Suuri seminaariviikko

Spontaanisti kalenteriin tunkeutunut suuri seminaariviikko vei minut eduskuntaan, YLEen ja yliopiston suureen juhlasaliin. Puheviestinnän luennoilla pohdittiin yleisön vastuuta ja neuvottelustrategioita, Dipolissa juhlittiin 10-vuotiasta HIITiä. Eilen hämärän laskeutuessa iltapäiväkerhossa rauhoitettiin tahtia, koska koko ajan ei voi olla maksimaalisen innoissaan.

Eduskunnan tietoyhteiskuntaryhmän järjestämässä Ubiikkiseminaarissa alustivat tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa, ex-jaiku-ex-google Mika Raento, tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio sekä Effin Tapani Tarvainen. Erityisesti kaksi keskimmäistä esitystä olivat timanttia. Raento puhui kirkkaasti siitä, miten tosiasiassa maailmaa muuttuu vasta, kun mahdollisista asioista tulee helppoja, ei vielä silloin, kun aiemmin mahdoton mahdollistuu. Helppous tuo kenen tahansa käyttöön sellaista, mikä on ennen edellyttänyt valtaa, rahaa tai osaamista.

Torstaina ylärekisterin ajattelu jatkui Verkkopalvelujen esteettömyys -seminaarissa. Mikael Jungner kertoi pitäneensä tänä vuonna powerpointittoman tammikuun ja puhui hämmentävän osuvasti siitä, miten verkon tulee olla avoin kaikille, jotta koko yhteiskunnan kapasiteetti saadaan käyttöön. Ei riitä, että messissä ovat Helsingin iPhone-visionäärit, vaan mukaan tarvitaan se maakuntien Suomi, jossa ihmiset käyvät ABC:llä ja elävät omaa arkeaan. Iltapäivän edetessä tahti vain tiivistyi, loistavan alustuksen seuratessa toistaan. Tilaisuuden päätteeksi SIGCHI:n tämän vuoden opinnäytetyökilpailun voittaja Martin Gimpl esitteli lopputyönään suunnittelemaansa Stripes-käyttöjärjestelmää. Huikeaa.

Mahtavan seminaarin päättyessä kiiruhdin alma materin suojiin kuuntelemaan Pekka Himasen luentoa elämästä taideteoksena. Luento oli hyvä, mutta vielä parempaa oli nähdä yliopiston suuri sali täynnä ihmisiä, jotka eivät olleet paikalla velvollisuudentunnosta tai opintopisteiden toivossa. Päärakennuksen portailla pieni partiolainen myi minulle joulukalenterin. Oli ilo tukea päättäväistä nuorta naista liiketoiminta-alalla.

En tiedä, onko maailma ympärilläni muuttunut hitusen vähemmän kyyniseksi vai olenko vain vihdoin onnistunut löytämään sellaisia yhteisöjä, joissa voin viihtyä omana, parempaan maailmaan uskovana itsenäni. Joka tapauksessa Helsinki on viime aikoina alkanut tuntua Geneveltä, hyvällä tavalla. Se, mitä yritin kaksi vuotta sitten, onnistuu tänä vuonna yrittämättä.