Paluun jälkeen edessä oli vaihtovuoden ehkä vaikein asia: pysyä avoimena, uteliaana ja onnellisena Suomen syksyssä, ihan oikeassa arjessa. Uskoin onnistumisen olevan mahdollista ja tiesin yrittämisen olevan. Blogin sijaan aloin kirjoittaa gradua.
Ikävä kaihersi. Luin paljon ja kirjoitin vähän. Se tuntui suunnilleen yhtä tyydyttävältä kuin jatkuva sisäänhengittäminen ilman tasapainottavaa henkäisyä ulos.
Niinpä yritin kirjoittaa, englanniksi. Ajattelin kertoa jotain niille, joiden kanssa en enää voinut arkeani jakaa. Se tuntui teeskentelyltä. Tärkeimpien kanssa jaoin arkeni yhä, etäisyydestä huolimatta. Muut eivät tienneet etsiä tekstejäni.
Yritin kirjoittaa enemmän päiväkirjaani. Se ei tuntunut samalta, se ei riittänyt. Ajatukset jäivät puolitiehen, käsi väsyi. Kirjoitin yksityisiä ja sekavia, epäselvästi. Kirjoitin liian vähän ja vääristä aiheista.
Yritin olla kirjoittamatta. Siitä ei tullut mitään muuta kuin tukehtumisentunteita. Oli Paluun jälkeinen syksy. Helsingissä ei paistanut aurinko, talvi ei tullut. Yritin uskoa tengri-oppeihin - kutsua taivasta siniseksi silloinkin, kun se näyttää harmaalta. Kesti neljä kuukautta ennen kuin ostin kotiini oliiviöljyä ja sain arjen syrjästä kiinni. Nyt oliiviöljy on Migros-siirappien vieressä keittiössä. Tajusin, ettei tarvitse valita. Se helpotti. Elämiä on jokaisella vain yksi, ulottuvuuksia useita.
Nyt en aio yrittää yhtään mitään, vaan kirjoittaa. Omia ajatuksiani, omalla kielelläni. Minusta ja muista minulle ja vähän muillekin.
Yhä vain:
"Kirjoitan sinulle sekavasti. / Tiedän sen oikein hyvin. / Mutta niin minä elän. -- Parasta ei kuitenkaan ole kirjoitettu. / Paras on rivien välissä."
Tämä on Synopticon, Panopticonin sisar ja seuraaja.
torstai 13. maaliskuuta 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti