Kotiarestissa

Kantaessani kesäillassa säilyketölkkejä kierrätykseen ylitin Leppäsuonkadun, näin entiset kotitaloni - ja ajattelin niissä elettyjä vuosia, kesiä, talvia, iltoja, aamuja, päiviä, öitä. Ei se aina niin ihanaa ja hehkeää ollut, tiedän sen oikein hyvin, mutta silti. Ne vuodet ovat menneet, eivätkä ne tule takaisin. Välillä niitä on kivuliaan kova ikävä.

Kaatosateessa matkalla keskustaan kuulokkeissa soi sveitsinsaksalainen musiikki. Ropina ei ollut yhtä riemukkaan raivokasta kuin Keski-Euroopassa, mutta sentään jotain aivan muuta kuin lokakuun ankea tihkusade. Joinain päivinä kaipaan kotiin Geneveen, vaikkei kantonissa juuri mikään olisi ennallaan - Erasmuksen päättymisestä on pian vuosi, joihinkin lauseisiin on kirjoitettu piste ja uusia aloitettu. Vaihtovuosikin on mennyt, eikä tule takaisin.

Osakunnan entinen kuraattori kirjoitti kerran siitä, miten appelsiinia kuoriessa joutuu pysähtymään hetkeksi ja silloin ikävä voi yllättää. Minun elämässäni appelsiinin roolissa on Hesari - sitä lukiessa on pysyttävä aloillaan ja silloin saattaa alkaa ikävöidä. Vapaaehtoisessa kotiarestissa ehtii ajatella. Silloin lohduksi ei riitä tietoisuus siitä, että muutaman vuoden päästä katson takaisin tähän vuoteen ajatellen samoin, kaivaten tätä mitä on nyt.

On kuitenkin niin, että tänäänkin olen elänyt jännittävästi aivan alkuaikoja. Vaikeaa ei ole eteenpäin meneminen ja uuteen tarttuminen, vaan vanhasta irrottautuminen.