Huomio kirjoituspöytää siivotessa: Elämää voi katsoa pikakelauksella vasta jälkeenpäin. Viimeinen vuosi ei ole ollut pelkkää iloittelua mutta ei se ole ollut pelkkää työn touhussa tuhertamistakaan.
Ja totta tosiaan: jossain välissä ehtivät tapahtua nämä kaikki hyvät asiat: Sosiaalipsykologian päivät, Berliini, Geneven-ystävien vierailut Suomen kevättalvessa, täysi speksikausi, Pekka Halonen ja Hugo Simbergin Siivet Ateneumissa... Jälkeenpäin tulen muistamaan lähinnä ne. Unettomista öistä ja harmaasta taivaasta ei jää muistoksi käsiohjelmia, karttoja tai pääsylippuja.
Tämä on tapahtunut niin monta kertaa ennenkin, melkein aina kirjoituspöydän sekalaisia lappuja siivotessa. Silloin huomaa, mitä kaikkea ihanaa on ollut. Ja mitä kaikkea ihanaa on - kaikki nämä ihmiset, joille pitäisi itsekin useammin lähettää postia, kaikki nämä muistot, joita kukaan ei voi ottaa pois. Tämä on minun materialismini: tarvitsen pääsyliput, käsiohjelmat ja ruttuiset kartat muistutukseksi onnesta.
Valmistujaiskortin mietelause täsmää: "Kyky ajatella tänään eri lailla kuin eilen erottaa viisaan itsepäisestä." Joskus on paras luopua siitä itsepäisestä käsityksestä, ettei muuta ole tehnytkään kuin töitä. Ehkä on viisautta uskaltaa pysähtyä huomaamaan se, että arjen tiimellyksessä tapahtui paljon hyvääkin - silläkin uhalla, että jotkut joka tapauksessa sanovat sitä itsepetokseksi.
Löytyi myös pala lehtikirjoitusta, joka pitäisi varmaan teipata jonnekin näkösälle: "Hengitä sitten ulos pettymykset ja turhat toiveet. Hyväksy tosiasiat. Hengitä sisään suostumus: Tämä on sinun elämäsi." Enkä minä kenenkään muun elämää oikeasti haluaisikaan.
perjantai 27. kesäkuuta 2008
keskiviikko 25. kesäkuuta 2008
Akateemisia ja ammatillisia
Aloin tänään, vihdoin, lukemaan Järvisen ja Kolben kirjaa Luokkaretkellä hyvinvointivaltiossa. Innostusta on mahdoton välttää - juuri tällaistakin hyvä sosiologia voi olla: avata silmiä toisten kokemuksille ja omille, näyttää rakenteita niiden takana.
Järvisen ja Kolben kirja on ihana siksikin, että se tuo elävästi mieleen ensimmäiset päivät Geneven yliopistolla. Bourrier touhusi kenttätutkimuksia, Schultheis muisteli aikojaan Bourdieun kollegana ja kutsui opiskelijat mukaansa matkalle sosiaalisiin todellisuuksiin. Niinä päivinä unohdin vähän väliä ranskantaitoni rajat. Ymmärsin enemmän kuin kaiken järjen mukaan olisi pitänyt. Heittäydyin suurella innolla tuntemattomaan, sillä tunsin tulleeni kotiin. Niinä päivinä rakastuin yhteiskuntatieteisiin uudelleen, jälleen kerran - samalla tavalla kuin lukiessani Sulkusta ensi kertaa ja tänään kotimatkalla Luokkaretken esipuhetta lukiessa.
Saman innon voimalla olen myös tullut ja jäänyt HIITiin. Kolmen viikon sääntö piti kutinsa, olen alkanut löytää paikkani, ideani, toimintatapani ja rytmini. Vaikka tämä viikko onkin ollut joukko hajanaisia yrityksiä päästä töissä eteenpäin flunssasta huolimatta, olen alkanut jälleen ihan oikeasti uskoa siihen, mitä olen tekemässä ja innostumaan edessä odottavista mahdollisuuksista.
Olen myös miettinyt syksyn opintoja TKK:ssa. Tavallisilla kursseilla istumisesta, varsinkaan Otaniemessä, on kauan. Nyt olen yhtäkkiä aivan intona siitä, että kohta olen siellä taas: tekemässä pienistä osista koostuvia pieniä kursseja - sellaisia, jotka voi jättää, jos muiden tekemät aikataulut alkavat liikaa suututtaa. Vähän pelottaa, tuleeko syksystä samanlaista kaaosta kuin kolme vuotta sitten. En kuitenkaan usko, että tulisi, sillä sekä minussa että elämässäni on nyt aika moni asia toisin kuin silloin, paremmin.
Akateemiset ja ammatilliset ajatukset tulevat uniinkin, mutta on elämässä muutakin. Kahden viikon päästä olen Irlannin vehreydessä, lomalla. Ja pian toivottavasti myös viettämässä kesäpäivää Kangasalla, sillä kummipojan näkemisestä on jo aivan liian kauan.
Järvisen ja Kolben kirja on ihana siksikin, että se tuo elävästi mieleen ensimmäiset päivät Geneven yliopistolla. Bourrier touhusi kenttätutkimuksia, Schultheis muisteli aikojaan Bourdieun kollegana ja kutsui opiskelijat mukaansa matkalle sosiaalisiin todellisuuksiin. Niinä päivinä unohdin vähän väliä ranskantaitoni rajat. Ymmärsin enemmän kuin kaiken järjen mukaan olisi pitänyt. Heittäydyin suurella innolla tuntemattomaan, sillä tunsin tulleeni kotiin. Niinä päivinä rakastuin yhteiskuntatieteisiin uudelleen, jälleen kerran - samalla tavalla kuin lukiessani Sulkusta ensi kertaa ja tänään kotimatkalla Luokkaretken esipuhetta lukiessa.
Saman innon voimalla olen myös tullut ja jäänyt HIITiin. Kolmen viikon sääntö piti kutinsa, olen alkanut löytää paikkani, ideani, toimintatapani ja rytmini. Vaikka tämä viikko onkin ollut joukko hajanaisia yrityksiä päästä töissä eteenpäin flunssasta huolimatta, olen alkanut jälleen ihan oikeasti uskoa siihen, mitä olen tekemässä ja innostumaan edessä odottavista mahdollisuuksista.
Olen myös miettinyt syksyn opintoja TKK:ssa. Tavallisilla kursseilla istumisesta, varsinkaan Otaniemessä, on kauan. Nyt olen yhtäkkiä aivan intona siitä, että kohta olen siellä taas: tekemässä pienistä osista koostuvia pieniä kursseja - sellaisia, jotka voi jättää, jos muiden tekemät aikataulut alkavat liikaa suututtaa. Vähän pelottaa, tuleeko syksystä samanlaista kaaosta kuin kolme vuotta sitten. En kuitenkaan usko, että tulisi, sillä sekä minussa että elämässäni on nyt aika moni asia toisin kuin silloin, paremmin.
Akateemiset ja ammatilliset ajatukset tulevat uniinkin, mutta on elämässä muutakin. Kahden viikon päästä olen Irlannin vehreydessä, lomalla. Ja pian toivottavasti myös viettämässä kesäpäivää Kangasalla, sillä kummipojan näkemisestä on jo aivan liian kauan.
keskiviikko 18. kesäkuuta 2008
Kotiarestissa
Kantaessani kesäillassa säilyketölkkejä kierrätykseen ylitin Leppäsuonkadun, näin entiset kotitaloni - ja ajattelin niissä elettyjä vuosia, kesiä, talvia, iltoja, aamuja, päiviä, öitä. Ei se aina niin ihanaa ja hehkeää ollut, tiedän sen oikein hyvin, mutta silti. Ne vuodet ovat menneet, eivätkä ne tule takaisin. Välillä niitä on kivuliaan kova ikävä.
Kaatosateessa matkalla keskustaan kuulokkeissa soi sveitsinsaksalainen musiikki. Ropina ei ollut yhtä riemukkaan raivokasta kuin Keski-Euroopassa, mutta sentään jotain aivan muuta kuin lokakuun ankea tihkusade. Joinain päivinä kaipaan kotiin Geneveen, vaikkei kantonissa juuri mikään olisi ennallaan - Erasmuksen päättymisestä on pian vuosi, joihinkin lauseisiin on kirjoitettu piste ja uusia aloitettu. Vaihtovuosikin on mennyt, eikä tule takaisin.
Osakunnan entinen kuraattori kirjoitti kerran siitä, miten appelsiinia kuoriessa joutuu pysähtymään hetkeksi ja silloin ikävä voi yllättää. Minun elämässäni appelsiinin roolissa on Hesari - sitä lukiessa on pysyttävä aloillaan ja silloin saattaa alkaa ikävöidä. Vapaaehtoisessa kotiarestissa ehtii ajatella. Silloin lohduksi ei riitä tietoisuus siitä, että muutaman vuoden päästä katson takaisin tähän vuoteen ajatellen samoin, kaivaten tätä mitä on nyt.
On kuitenkin niin, että tänäänkin olen elänyt jännittävästi aivan alkuaikoja. Vaikeaa ei ole eteenpäin meneminen ja uuteen tarttuminen, vaan vanhasta irrottautuminen.
Kaatosateessa matkalla keskustaan kuulokkeissa soi sveitsinsaksalainen musiikki. Ropina ei ollut yhtä riemukkaan raivokasta kuin Keski-Euroopassa, mutta sentään jotain aivan muuta kuin lokakuun ankea tihkusade. Joinain päivinä kaipaan kotiin Geneveen, vaikkei kantonissa juuri mikään olisi ennallaan - Erasmuksen päättymisestä on pian vuosi, joihinkin lauseisiin on kirjoitettu piste ja uusia aloitettu. Vaihtovuosikin on mennyt, eikä tule takaisin.
Osakunnan entinen kuraattori kirjoitti kerran siitä, miten appelsiinia kuoriessa joutuu pysähtymään hetkeksi ja silloin ikävä voi yllättää. Minun elämässäni appelsiinin roolissa on Hesari - sitä lukiessa on pysyttävä aloillaan ja silloin saattaa alkaa ikävöidä. Vapaaehtoisessa kotiarestissa ehtii ajatella. Silloin lohduksi ei riitä tietoisuus siitä, että muutaman vuoden päästä katson takaisin tähän vuoteen ajatellen samoin, kaivaten tätä mitä on nyt.
On kuitenkin niin, että tänäänkin olen elänyt jännittävästi aivan alkuaikoja. Vaikeaa ei ole eteenpäin meneminen ja uuteen tarttuminen, vaan vanhasta irrottautuminen.
tiistai 17. kesäkuuta 2008
Arvovaltainen ehkä
Ylihuomenna suunnataan juhannuksen viettoon. En halua ajatella sitä, että päivät alkavat pian lyhetä. Valoisat yöt kuuluvat listalle asioista, joita viime kesänä kaipasin.
Viikonloppuna Seinäjoella oli 30 vuotta täyttäneen festivaalin lisäksi lakeus ja ystäviä. Ja ihanan paljon musiikkia. Foo Fighters'in keikalta jouduttiin lähtemään tuskaisesti kesken kaiken, mutta mukaan mahtui onneksi monta muutakin onnistunutta juttua: SMG, The Sounds, Paramore. Vaikka olenkin enemmän kotonani Ursula Ruckerin ja Ben Harperin parissa, tekee välillä hyvää kuunnella jotain ihan muuta, aivan toisenlaisessa ympäristössä.
Pääsy San Diegoon on kiusallisen lähellä - niin lähellä, että jos paperia ei vastineen kirjoittamisen jälkeen hyväksytä, harmittaa. Toisaalta ollaan toiveita herättävän lähellä ja siitä pitäisi osata olla iloinen. Kuten Rax Rinnekankaan kirjasta muutama vuosi sitten opin: "Riittävän arvovaltainen ei tarkoittaa kyllä". Aika isoa on se, että nämä ihmiset ottavat yritelmäni tosissaan, teilaamatta suoralta kädeltä.
Jollain tavalla iso oli myös Butchersin eilinen voitto Roostersista, kolmituntisen pelin ja jatkoajan päätteeksi. Joskus jalkapallo, jopa suomalainen amerikkalainen jalkapallo, vain vie mennessään - eikä silloin edes halua vastustaa.
Viikonloppuna Seinäjoella oli 30 vuotta täyttäneen festivaalin lisäksi lakeus ja ystäviä. Ja ihanan paljon musiikkia. Foo Fighters'in keikalta jouduttiin lähtemään tuskaisesti kesken kaiken, mutta mukaan mahtui onneksi monta muutakin onnistunutta juttua: SMG, The Sounds, Paramore. Vaikka olenkin enemmän kotonani Ursula Ruckerin ja Ben Harperin parissa, tekee välillä hyvää kuunnella jotain ihan muuta, aivan toisenlaisessa ympäristössä.
Pääsy San Diegoon on kiusallisen lähellä - niin lähellä, että jos paperia ei vastineen kirjoittamisen jälkeen hyväksytä, harmittaa. Toisaalta ollaan toiveita herättävän lähellä ja siitä pitäisi osata olla iloinen. Kuten Rax Rinnekankaan kirjasta muutama vuosi sitten opin: "Riittävän arvovaltainen ei tarkoittaa kyllä". Aika isoa on se, että nämä ihmiset ottavat yritelmäni tosissaan, teilaamatta suoralta kädeltä.
Jollain tavalla iso oli myös Butchersin eilinen voitto Roostersista, kolmituntisen pelin ja jatkoajan päätteeksi. Joskus jalkapallo, jopa suomalainen amerikkalainen jalkapallo, vain vie mennessään - eikä silloin edes halua vastustaa.
tiistai 10. kesäkuuta 2008
Tukikohta kuntoon
Timanttisia suunnitelmia, kristallinkirkkaita ideoita, innovaatioita!
Työt vievät pyörteenä mennessään ja tulevat taas uniinkin. Suorituspaineita kasaantuu sisältä ja ulkoa. On ihanaa ja kamalaa, jälleen kerran. Eikä mitään varmuutta siitä, mitä tästä kaikesta oikein tulee. Saattaa tulla jotain oikein hyvääkin.
Bright-rintamallakin tapahtuu. Teemoja ja ennakkotehtäviä suunnitellessa muistin taas, miksi haluan olla mukana. Edessä on hieno nelipäiväinen tapahtuma, joka tulee tulvimaan kiinnostavia ihmisiä ja mielenkiintoisia keskusteluja. Se vain ihmetyttää, miten Helsingin yliopiston 30 000 opiskelijasta ei meinaa millään löytyä vajaata kymmentä innokasta osallistumaan konferenssiin. Jos en olisi järjestelykomiteassa, olisin lähettänyt oman hakemukseni jo ajat sitten.
Tänä iltana en kuitenkaan hae minnekään, vaan rauhoitan peliä. Vetäydyn hetkeksi arjen sykkeestä kodin rauhaan. Onnistuttuani kampeamaan itseni lenkille ja ruokakauppaan toivon saavani pakan muutenkin kokoon. Kun tukikohta on kunnossa, on hyvä jatkaa täyttä höyryä eteenpäin.
Työt vievät pyörteenä mennessään ja tulevat taas uniinkin. Suorituspaineita kasaantuu sisältä ja ulkoa. On ihanaa ja kamalaa, jälleen kerran. Eikä mitään varmuutta siitä, mitä tästä kaikesta oikein tulee. Saattaa tulla jotain oikein hyvääkin.
Bright-rintamallakin tapahtuu. Teemoja ja ennakkotehtäviä suunnitellessa muistin taas, miksi haluan olla mukana. Edessä on hieno nelipäiväinen tapahtuma, joka tulee tulvimaan kiinnostavia ihmisiä ja mielenkiintoisia keskusteluja. Se vain ihmetyttää, miten Helsingin yliopiston 30 000 opiskelijasta ei meinaa millään löytyä vajaata kymmentä innokasta osallistumaan konferenssiin. Jos en olisi järjestelykomiteassa, olisin lähettänyt oman hakemukseni jo ajat sitten.
Tänä iltana en kuitenkaan hae minnekään, vaan rauhoitan peliä. Vetäydyn hetkeksi arjen sykkeestä kodin rauhaan. Onnistuttuani kampeamaan itseni lenkille ja ruokakauppaan toivon saavani pakan muutenkin kokoon. Kun tukikohta on kunnossa, on hyvä jatkaa täyttä höyryä eteenpäin.
perjantai 6. kesäkuuta 2008
Viikonloppu
Kesän ensimmäinen työviikko oli kevyempi kuin vuosi sitten muttei helppo kuitenkaan. Tutulle työpaikalle paluun problematiikka on sama kuin kotimaahan palaamisessa: kovin helposti unohtaa olevansa uudessa alussa, kun kehykset ovat tutut.
Päivä päivältä ajatukset ovat kuitenkin alkaneet kirkastua ja kohdistua töihin tässä ja nyt. Toki mieli välillä väistämättä karkailee jonnekin pitkän tai ainakin keskipitkän aikavälin suunnitelmiin. Ei kuitenkaan pitäisi ajatella liikaa eikä liian pitkälle. Haluan pitää mahdollisuuksien horisontin avoimena vielä vähän pidempään.
Se on sentään selvää, että juuri nyt käsillä on kiinnostavia kuukausia. Kun esimies kehottaa ratkomaan isoja ongelmia, on uskallettava yrittää. Tuhkasta nouseminen ja uusille poluille suuntaaminen ei kuitenkaan ikinä ole pelkkää riemua. On yhtä aikaa siedettävä ja vältettävä harhailua.
Aluillaan on ensimmäinen Viikonloppu pitkään aikaan. Lauantain ja sunnuntain merkitys muuttuu, kun arkipäivät on korvamerkitty toimistotyölle. Niiden arvo nousee uusiin kertaluokkiin. Tuntuu hemmottelulta herätä vasta yhdeksältä.
Ovat nämä kesäviikonloput oikeastikin ihania. Ymmärtää taas istua merenrannassa syömässä jäätelöä ja lukea kotiin kasautuneiden sanomalehtien kulttuurisivuja. Jo perjantaina, ei vasta sunnuntaina. Huomisen teemoja ovat piknik, samba ja James Bond.
Päivä päivältä ajatukset ovat kuitenkin alkaneet kirkastua ja kohdistua töihin tässä ja nyt. Toki mieli välillä väistämättä karkailee jonnekin pitkän tai ainakin keskipitkän aikavälin suunnitelmiin. Ei kuitenkaan pitäisi ajatella liikaa eikä liian pitkälle. Haluan pitää mahdollisuuksien horisontin avoimena vielä vähän pidempään.
Se on sentään selvää, että juuri nyt käsillä on kiinnostavia kuukausia. Kun esimies kehottaa ratkomaan isoja ongelmia, on uskallettava yrittää. Tuhkasta nouseminen ja uusille poluille suuntaaminen ei kuitenkaan ikinä ole pelkkää riemua. On yhtä aikaa siedettävä ja vältettävä harhailua.
Aluillaan on ensimmäinen Viikonloppu pitkään aikaan. Lauantain ja sunnuntain merkitys muuttuu, kun arkipäivät on korvamerkitty toimistotyölle. Niiden arvo nousee uusiin kertaluokkiin. Tuntuu hemmottelulta herätä vasta yhdeksältä.
Ovat nämä kesäviikonloput oikeastikin ihania. Ymmärtää taas istua merenrannassa syömässä jäätelöä ja lukea kotiin kasautuneiden sanomalehtien kulttuurisivuja. Jo perjantaina, ei vasta sunnuntaina. Huomisen teemoja ovat piknik, samba ja James Bond.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)