Viimeinen

Vajaa vuosi sitten, tummuvan kiinalaisillan lämmössä kirjoitin muistikirjaani onnen olevan merkityksen kokemista tai sitä, ettei koe tarvetta pohtia merkitystä. Tässä viikossa on ollut paljon kummankinlaisia hetkiä.

Vaikka olen nukkunut kuin Napoleon, välillä on kohottu Maslow'n tarvehierarkian puuttuvalle, kuudennelle tasolle. Perusversiossaan pyramidi huipentuu itsensä toteuttamiseen. Ystäväpiirissäni on kuitenkin jo pitkään ymmärretty, että korkein taso on yhdessä toteuttaminen - ei minä, vaan me. Se on sitä, kun artikkelia kirjoitetaan kahdessa vuorossa kahdella mantereella, ja jokainen aamu on ihme. Se on sitä, kun kiireen keskellä istutaan pitkälle lounaalle ja pöydän molemmilla puolilla oivalletaan jotain niistä filosofisista peruskysymyksistä, joille ei muka ollut aikaa. Tanssitaivaan alla se oli sitä, kun kolmekymmentä silinterihattua lensi sulavana sarjana päänäyttämölle, ja katsomossakin tajusi olevansa ihan kokonaan elossa, kaikesta huolimatta.

Tämä viikko ei ole kaikin ajoin tuntunut onnelta, mutta pidän viimekesäistä määritelmää edelleen melko oivaltavana. Vielä paremmin kutinsa pitää takavuosina luonnosteltu viiden lista. Viikonloppu tuli pitkästä aikaa kaksipäiväisenä ja huolettomana: Nukuin päiväunet puistossa, luin puutarha-aamiaisella jaettua Hesaria, söin lounaaksi safety chickeniä paahteisessa auringossa ja annoin lämmön korjata luut.

Tämä kirjoitus on Synopticonin viimeinen. Asioiden päättyessä ajallaan paras jää rivien väliin. Nämä vuodet alkoivat välikautena, mutta niistä on kasvanut täysinäinen elämä. Vielä on aikaa olla läsnä ja lähellä, sitten on uskallettava päästää irti. On tehtävä tilaa sille hetkelle, jona on uuden edessä.

Kukoistuksen kesä

Kukoistuksen kesä 2010 on alkanut. Ensimmäisten päivien perusteella tulen pitämään tästä.

Eilen Ateneumissa odotti monta vanhaa tuttavaa. Tapasin Tädin, kavahdin Siniasuista ihailijaa ja hymyilin Toipilaalle. Anna Kortelainen johdatti kuratoimaansa Onerva-näyttelyyn huumorilla, innolla ja itsereflektiota varomatta. Lentävän vossikan, kattoon kohonneen kirjoituspöydän ja kirjoitetulla sanalla vuoratun ylioppilaspuvun seasta löytyivät myös Kaupungin naiset. Päätin ottaa heistä esimerkkiä. Helsinki tottelee minuakin, kunhan vain muistan viettää suuren siivun 2010-luvusta kahviloissa.

Tänä aamuna luin loppuun merkityksellisen kirjan. Soitin EVA:an. Tein asioita, jotka eivät kuulu toimenkuvaani mutta ovat tärkeitä. Muutenkin on ollut hieno päivä olla lakritsipiippuvallankumouksellinen.

Riemullisen kokonaista

Ei tullut puolikasta, vaan kokonainen vappu. Poplarista ei pidä tehdä identiteettikysymystä, vaikka haalareista luopuminen heikottaa.

Viikonloppua ovat leimanneet samat arvot, joista puhuin torstaina tutkimusryhmälle pitämässäni pecha kucha -esityksessä: freedom, focus, and fun. Vappusuunnitelmani eivät ole vuosiin olleet yhtä löyhän joustavat kuin nyt. Kaikkialle kiirehtimisen sijaan keskityin paineetta pienempään joukkoon oleellisia ystäviä. Hauskuus löytyi itsestään, yllätyskäänteistä ja vanhoista valokuvista.

Viivästyneen Atlantin ylityksen jälkeisen paljouden jäljiltä tuntui tänään riemulliselta siivota koti. Niin tärkeitä kuin karnevaalit ovatkin, on olemassa piste, jossa onni löytyy ikkunoidenpesemisestä kaikessa rauhassa, tarpeeksi hyvin.

Olen oppinut perusasiat. On aika astua johtoon, sillä Suomen suvi tulee osaltani olemaan tänä vuonna vain kahden kuukauden mittainen.

Tuhkajumissa

Tarussa Sormusten Herrasta Bilbo sanoo jotakin siitä, miten kotoa lähteminen on kaikkein vaarallisinta. Milloinkaan ei voi tietää, minne tie kulkijansa johdattaa.

CHI 2010 oli huikea kokemus. Konferenssiviikko oli intensiivinen ja innostava. Pääsin seuraamaan paneelikeskusteluja, luentoja ja aamujen hulluutta. Olin paikalla, kun tulevan väitöskirjani ensimmäiseen artikkeliin viitattiin artikkelipuheenvuorossa. Esitin yleisökysymyksen, sovin alustavasti kahden lounaspuheen pitämisestä, pohjustin tulevaa. Tapasin kymmeniä ja taas kymmeniä uusia ihmisiä. Kävin maailman suurimmaksi hehkutetussa akvaariossa. Ahdistuin lihavien ihmisten paljoutta ja sitä, miten paljon kahvia ja cocacolaa oli tyrkyllä.

Konferenssin päättyessä torstaina olin valmis lähtemään viimeisten juhlien jälkeen kohti kotia. Ne suunnitelmat saivat kuitenkin haihtua savuna ilmaan, sillä tulivuorten kanssa on turha väitellä. Oli kohdattava odottamaton ja ennakoimaton yllätyskäänne: tuhkajumi. Rimpuilu oli turhaa, joten päätimme yrittää tehdä Ash Breakista parasta mahdollista. Hyvää siitä tulikin. Wherever you are, there you are.

Uuden kotiinpaluuyrityksen alkaessa en tiennyt mitä odottaa, joten valmistelin neljä skenaariota erilaisten vaihtoehtojen varalle. Kun lento Eurooppaan lähti ajallaan, hämmästelin, miten hienolta voikaan tuntua jättää menemättä New Yorkiin. Charles de Gaullen lentokentällä onnittelin itseäni ranskantaidoista ja hyvästä onnesta kaiken kaaoksen keskellä. Lopulta kävi niin, että söin keskiviikkona illallista Pariisissa, torstaina lounasta Tukholmassa ja perjantaina, vihdoin, aamiaista Helsingissä.

Kotia kohti kävellessä sade vaihtui vedestä rakeiksi. Hymyilin, valmiina kastumaan jokaisessa toukokuun sateessa.

Kotikulmat ja kiintopiste

Kun matkustajia kuulutettiin lennolle Geneveen, tajusin, etten ollut pitkään aikaan odottanut mitään näin kauan ja kovasti. Sitten näkyviin ilmaantuivatkin jo Gare Cornavin, jet d'eau, Uni Mail... Aivoihin pulppusi muistoja. Tuntui huikealta, haikealta, riemukkaalta, ihmeelliseltä - ja samalla luontevalta, normaalilta, kotoisalta, helpolta.

Vanhoja kotikulmia kierrellessä, kauan kaivattujen ystävien kanssa jaettuina teehetkinä ja kevätlumilla viilettäessä minulle kirkastui kolme asiaa. Ensinnäkin, ei ole ihme, että vaihtovuotta on aika ajoin ollut niin ikävä - ei ole nostalgiaa vaan realismia kaivata sitä, että asiat ovat aivan erityisen hyvin. Toisekseen, asiat voivat olla aivan erityisen hyvin vähän missä tahansa, vähän milloin vain, esimerkiksi tämän kevään liikkuvassa arjessa. Kolmanneksi, kaiken riemastuttavan liikkeen keskellä haluan, että jossain on kiintopiste - ja niin rakas kuin Sveitsi onkin, minun kiintopisteeni on Suomessa.

Kerrankin palasin lomalta levänneenä. Pääsiäisaamun puuteri-ihmeen aiheuttamasta endorfiinipiikistä riittää virtaa pitkäksi aikaa. Aivan kuten ennenkin, yliopiston kirjastossa nukutut päiväunet virkistivät ja sosiologian professorin tapaaminen innosti. Palais'n käytävät herättelivät pohtimaan pitkää aikaväliä, Punaisen Ristin sotavalokuvanäyttely asetti asioita mittasuhteisiinsa. Teki valtavan hyvää istua kiireettä junissa, aterioida rauhassa, lukea kahviloissa kelloa vilkuilematta ja nukkua muutamana aamuna pitkään.

Vanhan kaupungin muistikirjakaupasta löytyi vastaus siihen, miksi paluu oli niin tärkeä: Memories are a key not to the past but to the future.

Sosiaalista ja vaikuttavaa

Perjantai-iltana Aalto Social Impact potkaistiin virallisesti vauhtiin. Tapahtumassa oli sekä sosiaalista että vaikuttavaa. Pohdinnan kohteina olivat muun muassa jauhelihan kulttuurinen merkitys, status quo -harha, vetoketjuverkostoituminen ja muutoksen mahdollisuudet. Sisko sanoi, että inspiroivissa tilaisuuksissa käymisestä täytyy nyt ottaa taukoa, tai saattaa tapahtua jotain radikaalia.

Liisa Ihmemaassa innosti iloisesti. On vaikea olla pitämättä elokuvasta, jossa keskitytään hassuihin hattuihin, suunnataan katse Kiinaan ja uskotaan joskus kuuteenkin mahdottomaan ajatukseen ennen aamiaista. Tarinan tärkein opetus piilee kuitenkin siinä, että hyvään elämään tarvitaan myös ripaus hulluutta: You're entirely bonkers. But I'll tell you a secret. All the best people are.

Oudosti kevät ja elämä on edennyt siihen pisteeseen, että hyvillekin ystäville huomaa jo sanovansa "nähdään viimeistään vappuna".

Yllättäviä käänteitä ja italialaisia suurmiehiä

Voi ilmetä vaikka mitä, ole varuillasi.

Näin kirjoittaa Italo Calvino. Lause on kovin totta, erityisesti kun on taisteltava aikaeroväsymyksen nopeaksi kukistamiseksi.

Tanssitunnilla on kurottava umpeen kahden viikon poissaolo. Keskittyminen on hyvää, kun on improvisoitava ja imitoitava kaikki. Onnistumisentunteille tilanne on otollinen: kun aloittaa järjettömän mahdottomista lähtökohdista, vähäkin tuntuu voitolta.

Päivässä tai parissa ehtii nähdä enemmän kavereita kuin keskimääräisessä viikossa - ei pelkästään siksi, että kaikkia on ollut ikävä, vaan myös siksi, että seurassa on helpompi pysyä hereillä. Päivän toisella lounaalla oppii, että tiistai on vanukaspäivä.

Iltapäiväkerhossa keskustellaan keski-iän ohittaneista tädeistä kulttuurin kantavana voimana. Harhaileva katse on valomainokselle helppo uhri. Yllättäen sitä löytää itsensä Kansallisteatterista, Galilein elämän ennakkonäytöksestä. Teatteri on epätasaista mutta voittopuolisesti mahtavaa. Linkit Muutoksen aikaan hahmottuvat, kun niitä osaa etsiä. Hyvää brechtiläistä tapaa noudattaen käänteet ovat absurdeja, mutta samalla käsitellään syviä kysymyksiä: tieteen ja naisen paikkaa maailmassa, yksilön vastuuta yhteiskunnassa, sankaruutta, pelkuruutta, itsesyytöksiä, totuutta, valtaa, välittämistä. Siinä on paljon pureskeltavaa yhdeksi illaksi.

Ole varovainen, kun liikut maailmalla totuus takkisi sisällä.

Kalifornian auringon alla

Kun kävin Berkeleyn kansantasavallassa ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten, moni asia oli toisin. Olin valmistumaisillani, aloittamaisillani uudet työt, palaamaisillani jatkamaan opintoja infolle sekä vähitellen, hitaasti ja hankalasti, kotiutumaisillani takaisin Helsinkiin vaihdon jäljiltä. Sen paremmin minä kuin elämä ympärillänikään ei ole enää sama kuin silloin. Hyvä niin.

Kuitenkin kotimatkalle Kalifornian auringosta lähtiessä tärkein paluuviesti on sama kuin viimeksi: Haluan tämän elämän. Pystyn tähän. Tällä kertaa opissa vain on paljon enemmän konkretiaa, sillä muutaman kuukauden kuluttua on aika pakata rinkka ja ryhtyä elämään todeksi yhtä pitkäaikaisista suunnitelmistani.

Tämä viikko on edistänyt suunnitelmien kehittelyä kohti toteutusta rytinällä. Se on ollut täynnä hyviä tapaamisia, eteenpäinvieviä keskusteluja ja kaupungin katselua kotia etsivin ja rakentavin silmin.

ISchool on tullut tutummaksi. Odotan nyt entistä enemmän ensi vuotta South Hallin suojissa, näiden ihmisten seurassa, jotka osaavat ja uskaltavat esittää töitteni kannalta tärkeät ja vaikeat kysymykset suoraan, rohkaisevasti, uusille tasoille nostaen.

Kaupunki kampuksen ympärillä viehättää boheemi-indiehippi-intellektuellimeiningillään. Ravintoloiden, kirja- ja levykauppojen sekä kirppisten määrä on huikea. Katusoittajilla on hyvä meininki. Kevät saapui yhtä aikaa meidän kanssamme. Ruosteiset kukkulat viheriöivät, sukkia ei tarvitse, jäätelöpallon saa dollarilla. Horisontissa siintävät kukkulat ja meri tuovat mieleen Geneven, mutta samalla tässä kaupungissa on paljon Berliiniä, tuopillinen Müncheniä ja aavistus Shanghaita.

En osannut odottaa, että minulla voisi olla näin pian näin rauhallinen ja hyvä olo Atlantin länsipuolella. Siitä ja Suomessa odottavasta talvesta huolimatta kotiinpaluu tuntuu juuri nyt hyvältä idealta.

Iisisti, innolla

Tänään työpäivän päätteeksi rikoin yleisperiaatettani: en poistunut nopeinta tietä Espoosta. Sen sijaan kömmin työkavereiden kanssa otaniemeläiseen hifistelykellariin katsomaan elokuvaa. Koettiin teknisiä haasteita ja vuoltiin porkkatikkuja kuin takavuosina Domman leffailloissa.

Vaikka Objectified-dokumentti ei ehkä tehnytkään täyttä oikeutta Kinopolin teknisille valmiuksille, se teki hurjan hyvää. Elokuva patisti innostavalla tavalla miettimään oman toiminnan oleellisuuksia, kestävyyttä, perusteluja ja päämääriä. Nyt tekee mieli rakentaa jotain, puhallella saippuakuplia tai vaikka kuvata jatko-osa nallekarkkianimaatioon - ei siksi, että mikään näistä itsessään tekisi maailmasta kokonaisvaltaisesti parempaa, vaikka omaa viihtymistäni lisäisivätkin, vaan siksi, että haluan pitää iloisen inspiraation hengissä.

Kesän Kiina-kurssin todistus odotti eteisen lattialla kotiin palatessa. Se toimii todisteena siitä, että joskus aivan yksinkertaisissakin asioissa kestää hämmentävän kauan, eikä se surkuhupaisuudessaan lopulta ole aina niin kauhean vakavaa. Tänään tulivat myös lauantaina hattutemputellen tehdyn välikokeen tulokset terveenä muistutuksena siitä, että joskus aika vähän on tarpeeksi. Siksi voi ja täytyy ottaa iisisti.

Hyvää tuuria

Elämä on ihmeellistä. Tänään minulle on ihan turha väittää vastaan tässä asiassa.

Viikon ensimmäisen aikatauluttoman aamun jäljiltä lähdin kotoa kohti Ateneumia vasta puolenpäivän jälkeen, tarkoituksenani nähdä Caj Bremerin kuvat. Lippuluukulla huomasin, että muutaman minuutin kuluttua Ateneum-salissa alkaisi yleisöjohdanto näyttelyyn. Se vaikutti erinomaiselta idealta, vaikka tilaisuuden kieleksi ilmoitettiinkin ruotsi. Menköön, jag lever ju nog i en tvåspråkig stad.

Saliin saapui yhtä aikaa kanssani kaksi muutakin museovierasta, muita siellä ei vielä ollut. Hetken päästä saapui opas ja - Caj Bremer. Vähitellen saliin uskaltautui vielä kourallinen ihmisiä. Vajaan tunnin verran katsottiin sitten valikoituja kuvia näyttelystä ja kuultiin tarinoista niiden takana. Bremer kertoi työstään elävästi, kiinnostavasti, humoristisesti - sama ote maailmaan välittyy näyttelyn kuvista. Esittelyn jälkeen menin katsomaan näyttelyn, jonka kuvat olivat aivan valtavan huikeita.

Parhaiten visiitistä jäi kuitenkin mieleen se, miten Bremer kuvista kertoassaan jatkuvasti alleviivasi hyvää tuuriaan kertomalla niistä pienistä sattumuksista, joiden ansiosta monissa hänen kuvissaan on sitä jotakin. Samalla taiteilija toisti kuitenkin myös kahta muuta asiaa: Hyvien kuvien ottamiseksi on tärkeää hakeutua paikkoihin ja tilanteisiin, joissa merkityksellisiä sattumia voi osua kohdalle. Toiseksi, suuri osa hänenkin ottamistaan kuvista on, kuulemma, täysin mielenkiinnottomia, tylsiä rutiinitöitä. Vain paljon kuvaamalla on mahdollista saada paljon onnistuneita otoksia.

Sama asenne pätee elämään laajemminkin. On pidettävä silmät avoimina mielenkiintoisille odottamattomuuksille ja autettava onneaan hakeutumalla tilanteisiin, joissa voi yllättyä iloisesti. Samoin kevätaurinkoisinakin päivinä on parasta muistaa, ettei kaikkina päivinä koko ajan ole tai tarvitse olla maagista. Paljon tekemällä ja aktiivisesti elämällä pääsee kuitenkin todennäköisesti nauttimaan suuresta joukosta onnellisen taianomaisia päiviä.

Mahdottomasta totta

Työ, opinnot ja niiden ulkopuoliset projektit alkavat olla erottamattomassa keskinäisessä solmussa. Se ei ole ongelma niin kauan, kun välillä tulee viikonloppuja, joina juna vie itään tai länteen, omiin ja rakkaisiin mutta aivan toisenlaisiin todellisuuksiin. Junassa ehtii antaa sykkeen tasaantua, lukea häiriöttä ja ajatella kaikessa rauhassa. Perillä muistaa, ettei oma arki ole, kaikessa runsaudessaan ja lyömättömyydessäänkään, ainoa mahdollinen ja mainio tapa elää.

Tällä hetkellä se on kuitenkin tapa, josta tahdon pitää kiinni - niin hyvältä rikastavassa sosiaalisessa pääomassa kylpeminen tuntuu. On kiitollinen olo siitä, että ympärillä on tyyppejä, joiden kanssa jokaisen omia ja jaettuja projekteja voidaan edistää yhdessä pohtien, sparraten ja, tärkeää ulottuvuutta unohtamatta, nauraen.

Viime viikolla illat kuluivat hankkeita ideoiden, työnohjauksessa ja lukupiirissä Batesonia ruotien. Neuvottelutaidon kurssi päättyi eikä osallistuminen sille harmita tippaakaan. Toissa viikolla järjestettiin työprojektin puitteissa joukko workshoppeja, joissa sovellettiin vapaalla kädellä SoundBitesin ideaa. Tanssitunnin jälkeen rakkaalle mustelmapäiväkirjalle on taas vähän enemmän kerrottavaa. Pieniä taisteluvaurioita ei, kuulemma, voi välttää.

Perjantaina pitkän linjan sosiaalipsykologi, maailman sympaattisimmaksikin tituleerattu professori, Klaus Helkama, piti jäähyväisluennon Klixin luentosalissa. Täpötäyden salin portailla ystävien ja kollegoiden ympäröimänä istuessa tunne oli sama kuin fuksivuonna mutta entistä vahvempi: turvallisesti kotona, silti myös seikkailun äärellä - yhtä aikaa maalissa ja lähtöruudussa.

Tämän päivän aivokarkista vastasivat Hans Rosling ja Peter Lund Assumptions vs Facts -luennolla. Show ylitti ryminällä odotukset. Puhuttiin isoista asioista ymmärrettävällä ja hauskallakin tavalla. Ja jotenkin mahtavaa oli sekin, että tällainen tilaisuus järjestettiin ja että se veti puoleensa elokuvateatterillisen yleisöä. Jälleen kerran korostui myös se, miten tärkeitä osuvat havainnollistukset ja visualisoinnit ovat esityksen kuin esityksen onnistumisessa. Niihin kannattaa satsata.

Jatkokokkareilla Aalto-ristiriitaisuus hiipi mieleen ja hyppi silmille, jälleen kerran. Yksityistilaisuus kuusenkerkkäkuohuvan äärellä oli mukava muttei istunut luennon sanomaan. Aalto tanssii nuoralla: Jos maailmanparannusenergia saadaan yhdistettyä bisnekseen ja teknologiankehittämiseen toimivasti, voidaan saada aikaan aidosti huikeita juttuja. Välillä kuitenkin tuntuu, että tuo energia toimii lähinnä moraalisena oikeutukselle elitistiselle mukavuudelle. Jokin minussa ei suostu luopumaan toivosta, ei vielä, ei tässäkään asiassa. Kun Aalto nyt kerran tuli ja tehtiin, siitä on paras pyrkiä tekemään parhuutta.

Nykyhetkessä elämisen ohella viime päiviin on kuulunut paljon hetkiin palaamista. Kiina-kuvista saadun rohkaisevan ennakkotapauksen innostamana vaihtovuoden valokuvakirja on vihdoin tilattu. Myös paluun jälkeisten vuosien matkoista valtaosa on jo taitettu seuraavaksi kirjaksi. Näyttää siltä, että kuva- ja matkapaljous ei johdakaan siihen, ettei paperisia muistoja saisi enää teetettyä. Kuten Sveitsi-kirjan kannessa tulee lukemaan, impossible n'est pas francais.

Parempaa kuin täydellisyys

Tänään oli vuoden ensimmäinen päivä, jona aurinko lämmitti poskea lounaalta palatessa.

Humoristisen mahtipontisesti nimetty Social Psychology in Action Reading Society kokoontui alkuillaksi ruotimaan ensimmäistä lukupiirissä luettua kirjaa. Tutkimusfilosofisten oleellisuuksien lisäksi selvisi sekin, että Wittgenstein oli oman aikansa indiepoika.

Tammikuun tohinoissa kirjoitettu tentti meni läpi. HIITin mentorointiohjelma potkaistiin vauhtiin pari viikkoa sitten, pro bono - siksi, että välillä on tärkeää tehdä sellaista, mikä tuntuu välittömällä tavalla itsearvoisesti arvokkaalta. Bottom-of-the-Pyramid-workshopin jälkilämpö ruokkii pitkän tähtäimen mielikuvitusta. Aalto Social Impact innostaa jo ensimetreillä. Kevään matkat lähestyvät.

Viikonloppuna Ryhmäteatterin Harmonia puhutteli riitasoinnuillaan. Ylioppilasteatterin Fiction Point pääsi yllättävän lähelle geneveläistä parhuutta. Tänään Zodiakin Sivuaskel-festarit olivat juuri sellainen syrjähyppy, joita inspiroituneenkin arjen keskelle tarvitaan.

Elämä on hyvää. Ja kuten Regina Spektor laulaa, good is better than perfect. Ensi viikonloppuna aion toteuttaa Helsingissä Berliini-simulaation.

Paluu ja mieleenpalautuminen

Tiistaina annoin periksi yli kaksi vuotta kestäneelle kaipuulle ja ostin lennot Geneveen. Tieto tulevista matkoista innostaa aina, mutta tällä kertaa tuntui aivan erityiseltä. Niin hyvin kuin lopulta olenkin onnistunut kasvamaan takaisin kiinni Suomeen, tuntuu Sveitsiin lähteminen silti jollain merkityksellisellä tavalla kotiinpaluulta.

Matkamessuilta koottiin minulle faktoja Yhdysvalloista, siskolle vinkkejä Israeliin ja kuunneltiin tarinoita naparetkistä ilman toimeenpanoaikomuksia. Torkkuviltin suojissa matkasin suomenruotsalaisen sielunmaiseman halki Linderborgin Sex, sprit och kulturfonden -kirjan sivuilla.

Aiemmin viikolla luin vihdoin ja viimein Pessoan Hetkien vaelluksen. Alla oleva on yksi kokoelman kauneimmista kohdista:

Kannan sydämessäni
kuin täyteen ahdetussa arkussa joka ei mene kiinni
kaikkia paikkoja joissa olen ollut,
kaikkia satamia joihin saavuin,
kaikkia maisemia jotka näin hytinikkunoista,
tai laivankansilta, uneksien,
ja kaiken sen paljous on niin vähän
siihen nähden mitä haluan.

Sama paljous on kuitenkin myös niin paljon, ettei sitä meinaa pystyä halkeamatta käsittelemään. Aloitin eilen valokuvien järjestämisen. Savottaa riittää syksystä 2006 tähän päivään. Siinä välissä, kuten arvata saattaa, on tapahtunut valtavasti. Kuvissa on väikkynyt unohtumaisillaan olleita kasvoja, yksityiskohtia jotka ilman kuvia olisivat varmasti jo kadonneet mielestä ja sitten toisaalta huikea määrä sellaista, joka pysyisi tallessa, vaikkei minulla kameraa olisi koskaan ollutkaan.

Perjantai-iltana puhuttiin Visan-päivän kunniaksi liikkuvuudesta, rajoista ja sitä kautta lopulta melkein mistä tahansa. On muistettava olla onnellinen passista, joka antaa valtuudet mennä melkein minne vain mutta myös luvan pysyä aloillaan - tai palata.

Rästitöitä

Tämä viikonloppu on kulunut rästihommissa. Olen venytellyt, tehnyt joulusiivouksen, nukkunut tarpeeksi, syönyt kunnolla, käynyt elokuvissa sekä järjestänyt kirjoituspöytää ja ajatuksiani.

Eilen olin onnellinen piippaavasta puhelimesta. Naapurissa oli tarjolla lounaaksi sosekeittoa ja tuoreita sämpylöitä. Isä ilmoitti saaneensa 3067 suosittelemaani sivua luettua. Myöhemmin toinen naapuruston kommuuni kutsui luokseen Suomi-samosa- ja mangolassitalkoisiin. Villasukat ja viini varusteinani pääsin ystävien ympäröimäksi, katsomaan kuvia maapallon toiselta laidalta.

Tänään olen ollut onnellinen saman puhelimen hiljaisuudesta. Läpisosiaalisen joululoman ja toimiston arkiseen kuhinaan palaamisen jälkeen on tehnyt hyvää olla pitkästä aikaa omassa rauhassa, hereillä mutta hiljaa.

Kaiken kruununa Helsinki on ollut niin kaunis, ettei onnea ole tarvinnut etsiä kotikulmia kauempaa. Auringon kimaltaessa lumella ja pakkasen napostellessa nenänpäätä kaamosturtumus tuntuu etäiseltä, jonkun toisen elämältä.

Elämäntäyteisiä numeroita

Ajatellessani vuotta 2009 tajuan käyttäneeni sanaa elämäntäyteinen aiemmin huolimattoman kevyesti, tajuamatta todella, mitä se tarkoittaa. Luulen nyt tietäväni paremmin.

Aloitin vuoden Pariisissa ja päätin sen Portugalissa sellaisessa talossa, jollaisesta haaveilin lapsena. Siinä välissä matkustin Japaniin, Floridaan, Kreikkaan, Kiinaan, Tallinnaan, Wieniin ja Tukholmaan. Näistä työmatkoja oli kolme ja lautailumatkoja yksi. Oli kaksi kansainvälistä konferenssia ja yhdet suomalaiset sosiaalipsykologian päivät. Nukuin kapselihotellissa, junanpenkin alla ja onnellisen usein myös omassa sängyssäni.

Töissä riitti artikkelien kirjoittamista, haastatteluja, kyselyitä, kokouksia, markkinointitempauksia sekä apuraharumbaa. Opintorintamalla oli muun muassa jatkoseminaari vaaleankeltaisessa Kruununhaassa, kandiseminaari keltaisine rakennuspalikoineen, joukko ryhmätöitä luottopelaajien ja uusien yllättäjien kanssa sekä muistiinpanojen ja pienten viestien kirjoittamista luennolla. Opetin ja ohjasin. Kävin opettavaisissa tilaisuuksissa, joista ei saanut opintopisteitä. Aion tehdä niin jatkossakin.

Luin 29 kirjaa, jotka eivät olleet töitä tai opintoja varten. Niistä 20 oli suomeksi, seitsemän englanniksi ja kaksi ruotsiksi. Runokirjoja oli kolme, novellikokoelmia yksi. Kesän loppuessa vaihdoin Helsingin Sanomat Timeen. En ole katunut, vaikka kaipaan välillä kulttuurisivuja. Ylioppilaslehti voitti suosioni takaisin, Aino viehätti ensimetreillään.

Kävin elokuvissa yli 20 kertaa. Teatterissa kävin kahdeksasti, joista kolme Kellariteatterissa, Helsingin pienessä Berliinissä. Yksi oli nukketeatteria. Keikalla tai konsertissa kävin 11 kertaa. Elokuussa addiktoiduin huonoihin ideoihin, syyskuussa näin Kuhan kahdesti. Kerran kuuntelin Vinnillä pelottavaa musiikkia. Festaririemua tarjosivat Urb, Kaktus, Flow ja Basso.

Nautin sirkuksesta heinäkuussa kahdesti: ensin kotipihalla aurinkoisena juhlapäivänä, sitten teatterisalin viileydessä keskellä Shanghain kuumuutta. Oopperassa kävin kahdesti, kerran Espoossa ja toisen Helsingissä. Baletteja ja muita tanssispektaakkeleja osui kohdalle neljä.

Lauloin kolmesti sairaalassa, kannustin kahdessa jenkkifudispelissä ja kävin yhdellä opastetulla kaupunkikierroksella Porvoossa. Näin nykytaidetta kahdeksassa kaupungissa, en vähiten Kuopiossa. Tykästin 10-vuotiasta kiltaa, 1-vuotiasta kollektiivia ja Aalto Entrepreneurship Societya.

Kerrytin roppakaupalla kesäpisteitä, polttelin lakritsipiippuja ja puhalsin saippuakuplia parvekkeelta pakkaseen. Vietin 100-vuotisjuhlia. Lähetin siilipostia Murmanskiin, pyysin Pekka Himaselta muutaman ajatuksen yhteisökäyttöön ja mursin tiilen. Muistin bliniviikoilla, että yksi riittää. Pidin kiinni ystävistä viidellä mantereella. Keitin pannukaupalla teetä iltapäiväkerholaisille.

Joulukuussa tajusin, etten osaa enää katsoa televisiota. Pasilan toista tuotantokautta en kuitenkaan missannut. Kuuntelin radiota tavallista vähemmän. Jos kuuntelin, kuuntelin Radio Helsinkiä. Spotify valloitti minut ja ystäväpiirini ryminällä. On vaikea muistaa, millaista musiikin kuuntelu oli vuosi sitten.

Käytin paperista kalenteria ja tallensin leffaliput ja muut pienet tärkeät paperit tavalliseen tapaan, mutta päiväkirjaa kirjoitin vähemmän kuin vuosiin. Kirjoitin viiteen blogiin ja yhteen järjestölehteen. Kirjoitin myös sähköposteja, postikortteja, statuspäivityksiä ja muutaman kirjeen. Siskon kanssa koottu mummin elämäkerta valmistui kesäkuussa.

Pidin molemmat uudenvuodenlupaukseni. Ostin lähes yksinomaan eurooppalaista viiniä. Annoin hyville asioille mahdollisuuden tapahtua.

Kirjoitin joululomalla noin sata kohtaa sisältävän listan asioista, joita haluan kymmenluvulta. Aion elää sen todeksi, soveltuvin osin.