivinä eletty siinä ihanassa Helsingissä, jossa välillä unohdan asuvani. Ohjelmassa on ollut balettia, nukketeatteria, valokuvia, design-kauppoja, opiskelijaelämää Otaniemessä ja ilotulitteita Eiranrannassa. Kävin myös vihdoin Tallinnan Kumussa ja liian pitkän tauon jälkeen Runebergin kodissa. Olen puhunut ranskaa sydämeni kyllyydestä ja nähnyt sekavia kolmikielisiä unia.

Tuntikausia kestävä viiden ruokalajin illallinen seitsemän ystävän seurassa on kukaties parasta maailmassa. Lauantai-ilta pienessä opiskelija-asunnnossa osoitti jälleen kerran sen, minkä muutenkin tiesin todeksi: kulinaristisen nautinnon huipulle pääsemiseen ei tarvita valkoisia pöytäliinoja eikä Michelin-tähtiä. Tiistaina maistettiin kotitekoista indzeraa ja todettiin sen maistuvan oikealta, ihan samalta kuin Genevessä kaksi vuotta sitten. Riemu oli rajatonta - afrikkalaisen maustetahnan kypsyttely ja taikinan hapattaminen tuottivat toivotun tuloksen.

Ensimmäisellä taiji-tunnilla harjoiteltiin kävelemistä. Luulen, että minulle tulee tekemään valtavan hyvää palata elämään, jossa ainakin tunnin viikossa olen hiljaa ja hereillä - samanaikaisesti. Kesä on ollut parhuksista parhain, mutta joskus olisi kai hyvä vähän rauhoittuakin.

Syksy on aina uusi alku. Se on sateineen ja lyhentyvine päivineen myös asennekysymys. Tänä vuonna aion suhtautua siihen teen, kynttilöiden ja suklaan sesonkina.

Kulttuuripaastoa ja kuuntelua

Helsingin kulttuuriviikot ovat täydessä vauhdissa, mutta minä vietän pientä kulttuuripaastoa.

Viime viikolla virikkeitä oli niin paljon, että nyt on pitänyt hengähtää hieman ja sulatella: Mustikkamaan kesäteatterissa koetussa Tunne-detoxissa oli luotettu vähän liikaa siihen, että meuhkaamalla kolme tuntia osutaan ihan varmasti vähän jossain vaiheessa. Kellariteatterin Muutoksen ajassa osuttiin paljon tarkemmin ja herkemmin - kirkkaalla ihmisluennalla, omissa ajatuksissa paljon pöyrineillä teemoilla ja teatteritaiteellisella kikkailulla, jonka määrä keikkui kutkuttavasti sopivan ja liiallisen rajalla. Torstainen Kuorojen kierros meinaa unohtua listasta, joka täyttyy ennen kaikkea Flowsta, johon tänä vuonna kompensaatioksi aiemmista missauksista pääsin paikalle koko viikonlopuksi.

Elämä on kuitenkin niin paljon muutakin kuin kulttuurisia spektaakkeleja: Välillä parasta mahdollista on leipoa kakkupohjaa siskon keittiössä, jossa Suomen kansan sieluun katsotaan Googlen avustuksella tai lukea pinoon kertyneitä sanomalehtiä sellaisessa rauhassa, että ehtii kuulla omat ajatuksensa. Hyvää on myös syödä pohjasta tehty kakku mansikkamehun ja teekupillisten ryydittämänä ystävien kanssa ja miettiä syksystä parempi. Kun varautuu ajoissa, marraskuun tympeää pimeyttä ei tarvitse pelätä.

Jotenkin onnellista on sekin, kun huomaa työmatkalla aamuilman tuoksusta, että kesä on ehtinyt siihen pisteeseen, jota jotkut hätäisesti päätellen sanovat syksyksi. Ilmojen viilettyä uskaltauduin uimastadionille tällaisena aurinkoisena iltana. Nyt silmien ympärillä on uimalasien jäljiltä pandat, mutta mieli on valkoinen kuin puuterilumi Hokkaidolla kirkkaana aamuna dumpin jälkeen.

Paljon tai ei paljoakaan

Viime viikot elämä on ollut niin täynnä, ettei dokumentaatiolle ole löytynyt hetkiä. On tapahtunut paljon tai ei paljoakaan, näkökulmasta riippuen.

Oli viimeinen viikko Kiinaa: käytiin teekaupoilla, temppelissä ja pilvenpiirtäjän huipulla. Koettiin täydellinen auringonpimennys ja se hetki, kun valo tuli takaisin. Kuljeskeltiin katuja ilman suuria tavoitteita, törmättiin kiinnostaviin asioihin. Oli helppo ja hyvä olla. Mentiin lentokentälle hankalasti, jotta päästiin ajamaan magneettijunalla. Kotona vastassa olivat sisko ja elämän realiteetit.

On ollut paluu töihin täydellisistä lomatunnelmista, iltoja huvikumpuisilla pihoilla, kaoottisia hetkiä ja selkiintyviä näkymiä. Urbissa Extended Teenage Era räjäytti pankin niin monta kertaa ja niin monella tavalla, ettei sellaisen kokematta uskoisi olevan kahdessa tunnissa mahdollistakaan. A little bit of Kubismus, ja? World/Inferno Friendship Societyn Addicted to bad ideas: Peter Lorre's Twentieth Century -postpunkshowsta jää muistoksi vähintään musiikki.

Tämä viikonloppu oli ensimmäinen kokonainen Helsingissä sitten kesäkuun. Syötiin sushia, veneiltiin, katsottiin Almodovarin Särkyneet syleilyt Engelin kesäkinossa ja vietettiin 100-vuotisjuhlia. Eikä juuri tämän paremmin kai voisi olla.

Maksa vähemmän, koe enemmän

Moni, minä itse mukaan luettuna, ehti ennen viikonlopun pääkaupunkimatkaa nauraa argumentaatiolleni: "Kun kerran on jo Kiinassa, olisi järjetöntä jättää käymättä Pekingissä."

Torstai-iltana kiskot sitten veivät pohjoiseen. Kaikki junat olivat tupaten täynnä, joten paikkalippuja ei saatu. Niinpä matka taittui keskellä aitoa elämää. Ympärillä pelattiin korttia ja syötiin purkkinuudeleita. Yksi teki ristipistotyötä, toinen katsoi elokuvaa kännykkänsä näytöltä. Me nukuimme penkkien alla kippurassa ja olimme lopulta onnellisia siitä, ettei lippujen kanssa käynyt niinkuin oli suunniteltu. Taas kerran maksamalla vähemmän pääsi kokemaan enemmän.

Pekingissä tavattiin heti kättelyssä kämppis kahden vuoden takaa, nyttemmin onnellinen kahden lapsen äiti. Oli ilo syödä taas saman pöydän ääressä ja käydä läpi omat ja yhteisten tuttujen kuulumiset.

Lauantaina herättiin varhain seuramatkalle. Kiinanmuurilla kiivettiin ylemmäs kuin opas ohjeisti. Nukuin vartiotornissa pienet päiväunet. Myöhemmin samana päivänä retki vei Ming-dynastian aikaiseen hautapalatsiin, jadenäyttelyyn, teetastingiin ja tiibetiläisiä oppeja noudattavaan jalkahierontaan. Oppaan komentojen noudattamisen vastapainoksi suuntasimme illalla nauttimaan vaihtoehtoisuudesta ja vapaudesta galleria-alueelle nimeltä 798. Punaviinipullon äärellä kirjoitettiin lista joistakin hyvistä asioista. Siitä tuli pitkä.

Sunnuntaina katsastettiin Kiellettyä kaupunkia. Turistipaljoudessa oli vaikea hahmottaa paikasta mitään muuta kuin sen valtavuus. Onneksi harhailimme ennen poistumista pienemmälle sivupihalle. Siellä oli hiljaista. Kun korvat saivat levähtää, kohteen kauneus alkoi avautua. Iltapäivä kului Pekingin pitkiä, tasaisia ja muurien varjostamia katuja taivaltaessa.

Paluumatkalla ensimmäisessä luokassa nautittiin mukavuudesta, joka seisomapaikkojen jälkeen tuntui ylenpalttiselta. Ylenpalttinen oli myös Shanghain kuumuus juna-asemalle astuessa. Kaupunki tuntui hassulla tavalla kotoisan tutulta.

Kodissa ja kaduilla

Shanghain kaduilla naiset kulkevat katse maahan luotuna. Miehet eivät. Eilen, ensimmäistä kertaa elämässäni, kävin kiinalaisessa kodissa. Oli huojentavaa saada eläviä todisteita siitä, että tästä maasta löytyy vahvoja ja toimeliaita naisia, jotka eivät arkaile katsoa elämää silmiin.

Kurssilta järjestetyn vierailun emäntä oli ollut aiemmin Pekingissä People's Dailyssa toimittajana, mutta muuttanut 15 vuotta sitten Shanghaihin perustamaan lehden täkälaista versiota. Nyt hän tekee Fudanissa journalistiikan väitösopintoja. Aviomies on ammatiltaan journalisti, mutta tätä nykyä töissä Hongkongin lähellä ajauduttuaan erimielisyyksiin puolueen kanssa.

Emäntämme 81-vuotias äiti oli ollut mukana Japanin sodassa yhtenä ensimmäisistä kiinalaisista naislentäjistä. Eilen isoäiti näytti meille vanhaa valokuvaa, jossa hän istuu samassa ryhmässä Maon kanssa. Mummo oli täyttä ruutia: hän nauroi, hassutteli ja kokosi lopulta kaikkien nimet ja sähköpostiosoitteet siltä varalta, että päättää matkustaa pohjoismaihin. Isoisä piti matalampaa profiilia, mutta esitteli sentään musteella riisipaperille jäljentämiään buddhalaisia tekstejä.

Perheen 14-vuotias tytär tulkkasi sujuvasti kiinasta englantiin ja englannista kiinaan, soitti pianoa. Hän oli jo alkanut valmistautumaan TOEFL-testiin, koska haluaa amerikkalaiseen yliopistoon opiskelemaan. Hän tahtoo isona arkkitehdiksi voidakseen suunnitella Versailles'n kaltaisia rakennuksia.

Niin luennoilla kuin eilisellä kotivierailullakin olen hämmästynyt kerta toisensa jälkeen yhteiskunnallisten ongelmien samanlaisuutta kotona ja täällä. Asioiden mittasuhteet voivat olla erilaiset, mutta ongelmat ovat pohjimmiltaan aivan samoja: osallistuminen ja itsenäinen ajattelu yliopistolla, poliittinen passiivisuus, julkisen keskustelun tahmeus, lehdistön yksisilmäisyys... Kun luennolla kritisoidaan kiinalaista puolueen ja virkamiehistön yhteenkietoutumista, Ylioppilasteatterin Välikysymys väikkyy mielessä. Nämä viikot asettavat uuteen perspektiiviin paitsi Kiinan, myös Suomen. Olen ajatusteni kanssa hukassa ja hämilläni - juuri siinä pisteessä, josta oivaltaminen alkaa.

Vapaatahtista vaeltelua

Viikonlopun ohjelmana oli uuei. Se on kiinalainen käsite, joka tarkoittaa kaiken tekemistä olemalla tekemättä mitään. Päätös korvata mahdollisuudet päiväretkeilyyn lähikaupungeissa vapaatahtisella oleskelulla Shanghaissa johti, kuten arvata saattaa, suureen ja iloiseen määrään toimintaa.

Perjantaina koulun jälkeen seikkailtiin vanhan kaupungin tavaramarkkinoilla ja haettiin tuntumaa paikalliseen neuvottelukulttuuriin. Kaveri tinkasi takin hinnasta niin suurella ilolla, että tuli lopulta myyjän ulosheittämäksi. Toinen löysi iltapuvun yläosan. Myöhemmin illallistettiin ravintolassa, jonka menut oli kirjoitettu vain kiinalaisin merkein. Kalaa saatiin piirtämällä, oluen tilaaminen sujui jo paikallisia sanoja viittomalla ryydittäen.

Lauantaina perehdyttiin ostoskulttuuriin feikkimarketissa. Ostin uudet punaiset tossut, aivan kuten Münchenistä aikoinaan. Tiede- ja teknologiamuseossa nähty 3D-elokuva eteni hämmentävän monella metatasolla, pitkin vaihtuvia vuoristoratoja. Pilvenpiirtäjäviidakossa vaeltamisen jälkeen illan iloksi löytyi sushia ja sakea ja satunnaisen taidenäyttelyn avajaiset satunnaisessa galleriassa. Myöhemmin reitin varrelle osui vielä tapaksia, Mao-kuvilla täytetty baari sekä sattumalta uudelleen se esteettinen suklaakahvila, jossa jo alkuviikolla käytiin. Toinenkaan kerta ei tuottanut pettymystä.

Kun ei ole yksin eikä kiireinen, voi eksyä kaikessa rauhassa - tai siis ajautua jonnekin muualle, kuin sinne, minne oli tavallaan ajatellut mennä. Juuri niin kävi sunnuntaina, eikä se haitannut yhtään. Kaupunkisuunnittelukeskuksessa oli esillä valtavia pienoismalleja ja kunnianhimoisia tulevaisuudenvisioita. Maailmannäyttelyn arvolupaus "Life will be better" kuulostaa naiivilta kaupungissa, jonka joissa virtaa kellanruskeaa vettä ja jonka taivas on aurinkoisinakin päivinä saasteista harmaa. Joskus kuitenkin toivoisi, että suomalaisessakin yhteiskunnassa päätettäisiin laittaa asiat kuntoon ensi vuoteen mennessä ja ryhdyttäisiin muutostöihin yhtä suurella energialla ja intensiteetillä kuin täällä. Shanghain joukkoliikenteen kehityssuunnitelmaa katsoessa surettaa tietää, että länsimetroa saadaan odotella vielä pitkään.

Ehkä parasta viikossa oli lopulta sunnuntai-iltainen paluu torstaina löydetylle galleriakadulle. Mogashan Lu'n varrella on mahtavia gallerioita ja sellaisia kahviloita, jotka tuntuvat keskieurooppalaisella tavalla kodilta. Juodessani sopivalla tavalla halvanmakuista viinilasillista tuolissa, johon voi käpertyä juuri oikein, olisin luullut olevani Berliinissä, ellen olisi tiennyt paremmin. Kerrankin oli kuitenkin helppo uskoa, ettei Berliinissä olisi voinut olla mukavampaa.

Savusumua, siansorkkia ja seikkailumieltä

Shanghaissa on kuumaa ja kaoottista. On hassua olla maassa, jonka aakkosia ei osaa lukea ja jonka kulttuurin kanssa on suurimman osan ajasta aivan kassalla. Lautaselta voi löytyä siansorkkia tai läpikuultavia kananmunia. Internet toimii soveltuvin osin, mutta Facebook on tällä hetkellä blokattu.

Toissapäivänä kastuttiin kaatosateessa ja puhuttiin koulutuspolitiikasta punaviinin äärellä. Eilen harhailtiin kaupungin kaduilla ilman suuria päämääriä. Keskusteleva kuljeskelu on lempiasioitani elämässä, erityisesti silloin, kun matkan varrella pääsee nauttimaan täydellisyyttä hipovaa kaakaota ja hassuttelemaan kolikon osoittamasta suunnasta löytyvien patsaiden äärellä. Tänään harjoiteltiin taijia kiinalaisten opettajien johdolla. Iltapäivän luentojen jälkeen laulettiin karaokea aasialais-pohjoismaalaiseen tyyliin koko kurssin voimin.

Kaikessa irtonaisuudessaan päätös lähteä Kiinaan tuntuu tällä hetkellä olleen juuri oikea. Olen kaukana kotoa ja samalla kuin kotonani. On luksusta istua aivokarkkia tarjoilevilla luennoilla, jotka ravistelevat, antavat virikkeitä ja avaavat uusia ajatuskulkuja. Kurssi ja matka ovat vielä alkutekijöissään, mutta jo nyt maailma näyttää erilaiselta, paremmalta, kuin lähtiessä. Suurimman osan ajasta olen innoissani, tohkeissani ja avoin uudelle. Samalla yritän kuitenkin pitää mielessäni, että olen lomalla. Juuri nyt minun ei tarvitse pakottautua yhtään sen enempään kuin kullakin hetkellä hyvältä tuntuu.

Muutama päivä savusumuisessa suurkaupungissa on tuonut minut siihen pisteeseen, jossa ajattelen jo innolla kaikenlaisia arkea parantavia asioita, joihin voin ryhtyä kotiutuessani. Lopulta tärkeää ei ole, aloitanko oikeasti niitä uusia urheilulajeja, käsitöitä, kirjoitusprojekteja tai reseptikokeiluja, joita nyt ajattelen. Oleellista on havahtua taas kerran huomaamaan, kuinka paljon onnellisen innostavia asioita edessäpäin voi olla - ja keskittyä samalla nauttimaan siitä, mitä on täällä, juuri nyt.

Puhe, jota ei koskaan pidetty

Isä täytti maanantaina 60 vuotta. Sunnuntaina juhlittiin huomispäivänsankaria, seuraavana päivänä päivänsankaria. Oli tasapainotaidetta, debyyttitaidenäyttelyn avajaiset ja piha täynnä lapsia. Olin kirjoittanut puheen, mutta se jäi pitämättä - teot saivat puhua puolestaan. Tässä kuitenkin jotakin puheesta, jota ei koskaan pidetty. "Jotainhan niissä on tavannut olla", kuten Kekkonen aikoinaan totesi.

***

"Muistan ihmetykseni, kun ryhdyit harjoittelemaan maratonia varten. Ensin en tiennyt, mikä maraton on ja sitten kun kuulin, en ymmärtänyt, miten sinä voisit pystyä siihen - eikö maraton ole niille oikeasti urheilullisille ja hyväkuntoisille? Sitä paitsi eivät muidenkaan vanhemmat juosseet maratoneja. Mutta niin vain treenasit, kunnes Honolulusta tuli täyttä totta. Maraton on hieno ja haastava laji. Kuudella maratonillasi osoitit, että monet asiat ovat mahdollisia, jos niiden eteen on valmis tekemään töitä. Sinulla oli unelma ja toteutit sen.

Toinen ihmetyksen hetki koettiin takavuosina Mustamäentorilla. Ostit öljyvärejä ja maalaustarvikkeita. Me muut nauroimme: Mihin ihmeeseen ja ennen kaikkea milloin niitä käytät? Sanoit tarvitsevasi niitä, kun eläkkeelle jäädessäsi alat maalaamaan. Monta vuotta maalit pysyivät vintin kirjahyllyssä koskemattomina. Tunnustan epäilleeni, että maalarinurasi jäisi pelkäksi puheeksi - aitanseinän ja taivaanrannan maalailuksi. Vaan kun ei jäänyt. Omankin kirjoituspöytäni yllä riippuu nyt todistusaineistona valmistujaislahjaksi saamani, sinun maalaamasi jokimaisema. Se muistuttaa paitsi kotikaupungista, myös siitä, että unelmia saa, voi ja kannattaa toteuttaa.

***

Kun tämän vuoden alussa epäröin Japaniin lähtemistä, kannustit minua. Sanoit, että kun on nuori ja haluaa, pitää mennä. Arvostin tätä lausuntoa erityisesti, koska tiedän, että sinusta olisi mukavampaa, jos matkustaisin ulkomaiden sijaan useammin tänne kotiin.

Perheen yhteisiin matkoihin on aina oleellisesti kuulunut kulttuuriosio, olipa se sitten saamelaismuseo, kesäretki Retrettiin tai norjalaisen kirkon kellari. Yhteisiä elämyksiä on kertynyt myös niin Peltojärven rannalta, Lassin rinteestä, Ateneumista kuin siltä yhdeltä ranskalaiselta näköalapaikaltakin, jossa oli paljon pokuja.

Voittopuolisesti näkökulmia on kuitenkin laajennettu kotioloissa. Lukeminen on aina ollut arvossaan, eikä kirjoista ole ollut pulaa tässä kodissa. Silti, sinun intosi ansiosta, opin käyttämään tietokonetta aiemmin kuin lukemaan. Huolehdit meille mahdollisuuden osallistua tietoyhteiskuntaan pienestä pitäen. Ja vaikka joskus oletkin halunnut päräyttää tekstarin suoraan kotinumeroon, et ole antanut sen häiritä. Tekemällä oppii.

Näissä huomioissa, kuten ehkä jo arvaatkin, on kyse toisesta tärkeästä lähtökohdasta: ikkunan avartamisesta. Vaikka perinteet ovat tärkeitä, on hyvä kokeilla myös uutta - oppia ja oivaltaa.

***

Kolmas tärkeä asia liittyy edellisiin. Se on mahdollisuuksien huomaaminen, niiden luominen ja niihin tarttuminen. Luovasti ajatellen maailma on hauskempi. Kun lapsina kaipasimme viihdykkettä, teit tuvan sohvasta liukumäen. Lapin-matkoilla kannoit lisäpainoa valittamatta paistinpannun tunturiin, jotta siellä voitiin järjestää lettukestit. Nämä ovat esimerkkejä mielikuvituksen voimasta. Olet isänä toteuttanut sitä teidän sängyn yläpuolella riippuvaa mietelausetta, jonka mukaan rakkaus on mielikuvituksen voitto älystä. Meidän ei ole tarvinnut mennä kotia kauemmas oppiaksemme etsimään luovia ratkaisuja.

***

Aina on kuitenkin tullut varsin selväksi myös se, että hulluttelu ja unelmien arvostaminen ei saa tarkoittaa vastuunpakoilua, työn välttelyä, itsekkyyttä eikä kohtuuttomuutta. Joku roti ja tolkku on oltava. Ei pidä tyhjentää koko pajatsoa kerralla. Asiat tapahtuvat hyvin harvoin itsestään tai ilmaiseksi. Koko ikäni olen saanut kuulla, niin kehoituksena kuin kehunakin, että onni on ahkeran kaveri. Vaikka hukkakauran kerääminen ei olekaan aina tuntunut varsinaiselta onnenpotkulta, on se ainakin opettanut tekemään päättäväisesti töitä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi - sekä sen, että yhdessä tekemällä isostakin urakasta selvitään ennen pimeäntuloa.

Kiitos näistä opeista. Kertaan ne vielä, sillä toivon sinun jatkavan samalla linjalla myös seuraavat 60 vuotta:

- Pidä kiinni unelmista ja uskalluksesta toteuttaa niitä
- Avarra ikkunaa. Älä lakkaa oppimasta ja oivaltamasta.
- Huomaa sinulle tarjoutuvat mahdollisuudet ja tartu niihin.
- Mutta muista myös se neljäs: joku roti ja tolkku on oltava."

***

Päivän kuvia

Jos minullakin olisi tapana ottaa kuva päivässä, ne olisivat voineet viime aikoina olla tällaisia:

- Itsestä peilin kautta otettu kuva sillä hetkellä, kun tajuaa, ettei musta silmien alla lähdekään pesuaineella.

- Saunavihdan taittamista juhannusaattona rapsakassa kesäsateessa valkoinen sydvesti päässä. Iholla tyynynjälkiä toistuvien päiväunien jäljiltä, kasvoilla se hymy, joka tietää, että pian saa saunoa sydämensä kyllyydestä ja että illallismenussa lukee fondue.

- Helsinki kesäisenä, rauhallisena ja elävänä ilta-auringossa - sellaisena kuin se näyttäytyi sunnuntai-iltana Stadikalla uinnin jälkeisessä päivityssessiossa Töölönlahdelle Linnunlaulun kallioilta aukeavana näköalana. Siinä hetkessä oli helppo tuntea sielunyhteyttä kerrankin koko kaupunkiin, ei vain ympärillä istuviin ystäviin.

- Hattaran taakse naamioitunut entinen naapuri, joka nauraa sille, miten tyypillistä on, että ollaan päädytty ostamaan Linnanmäellä iltarannekkeet, vaikka tarkoitus oli vain mennä ajamaan vuoristoradalla yhden kerran.

- Juhlapukuliikkeen tylli- ja silkkimeressä hämmästyneeltä näyttävä sisko, joka ei meinaa uskoa todeksi sitä, että ensimmäinen hänen sovittamansa mekko voi olla juuri se, mitä tultiin hakemaan. Sen oivaltaminen, että nopea löytäminen laskee mekon reaalista kustannusta, kun etsimiseen ei kulu aikaa.

En enää muista, ketä siteeraan, kun sanon, että kaikkein parhaiten muistaa ne kuvat, jotka jäivät ottamatta. Kyse voisi olla Susan Sontagista, mutta on lopulta aivan sama, kuka sen sanoi. Totta se kuitenkin on.

Lyyrinen sekamelska

Puolet alkukesän kuusiviikkoisesta arjesta on ohi, joskin nämä viikot ovat olleet pikemminkin lyyrinen sekamelska kuin harmaata arkea.

Suunnitelmista ei ehdi toteuttaa kuin murto-osan. Koitan muistaa olla olematta siitä huolissani, sillä tänä kesänä tapahtuu joka tapauksessa koko ajan jotain. Kuten kaveri sen hyvin kiteytti, tilanne on sama kuin se, että "lapsena jouluna ei tarvinnut stressata siitä että ehti katsomaan piirrettyjä, koska niitä tuli kuitenkin koko ajan".

Gruppen Fyran Kaktus-festivaalilla tanssin katseluun saattoi keskittyä niin perusteellisesti, että vähäksi aikaa kaikki muu katosi. Jossain vaiheessa keskittyminen ehti syvetä siihen pisteeseen, jossa katsoo näkemättä ja ajatukset kulkevat omia polkujaan pakottamatta. Juuri sitä tarvitsin, mutta myös tauon jälkeen esitettyä lamahumppaspektaakkelia, jota katsoessa ei voinut kuin nauraa vedet silmissä. Torstaina Debbie Fox soitti lyhyesti mutta hyvin. Kallion kesäillassa tuntui helsinkiläisellä tavalla berliiniltä. Paikalla oli paljon ystäviä, osa juuri kotiin palanneita tai käymään tulleita. Siitä seurasi jälleennäkemishalauksia, naurua, kuulumisia ja kotoisuutta.

Koska en ole vieläkään saanut kitaraa hankittua, Ben Harper soittaa ja laulaa puolestani. Ulkona sataa; sisällä on teetä ja taittotöitä. On luksusta olla yksin kotona juuri nyt.

Äkkiä ja täydellä teholla

Skumppakuu päättyi, kesä jatkuu.

Maanantai-iltana oli sellaista, että sireeni kukki, aurinko ei meinannut laskea ja 13-tuntisen työpäivän jälkeen ehtikin vielä laiturille. Siellä oli kavereita, jotka olivat tehneet liikaa ruokaa ja jotka ymmärsivät, ettei se haittaa, jos eksyy parin kilometrin matkalla monta kertaa, kunhan sitten kuitenkin pääsee perille.

Tiistaina kipusin upottavaan punaiseen mattoon verhottuja portaita Ritarihuoneen saliin. Konsertti oli kaunis, kokemus absurdi. Kenen elämä tämä oikein on? Kotimatkalle lähdin kainalossani kimppu raparperia.

Keskiviikko kului aamusta iltaan työporukalla Humaljärvellä. Järvivesi oli yllättävän lämmintä. Tämä kesä on tullut niin äkkiä ja täydellä teholla, etten aivan ymmärrä, miten viime vuonna saattoi olla niin erilaista.

Torstaina suuntasin itään päästäkseni myöhemmin vielä idemmäksi. Kulosaaren sateessa tajusin, että yllättävän pian ihan oikeasti olen taas lähdössä - ja että se on hyvä juttu. Illan ohjelmassa oli enkeleitä, demoneita ja cernieitä. Halvanmakuisen viinin äärellä nauraessa oli vaikea uskoa, että kesästä Genevessä on jo kaksi vuotta.

Nyt olen viettänyt kokonaista, vapaata viikonloppua Helsingissä ensimmäistä kertaa liian pitkään aikaan. Sängyssä on taas puhtaat lakanat. Kotona voi kävellä paljain jaloin ilman pelkoa ja inhoa. Ja jos hyvin käy, huonekasvit saattavat sittenkin jäädä henkiin. Allting ordnas.

Pitkin poikin

Kun ystävä Portugalista lähettää lukuvuoden lopusta ja projektien paljoudesta stressaantuneen meilin ja kysyy, voisiko tulla luokseni syömään tänä iltana, tiedän ihan tarkalleen mitä hän tarkoittaa. Onneksi tiedän myös, että hän ymmärtää, kun vastaan, että pöytä on katettuna. Joskus kuitenkin toivon, että asuisimme taas samassa kaupungissa eikä yhteistä iltateetä tarvitsisi juoda skypen välityksellä.

Näinä aikoina tapaamisia sumplitaan kalenterien ja matkalippujen avulla. Yleensä yhteinen aika ja paikka löytyy, kunhan vain ajatellaan riittävän luovasti. Usein paikkana on internet, onnellisen usein jokin sitä kivisempi kylä. Helsingissä kyläilevän kaverin kanssa mennään aamiaiselle sinä yhtenä aamuna, kun molemmat ovat kaupungissa. Lentojen välillä ehtii moikkaamaan entistä työkaveria. Pieni hankaluus auttaa näkemään prioriteetit ja tarttumaan kohdalle osuviin hetkiin. Yhteistä aikaa ei rikota puhelimia tai kelloa vilkuilemalla, sillä sitä on liian vähän puolihuolimattomuuteen.

Joskus kavereiden kanssa pystyi menemään elokuviin arpomatta viikkokausia etukäteen, milloin olisi sellainen ilta, jolloin mahdollisimman moni olisi maassa. Nyt yksi vastaa Wienistä, toinen Ranskasta, kolmas Kaliforniasta, neljäs Espoosta. Pakka kestää kasassa, koska kaikki ymmärtävät, että tällaista tämä nyt vain on.

Sosiaalinen verkosto on pysyvästi levällään pitkin mantereita, eivätkä ihmiset pysy aloillaan asemapaikoissaan. Tarvitaan luottamusta, kärsivällisyyttä ja sosiaalista mediaa. Helpompiakin vaihtoehtoja olisi, mutta ne eivät mielenkiinnottomuudessaan tunnu todellisilta.

Graffitia ja kesäiltoja

Kreikassa oli aurinkoa, lämpöä ja vapautta. Teki valtavan hyvää olla viikko ilman tavoitteita ja taktiikoita: levätä, nauraa, hassutella sekä hukuttaa ajatuksensa välimeren aaltoihin ja sellaiseen musiikkiin, jota ei kotona kuuntelisi. Päivien mittaan oli pysähdyttävä monta kertaa ihmettelemään ääneen, miten paljon huvittavia sattumuksia voikaan osua kohdalle.

Ateena oli erilainen kuin olin kuvitellut, todempi. Siitä asti kun luin Pasianssimysteerion ensimmäistä kertaa joskus ala-asteen viimeisinä vuosina, olin halunnut nähdä Akropoliksen ja Egeanmeren. Ne eivät olleet pettymys, vaikka toukokuun helteessä sykkivästä kaupungista jäivätkin paremmin mieleen ränsistyneet talot, graffitin paljous, kaduilla loikoilevat suuret koirat ja tummenevassa kesäillassa omaksi ilokseen kitaroita soittavat paikalliset.

Onnistuneen loman tunnistaa siitä, että sen päätteksi tuntuu hyvältä palata kotiin. Sunnuntaina Maailma kylässä -festivaaleilla oli vastassa monet ystävän kasvot. Maanantai yllätti pituudellaan: täyden työpäivän päätteeksi ehti hyvin nauttimaan Urponpäivästä tuntikaupalla Temppeliaukion kalliolla - ja sen jälkeen vielä hoitamaan kaikki ne pienet asiat, jotka pitikin. Eilen naapurin kommuunistit tulivat saunaan ja iltapalalle. Tein pitkästä aikaa voileipiä muille kuin itselleni.

Kesällä pienet hetket kestävät jotenkin kauemmin - ehkä siksi, että silloin on helpompi keskittyä olemaan siinä missä on, yhdessä paikassa kerrallaan.

Tutkimusmatka palmusaarelle

Viime päivät ovat olleet pitkiä, täynnä uusia kasvoja, nimiä ja tutkimuskohteita.

Jetlag on siivittänyt varhaisia aamuja esitystä valmistellen. Lounastauon lomaan on voinut pohjoismaisella tehokkuudella ujuttaa ripauksen rantaelämää: Jos on päässyt 50 metrin päähän aurinkoisesta valtamerenrannasta, olisi järjetöntä olla menemättä päätyyn asti. Vesi on naurettavan lämmintä, simpukan kuorien paljous Norjan rantoihin tottuneelle käsittämätön.

Yllättäen maanantaiaamun ihmispaljoudessa oli vastassa myös yhdet tutut kasvot. Se auttoi alkuun. Tänä aamuna vastassa olikin jo tuttu yleisö. Esiintymispaita selviytyi tehtävästään ongelmitta. Konferenssissa esiteltiin monia töitä, jotka linkittyvät omiini. Ehkä suurin oivallus on ollut huomata, etten ole tutkimustavoitteideni kanssa ollenkaan niin yksin kuin Suomessa joskus tuntuu.

Tämä akateeminen tutkimusmatka palmusaarelle on päättymäisillään. On aika lähteä seuraamaan omia jälkiä kotiin, sillä jollei palaa, ei voi lähteä uudelleen.

Kaukana kotoa

Eilen aamulla Rautatientorilla oli juuri se hetki, kun on lähdössä matkalle. Perille päästäkseni matkustin vuorokauden: Helsingistä Lontooseen, Chicagoon ja lopulta Fort Meyersista määränpääsaarelle Sanibeliin.

Chicagon lentokentällä rajavartiosto oli kiltti. Jatkolennon selvittänyt mies ei ollut aiemmin nähnyt suomalaisia, mutta tuli siihen johtopäätökseen, että näytämme samalta kuin muutkin ihmiset ja olemme ihan alright. Shanghain sisarkaupungin lentokentällä oli myös inspiroivan outoja penkkejä sekä Michael Jordan -lasimaalaus.

Täällä perillä tuntuu ennen kaikkea epätodelliselta. Hotellihuone on suurempi kuin kotini, kauluspaidat oikenevat henkareissaan. Ilmastointi on niin tehokas, että äidin tekemät villasukat ovat sisätiloissa arvossaan. Terassilta näkyy tenniskenttiä, palmuja ja Meksikonlahti. Vaikka tämä on minun elämäni, se ei tunnu ihan omalta. Minulla on pitkästä aikaa se tunne, että olen kaikin tavoin kaukana kotoa.

Kesä ja tie

Toukokuu tuli. Se toi tullessaan kesän ja kesäpistekortit.

Vappuaatto alkoi mieltä lämmittävillä kv-vapputerveisillä ja onnellisella tunteella flunssan väistymisestä. Vapunpäivänä Ullanlinnanmäellä vierähti koko päivä, seuraava meni sukujuhlissa. Sunnuntaina pelattiin Afrikan tähteä Koffin puistossa.

Lukuvuoden loppuminen tulee odotettuna yllätyksenä. Tuntuu hassulta, että suuri comeback-vuosi on päättymäisillään. Paluu on ollut hauskempaa ja merkityksellisempää kuin uskalsin ennalta odottaa. Silti mieli haikaa kesälaitumille. On jo aikakin päästä taas tien päälle rikkomaan rutiinia sekä toisaalta keskittymään töihin toden teolla. Lauantaiaamuksi on pakattava matkalaukku, sitä seuraavaksi rinkka.

Vapun auringonpaiste oli täydellisen ihana. Nyt odotan ropsakkaa kesäsadetta, joka pesisi kaupungista pölyt.

Pelkoa ja parhuutta

Vappu alkoi ja kevään kurssit vetelevät viimeisiään. Erittäin hyvä.

Kanditutkielma on jätettävä sunnuntaina. Käytettävyyden kurssin viimeinen harkka on loppusilausta vaille selätetty. Tentteihinkään ei tarvitse valmistautua juuri nyt, koska olen tenttiviikon matkoilla. Filosofian kurssista on jäljellä pelkkiä kirjoitustöitä. Kurssin viimeinen luento päättyi tänään kolmeen kotiinviemisiksi saatuun neuvoon:

1. Eläkää filosofinen elämä
2. Olkaa hyviä ihmisiä
3. Oppikaa tuntemaan elefanttinne

Äsken katsomassani TED Talkissa Tim Ferriss tekee osuvia havaintoja: Pelko on ystävä, sillä se näyttää usein juuri sen, mitä pitää tehdä. Kun jokin tuntuu ylivoimaisen paljon rohkeutta vaativalta, on hyvä ajatella, mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos aivan kaikki menee pieleen. Usein seuraukset eivät ehkä olekaan niin kovin kauheita, eivät ainakaan korjaamattomissa. Ärsyttävän Pasila-lausahduksen mukaisesti saa uskaltaa uskaltaa.

Kalenteria selaillessani huomasin, että luvassa on ainakin neljä kuukautta parhuutta. Sen pidemmälle hauskuusennustetta on vaikea tehdä.

Harhailevia ajatuksia

Pääsiäisloma tuli äkkiä ja yllätyksenä - samalla tarpeeseen ja kuin tilauksesta. Hiihdin järvenselkää pitkin auringonlaskuun. Savusaunoin, join minttuteetä, suunnittelin juhlia. Käperryin sohvan kulmaan lukemaan dekkaria. Vietin aikaa perheen ja ystävien kanssa. Pelasin Avistaa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.

Luin myös toistaiseksi parhaan tänä vuonna käsiini osuneen kirjan. Haruki Murakamin What I Talk About When I Talk About Running kertoo juoksemisesta ja kirjoittamisesta. Samalla se kertoo elämästä ja flowsta - niin tunnistettavasti, ettei tarvitse olla Csikszentmihalyi-asiantuntija tajutakseen tismalleen, mistä on kyse. Eilen juoksin kevään ensimmäisen lenkin.

Oivalsin, että edessä on (taas yksi) kaikkien aikojen kesä: matkoja, Flow, Urb sekä ehjää aikaa tehdä töitä, urheilla ja heilutella varpaita puistojen nurmikentillä. Nyt kirjoitan filosofian kurssille esseetä kiltteyden etiikasta, valmistelen sosiaalipsykologian alumnien keskustelutilaisuutta sulautuvasta sosiaalisuudesta ja annan ajatusten harhailla, jos ovat harhaillakseen.

Kun katuvalot syttyvät

Vietin pitkästä aikaa kaksipäiväisen viikonlopun. Söin nallekarkkeja. Katsoin neuvosto-scifiä ja Oscar-voittajaa. Luin yöpöydälle kertyneet Hesarit. Kirjoituspöytää siivotessani tajusin, että tänä vuonna on ehtinyt tapahtua jo valtavasti asioita, joista valtaosa on ollut onnellisia.

Olen esitellyt väitöskirjasuunnitelmaa seminaarissa ja lukenut neljän tunnin työviikosta. Molempien äärellä olen pohtinut, mitä haluan tehdä ja miksi. Elämä on täynnä avoimia kysymyksiä ja epävarmuuksia, mutta ne ovat jälleen kerran erilaisia kuin ennen. Se, että kirjoitin vuosi sitten gradua, tuntuu hirveän kaukaiselta.

Eilen olin Arkadiankadulla sinä hetkenä, kun katuvalot syttyivät. Siinä oli taikaa. Våffeldagenin kunniaksi syötiin vatsat täyteen vohveleita. Tänään kotiin lähtiessä Fabianinkadulla oli vielä vaaleanvaloisaa. Kevät on toiveikas. Vaikkei vuorokausi ole nyt yhtään pidempi kuin talvella, valon paljous antaa tunteen siitä, että aika kyllä riittää.

Sitten kun

Heräsin tuntikausia aiemmin kuin oli tarkoitus. Herätessä harmitti hetken - univelat jäävät taas kuittaamatta. Oikeastaan on ihanaa olla hereillä nyt, kun on vielä aivan hiljaista. En ole laittanut edes musiikkia soimaan, ettei sunnuntaiaamun rauha rikkoontuisi.

Eilen syötiin hyvin ja keskusteltiin paljosta. Esimerkiksi siitä, paljonko on tarpeeksi, minkä verran on sopivasti ja mistä tietää mihin rajat kannattaisi vetää. Milloin on "sitten kun"? Viimeiseen yksi vastasi "nyt", toinen "sitten kun on liian myöhäistä". Luulen, että pohjimmiltaan molemmat tarkoittivat samaa.

Kaveri raportoi, että viikonloppu Genevessä on nostalgisen tuttu. Viestiä lukiessani tajusin, että niin ikävä kuin Sveitsiin välillä onkin, haluan elää täällä, nyt, tätä elämää. Se, että pian on aika pidentää vuokrasopimusta, joka kirjoitettaessa tuntui ylivoimaisen pitkältä, on valinta eikä vahinko. Kevätauringon paistaessa en kaipaa täältä minnekään.

Huomenna alkaa filosofian kurssi. Vaikka kaiken keskellä sen voisi jättää tuonnemmaksi, aloittaminen juuri nyt tuntuu hauskemmalta vaihtoehdolta. On innostavaa olla aivan alussa: "Philosophizing ultimately means nothing other than being a beginner."

Deadline-aallon harjalla

Viime viikolla kaikkea tuntui olevan liikaa. Solmussa oli Excelin lisäksi hetkittäin myös mieli.

Nyt on paremmin. Kiire ei ole kadonnut minnekään, mutta olen päässyt takaisin deadline-aallon harjalle. Surffaan taas kotoisessa kaaoksessani päättäväisellä innolla sen sijaan, että pelkäisin jatkuvasti hukkuvani. Työmotivaatio on korkeammalla kuin pitkään aikaan. Hyvät uutiset ja selkeät tavoitteet auttavat uskomaan siihen, mitä on tekeillä. Kirjoitustöitä on tehty vuoron perään nauraen ja huokaillen. Matka tuskastumisesta oivallukseen voi olla yllättävän lyhyt - kumpaankin suuntaan.

Onneksi kiireisimpiinkin päiviin mahtuu pieniä hyviä epätyöasioita. Ne ovat tärkeitä: Tiistai-iltana hörpin sitruunasiirappia ja juttelin Lausanneen muuttaneen ystävän kanssa - puolitoista tuntia eli juuri sen verran, että ehdittiin käydä läpi tärkeimmät kuulumiset. Eilen kotiin tullessa lattialla odotti brasilialaista karkkia sisältävä kirje. Tavastialla soitti Regina. Tänään alumnineuvoston kokouksen jälkeen sisko kutsui itsensä syömään. Tällaisten verkostojen tukemana on helppo pärjätä.

Jos hyvin käy, huomenna tähän aikaan viikonloppu on jo alkanut. Se on pop.

Otan tämän

"Lunta! Lunta! Lunta! Maanantai! Tiistai! Keskiviikko! Torstai!"

Olen hirmuonnellinen, että lähdettiin Japaniin. Siellä oli puuterilunta, sushia, onseneita, karaokea ja onnea, jonka tajuaa hetkessä eikä vasta jälkikäteen reflektoidessa. Unelma toteutui parhaalla mahdollisella tavalla, sillä tunsin olevani jälleen kerran yhtä aikaa maalissa ja lähtöruudussa. Se, että tämä matka ja nämä puuterilaskut olivat mahdollisia nyt, lupaa mahdolliseksi niin paljon muuta myöhemmin.

Samoin kuin aina ennenkin, lumisia rinteitä pelmutessa asiat asettuivat enempiä miettimättä oikeisiin mittasuhteisiinsa. Etäältä katsoessa huomasin, miten hyvin elämä on myös Suomessa juuri nyt - kun vain tajuaisi pitää vauhdin sellaisena, että ehtisi arjessakin nojata taakse ja nauttia.

Paluumatkalla Tokiossa hankittiin indiepäähineitä ja fiilisteltiin kevätkelejä. Kalamarkkinoilla oli valtavasti trukkeja, valoja, sinistä markiisia - ja maailman parasta sushia. Ghibli-museossa intoiltiin yhdessä paikallisten lasten kanssa Totoroa ja mustapalleromerellä sisustettua kissabussia. Laulettiin karaokea ja käytiin drinkeillä pilvenpiirtäjän huipulla.

Otan tämän elämän, arigatooooo.

Syvää lunta ja suuria odotuksia

Tänään on se aamu.

Viimeinen viikko on aika ajoin tuntunut järjettömältä. Olen kirjoittanut sivukaupalla koulutehtäviä, järjestellyt töitä, tylsäillyt juhlia ja nipistänyt urheilusta ja yöunista. Olen huomannut olevani ihan lähellä sitä pistettä, jossa on liian kiire sinällään onnellisten asioiden parissa. Onko ihan pakko seistä päällään, kerta toisensa jälkeen?

"Thinking up excuses for work, school and significant others. Stiff socks and smelly thermals. Hoping it never ends. Not caring how cold it is. Blowing off all responsability. Barely being able to walk the next day after refusing to call it quits. Wondering how people who don't ride survive."

On. Ei pidä luopua tekosyiden takia siitä, mitä haluaa. Isoja unelmia ei toteuteta niiden helppouden takia. Vähän hirvittää, miten näin suuret odotukset voi ylittää. Mutta luotan ihan täysin, että voi.

Tänään on se päivä, jona koko ajan vähän hymyilyttää, kun tietää, että muutaman tunnin kuluttua suunnataan kohti syvää ja kevyttä lunta.

Pidä varasi, Japani - täältä tullaan.

Hulinaa

Hulinaksihan tämä taas meni.

Maanantaina kokeiltiin showdancea. So what!

Tiistaina alkoi jatko-opintoseminaari, minkä jälkeen järjestäytyi alumnineuvosto, minkä jälkeen istuttiin Kipinässä vaihtamassa tilannetietoja. Varsapuistikon laidalla oli sellaista kuin siellä usein on: onnellista.

Keskiviikkona ennätettiin Engeliin katsomaan Ikuistetut hetket ja käyttämään siten vanhenemassa olevat sarjaliput. Torstaina matkasin Amsterdamista Tokioon, poistumatta Helsingistä. Sushin äärellä Japani-innostus vain kasvoi: enää kolme viikkoa lähtöön!

Ja sitten tuli viikonloppu, jona tenttikirja jäi omaan arvoonsa: Stormausta, salsaa, asuntokateutta, maistereita, matkamessut ja bliniviikot (1 riittää!).

Huomenna alkaa koulu - ja Pasilan toinen tuotantokausi.

20 minuuttia päivässä

Juon pitkän päivän päätteeksi endorfiinihuuruissa vuoden ensimmäistä kotona keitettyä kaakaokupillista - eikä se olekaan ihan mitä tahansa, vaan Amerikan-tuliaisina saatua vadelma-tryffelikaakaota. Sisko tuli takaisin. Flunssa lähti. Uneni ovat taas enimmäkseen suomeksi tai ainakin vain yhdellä kielellä kerrallaan.

Flunssan myöntäminen tosiasiaksi työviikon keskivaiheilla oli yhtä kurjaa ja tarpeellista kuin aina. Oli peruttava loppuviikon menot ja otettava iisisti. Se tarkoitti loputtomien unien ohella ryhtymistä neulomaan sukkia ja yöpöydän lehtipinon selvittämistä. Sieltä löytyi linkkivinkki viimeiseen luentoon, jossa puhutaan osuvasti muun muassa siitä, että tiiliseiniin törmätään syystä.

Tänä keväänä pitäisi kirjoittaa paljon muutakin kuin blogia. Oheiset ohjeet eivät sovellu kaikkeen, mutta siitä olen samaa mieltä, että aina täytyy olla ja on mahdollista löytää 20 minuuttia keskittynyttä aikaa päivässä. Niitä ei välttämättä tarvitse käyttää kirjoittamiseen, mutta vähintään tuon verran pitäisi päivittäin pystyä tekemään jotakin oikeasti tärkeäksi kokemaansa. Havainnon merkitykselliseksi tekevä juju on tehdä niin ihan joka päivä.

Toiveikas alku

Vuosi vaihtui sinisen Eiffel-tornin läheisyydessä. Vaikka syksy on ollut hyvä, kevät on tervetullut. Ehkä siitä tulee vielä parempi.

Pariisissa oli herkkua: suklaata, samppanjaa ja ennen kaikkea ystäviä, joita näkee kovin harvoin, aivan liian harvoin. Käytiin katsomassa Champs Elyséen jouluvaloja ja Grand Palais'n Pabloa. Isän vuosia sitten antaman kehoituksen myötä oli nähtävä myös Orsayn impressionistit. Jeff Koons takasi, ettei käynti Versaillesissa ollut vain yksi kullalla kuorrettu linna lisää. Shakespeare & co oli turvallisesti paikallaan, ennallaan, onneksi. Etiopialaisen illallisen äärellä oltiin melkein kuin Genevessä silloin ennen.

Sunnuntai-iltana paluupaniikki uhkasi. Mietin kaverin matkablogista joskus poimimaani sitaattia: "Ei Miky, siellä kotona on niin paljon sellaista mikä pienentää meitä, ja olen jo joltisenkin varma siitä, että ihminen on parhaimmillaan muukalaisena.” En ollut ihan varma, miten paljon tunnetyötä vaatisi asettua takaisin Suomeen, arkeen, kotiin. Tuntui oudolta tietää, ettei aamulla todellakaan olisi luvassa kolmen tunnin aamiaista ja loputtomia pannullisia teetä.

Maanantaina paistoi aurinko. Pakkanen kipristeli juuri sopivasti. Iltapäiväkerhon saattoi antaa venähtää loppiaisaaton kunniaksi. Arkivuosi alkoi sittenkin toiveikkaasti.