Tänään todellisuus väsyttää.
Joinain aamuina unesta ei pääse ulos. Silloin on koko päivän vähän vieraana maailmassa - ei vain väsynyt vaan myös eksyksissä. Ja jos samana päivänä ympärillä tapahtuu enemmän kuin viikkoihin, ei ole ihme, että voipumus vie voiton.
Ylihuomenna menen tenttiin. Se vaikutti ilmoittautuessa hyvältä idealta. Luultavasti se vaikuttaa hyvältä idealta taas keskiviikkona, kunhan tentti on ohi, esseet kirjoitettu, kirjat palautettu ja opintopisteet matkalla Oodiin. Juuri nyt en kuitenkaan ole ihan varma, mitä järkeä tässäkin taas on.
Naisnäkökulma kehitysmaatutkimukseen on mielenkiintoinen, mutta jotenkin tuntuu, ettei kirjoissa lopulta ole kovin paljon uusia aineksia - tai varsinkaan sellaista, mitä voisin viedä eteenpäin omilla toimillani. Jos maailmassa on kaikki nämä virheet, miten ne voidaan korjata? Vastaukseksi ei riitä, että on ajateltava tieteenfilosofia toisin tai kumottava alistavia valtarakenteita.
Olen saavuttanut pisteen, jossa pelkkä akateeminen mielenkiinto ei enää riitä.
maanantai 28. heinäkuuta 2008
sunnuntai 20. heinäkuuta 2008
Paluu arkeen?
Tämäkin kesä kuluu niin äkkiä, ettei sitä oikein uskalla edes ajatella. Miten niin päivät ovat jo alkaneet lyhetä ja ensi viikolla Jaakko heittää kylmän kiven? Vastahan vedet ovat alkaneet lämpeämään.
Viikko sitten palasin onnistuneelta lomalta: Irlanti ja Lontoo, kaksi maapistettä ja paljon hauskaa. Dublinissa kohdalle osui viimeisenä iltana singer-songwriter-tapahtuma, jossa lauloivat muun muassa Ciaran Flynn ja Jacqueline Tuck. Surreal but nice, juuri sellaista kuin pitikin.
Irlannin rauhan jälkeen Lontoo tuntui paluulta 21. vuosisadalle, tälle vuosituhannelle. Jotenkin niin ihanan värikäs, vauhdikas, hektinen ja elävä kaupunki. Joskus täytyy palata paremmalla ajalla, kuten aina isosta kaupungista lähtiessäni ajattelen.
Kesälomien rauhoittamassa toimistossa ja auringon lämmittämässä vapaa-ajassa paluu arkeen ei oikein tunnu paluulta arkeen. Silti töitä on tehtävä eteenpäin, ja ensi viikon tenttiin valmistauduttava.
Takana on melkein kaksi kuukautta päivätöitä Espoossa enkä ole lähelläkään tukehtumista. Erittäin hyvä. Tänään Lauttasaaren kautta kotiin pyöräillessä oli päinvastoin harvinaisen helppo muistaa, miksi elämää Suomessa on välillä ihan helppo rakastaa.
Viikko sitten palasin onnistuneelta lomalta: Irlanti ja Lontoo, kaksi maapistettä ja paljon hauskaa. Dublinissa kohdalle osui viimeisenä iltana singer-songwriter-tapahtuma, jossa lauloivat muun muassa Ciaran Flynn ja Jacqueline Tuck. Surreal but nice, juuri sellaista kuin pitikin.
Irlannin rauhan jälkeen Lontoo tuntui paluulta 21. vuosisadalle, tälle vuosituhannelle. Jotenkin niin ihanan värikäs, vauhdikas, hektinen ja elävä kaupunki. Joskus täytyy palata paremmalla ajalla, kuten aina isosta kaupungista lähtiessäni ajattelen.
Kesälomien rauhoittamassa toimistossa ja auringon lämmittämässä vapaa-ajassa paluu arkeen ei oikein tunnu paluulta arkeen. Silti töitä on tehtävä eteenpäin, ja ensi viikon tenttiin valmistauduttava.
Takana on melkein kaksi kuukautta päivätöitä Espoossa enkä ole lähelläkään tukehtumista. Erittäin hyvä. Tänään Lauttasaaren kautta kotiin pyöräillessä oli päinvastoin harvinaisen helppo muistaa, miksi elämää Suomessa on välillä ihan helppo rakastaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)