Viime keväänä otin vastaan kertarysäyksellä kaksi työtä: harjoittelupaikan UNECEssa ja gradupaikan HIITissä. Noita päätöksiä ei tarvinnut pitkään harkita, enkä ole katunut kumpaakaan tippaakaan.
Nyt molemmat sopimukset on täytetty. Vaikka mieli palaa jo seuraaviin projekteihin, on muistettava ja maltettava lomailla ennen uusiin haasteisiin heittäytymistä. On myös oltava tarkkana, ettei työlasti innon puuskissa kasva niin suureksi, että hetken päästä sirotellaan taas kerran tuhkaa hiuksiin. Vaikka sellainen minä taidan olla. Ihan pohjimmiltani en ehkä edes halua oppia eroon kyvystäni innostua.
Graduprojekti oli kaikessa intensiivisyydessään ihana ja kamala. Virallisia tuloksia vielä odotellessa tuntuu kuitenkin selvältä, että käteen jäi tälläkin kertaa voittoarpa. Sain tehdä omannäköistäni työtä omalla aikataulullani hyvässä ohjauksessa. Helppoa se ei kaikin ajoin ollut. Työn luonnostelu kesällä vaati melkoista iterointia. Ilman ympäröivää tiedeyhteisöä ja vertaisryhmää olin eksyksissä. Suomeen paluu helpotti, muttei poistanut kaikkia kipuja. Syksyn pimeydessä aika tuntui uppoavan käytännön järjestelyihin ja kaamoksesta kärsimiseen.
Nyt takana olevat viimeiset pari kuukautta olen kirjoittanut, kirjoittanut ja kirjoittanut. Se on ollut paikoittain hauskaa ja innostavaa, mutta enimmäkseen kovaa työtä, josta ei ole tuntunut tulevan loppua. Ja heti saatuani raakatekstiä kasaan olen leikannut, liimannut, karsinut, kasvattanut, muokannut ja muunnellut. Kaksi viikkoa sitten (vaikka siitä tuntuu olevan pieni ikuisuus) tein sen, mikä on ehkä kaikkein pelottavinta kaikissa kirjoitusprosesseissa: palautin työni, annoin sen toisten käsiin. Sekin oli uskallettava tehdä.
Vaikeinta gradunteossa oli pitää palat koossa ja aikataulu hallinnassa. Yksikään työvaiheista ei ollut todella ennenkokematon - uutta oli se, että kokonaisuus oli hallittava itse alusta loppuun. Minulle paras ratkaisu oli suhtautua työhön vuorotellen virkamiesmäisellä työmoraalilla ja taiteilijan palavalla innolla.
Jos aloittaisin nyt alusta, haluaisin (taas kerran) kuulla nämä ohjeet:
Kirjoita niin pian ja niin paljon kuin mahdollista - ihan turha yrittää ajatella asioita valmiiksi ennen kirjoittamista. Vasta kirjoittamalla saa selville, onko työn alla oleva ajatus mahdollista toteuttaa. Kirjoittaminen pakottaa jäsentämään ajatukset. Toinen ihan turha asia on tekstin laadusta murehtiminen. Aluksi on vain kirjoitettava, aivan sama kuinka rosoisia raakileita. Editointi on keskeinen osa kirjoittamista, mutta sitä voi tehdä vasta, kun on raakatekstiä muokattavaksi.
Vaadi itseltäsi paljon, älä kohtuuttomasti. Ilman tavoitteellista aikataulua työni ei olisi vielä valmis. Kokonaisuutta on helpompi hallita, kun ei tunnu siltä, että kaikki pitäisi tehdä nyt. Itselleen pitää olla ankara muttei liian. Joskus on pakko jumittaa, jotta voi seuraavassa vaiheessa päästä vauhdilla eteenpäin. Suuri osa työstä on kuitenkin, niin, työtä. Hirveän suuri määrä työtunneista kuluu sellaiseen, mikä ei tunnu luovalta tai edes haastavalta. On maltettava istua alas lukemaan, analysoimaan ja kirjoittamaan - ja pysyttävä aloillaan.
Vaatia pitää muiltakin kuin itseltään: ohjausta, palautetta, kannustusta. Pyydä apua, työn kaikissa vaiheissa kaikilta mahdollisilta tahoilta. Gradu on tehtävä itse, mutta minkään ongelman kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Tekstiään kannattaa luettaa toisilla niin paljon kuin mahdollista, arastelematta. Keskustelu auttaa eteenpäin. Ja jos on tekemässä jotain tyhmää, siitä on paras kuulla mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.
Lopulta paras ohjeistus on edelleen se sama mantra, jonka siskoni opetti minulle vuosia sitten: Luota itseesi. Käytä järkeäsi. Ole huolellinen.
torstai 24. huhtikuuta 2008
Executive Summary
Tärkein kotiinpaluuviesti Kaliforniasta on yksinkertainen mutta samalla valtava huomio: Haluan tämän elämän. Pystyn tähän.
Minulle kaikkein vaikeinta on aina ollut tietää, mitä haluan. Sen selvittyä keino päämäärään pääsemiseksi on yleensä löytynyt. Nyt tilanne on ammatillisesti ihmeellisen selvä. Tämän parempia takeita tulevaisuutta suunnitellessa ei kai voi olla, tuskin ainakaan tulee olemaan. Suunta tuntuu oikealta, vaikka tarkat askelkuviot puuttuvat. Se ei haittaa. En olettanut olevani näinkään selvillä vesillä vielä pitkään aikaan.
Epävarmakin varmuus on varmuutta. Ei minulla ole varaa sen paremmin kuin haluakaan jättää käyttämättä tilaisuutta ajatella, toteuttaa, lukea ja kirjoittaa ajatuksia, joiden parissa joka tapauksessa haluaisin toimia. Samalla tarjolla on tilaisuus työskennellä monella tavalla hyvien ihmisten kanssa. Kurssia voi aina tarvittaessa korjata tai kääntää, mutta juuri nyt haluan pelata parasta mahdollista peliä käteeni kertyneillä korteilla.
Akatemialle omistautuminen tarkoittaa mahdollisuutta tehdä sellaista työtä, johon on helppo suhtautua energialla ja intohimolla. Valinta merkitsee samalla vääjämätöntä stressiä, painiskelua hetkittäisten riittämättömyydentunteiden ja tuskastumisen kanssa. Sellaista on aina, kun antaa itsensä peliin. Mutta jos peli on oikea, se ei haittaa. Helppo ja hyvä eivät ole synonyymeja.
Tämä on toistaiseksi paras löytämäni trade off vapauden ja vakauden välillä: Yhtäältä minulla ei ole uskallusta kokopäiväiseksi taiteilijaksi. Toisaalta en myöskään olisi onnellinen sydän kylmänä tehdyissä kovapalkkaisissa töissä, ihan sama kuinka paljon ulkoista menestystä niistä seuraisi. Sielunsa voi myydä mutta sitä ei voi ostaa takaisin. Minä en ole valmis kaupantekoon, ainakaan ihan vielä. Kaikki oikeudet muutoksiin pidätetään.
Minulle kaikkein vaikeinta on aina ollut tietää, mitä haluan. Sen selvittyä keino päämäärään pääsemiseksi on yleensä löytynyt. Nyt tilanne on ammatillisesti ihmeellisen selvä. Tämän parempia takeita tulevaisuutta suunnitellessa ei kai voi olla, tuskin ainakaan tulee olemaan. Suunta tuntuu oikealta, vaikka tarkat askelkuviot puuttuvat. Se ei haittaa. En olettanut olevani näinkään selvillä vesillä vielä pitkään aikaan.
Epävarmakin varmuus on varmuutta. Ei minulla ole varaa sen paremmin kuin haluakaan jättää käyttämättä tilaisuutta ajatella, toteuttaa, lukea ja kirjoittaa ajatuksia, joiden parissa joka tapauksessa haluaisin toimia. Samalla tarjolla on tilaisuus työskennellä monella tavalla hyvien ihmisten kanssa. Kurssia voi aina tarvittaessa korjata tai kääntää, mutta juuri nyt haluan pelata parasta mahdollista peliä käteeni kertyneillä korteilla.
Akatemialle omistautuminen tarkoittaa mahdollisuutta tehdä sellaista työtä, johon on helppo suhtautua energialla ja intohimolla. Valinta merkitsee samalla vääjämätöntä stressiä, painiskelua hetkittäisten riittämättömyydentunteiden ja tuskastumisen kanssa. Sellaista on aina, kun antaa itsensä peliin. Mutta jos peli on oikea, se ei haittaa. Helppo ja hyvä eivät ole synonyymeja.
Tämä on toistaiseksi paras löytämäni trade off vapauden ja vakauden välillä: Yhtäältä minulla ei ole uskallusta kokopäiväiseksi taiteilijaksi. Toisaalta en myöskään olisi onnellinen sydän kylmänä tehdyissä kovapalkkaisissa töissä, ihan sama kuinka paljon ulkoista menestystä niistä seuraisi. Sielunsa voi myydä mutta sitä ei voi ostaa takaisin. Minä en ole valmis kaupantekoon, ainakaan ihan vielä. Kaikki oikeudet muutoksiin pidätetään.
tiistai 22. huhtikuuta 2008
In Omnia Paratus
Tämä amerikkalainen unelma alkaa olla paketissa. Huomenna aloitetaan kotimatka.
Viikon akateemisia tähtihetkiä ovat olleet ehdottomasti iSchool-workshop ja tapaaminen Coye Cheshiren kanssa. BIDin workshopista mieleen jäi erityisesti Omar Khanin presentaatio, NRCstä Elaine Huangin lounaspuhe. Oma lukunsa on Stanford, jossa vastaan tulivat hieman yllättäen tutut athenelaiset kasvot.
Oppimisen kannalta on ollut tärkeää pitää presentaatioita ja seurata niitä. Akateeminen kulttuuri on minulle vielä uutta, melkein kaikki ennenkokematonta ja opettavaista. On ollut kiinnostavaa nähdä amerikkalainen kampus vähän lähempää ja vähän todemmin, vaikka kovin syvälle ei näin nopeasti pääsekään.
Mutta kuten aina, tärkeät asiat eivät redusoidu sisältöihin tai taitoihin. Tunnen kollegani nyt valtavan paljon paremmin kuin lähtiessä ja tunnen oikeasti kuuluvani tähän ryhmään. Olen myös saanut ison kasan ajateltavaa tulevaisuuden luonnostelemiseksi. Suunnitelmia alkavalle viisivuotiskaudelle on nyt noin kymmenen vuoden verran, joten edessä on se vaikein: priorisointi, valikointi, vaiheiden hahmottelu.
Kaiken kaikkiaan en voi olla olematta tyytyväinen. Kunhan ehdin levätä ja ajatella vähän, palat alkavat varmasti löytää paikkansa. Ja hyvin pian olen varmaankin taas in omnia paratus - valmiina kaikkeen.
Viikon akateemisia tähtihetkiä ovat olleet ehdottomasti iSchool-workshop ja tapaaminen Coye Cheshiren kanssa. BIDin workshopista mieleen jäi erityisesti Omar Khanin presentaatio, NRCstä Elaine Huangin lounaspuhe. Oma lukunsa on Stanford, jossa vastaan tulivat hieman yllättäen tutut athenelaiset kasvot.
Oppimisen kannalta on ollut tärkeää pitää presentaatioita ja seurata niitä. Akateeminen kulttuuri on minulle vielä uutta, melkein kaikki ennenkokematonta ja opettavaista. On ollut kiinnostavaa nähdä amerikkalainen kampus vähän lähempää ja vähän todemmin, vaikka kovin syvälle ei näin nopeasti pääsekään.
Mutta kuten aina, tärkeät asiat eivät redusoidu sisältöihin tai taitoihin. Tunnen kollegani nyt valtavan paljon paremmin kuin lähtiessä ja tunnen oikeasti kuuluvani tähän ryhmään. Olen myös saanut ison kasan ajateltavaa tulevaisuuden luonnostelemiseksi. Suunnitelmia alkavalle viisivuotiskaudelle on nyt noin kymmenen vuoden verran, joten edessä on se vaikein: priorisointi, valikointi, vaiheiden hahmottelu.
Kaiken kaikkiaan en voi olla olematta tyytyväinen. Kunhan ehdin levätä ja ajatella vähän, palat alkavat varmasti löytää paikkansa. Ja hyvin pian olen varmaankin taas in omnia paratus - valmiina kaikkeen.
keskiviikko 16. huhtikuuta 2008
Peoples Republic of Berkeley
Matkalla Kaliforniaan mietin, mikä Atlantin takana voi olla niin hyvää, että se perustelisi 30 tunnin matkustamisesta ja lentokentillä pompotelluksi tulemisesta seuraavan ryydytyksen. Nyt vastaan on tullut jo montakin asiaa ja hetkeä, joiden takia kannatti tulla.
Ensimmäinen ja ilmeisin seikka on tietysti nähdä tämä kaikki itse, katsoa Kaliforniaa silmästä silmään ja tehdä omat johtopäätöksensä. On värikkäitä muroja, innokasta asiakaspalvelua ja erilaisia aksentteja. Jo tullin läpäiseminen Phoenixin lentokentällä oli kokemus.
On myös akateemisia syitä, joiden vuoksi minulle on juuri nyt tärkeää tutustua "Peoples Republic of Berkeley'in". Berkeleyn kampus näyttää juuri siltä kuin amerikkalaisen yliopistokampuksen olettaakin näyttävän. Puissa asuvat hipit ovat elävä osoitus akateemisen kansalaisaktivismin jatkuvuudesta. Sather Towerista avautuu näkymä kampuksen ja lahden yli Golden Gatelle. HIITin toimisto sijaitsee sen vieressä kampuksen vanhimmassa rakennuksessa South Hallissa. On mahtavaa nähdä nämä paikat, tavata täällä työskenteleviä tutkijoita - ja lisäksi ajatella jo vähän sitäkin, että joskus minäkin saatan tulla tutkimaan täällä hetken verran.
Pidin tänään ensimmäisen esitelmäni UC Berkeleyssä - vain viisi minuuttia epämuodollisessa work shopissa, mutta samalla suuri hetki. Tällä matkalla tulee jännitävästi yhtä aikaa heikko ja vahva olo: Minua ympäröivät ihmiset tietävät ja osaavat valtavasti, heihin verratessani en voi olla huomaamatta, miten paljon opittavaa minulla on. Samalla kuitenkin tulee tunne siitä, ettei mikään estä minua kehittymästä samalla tasolle heidän kanssaan. Kaikkein huikeinta on se, miten vertaisena minua kohdellaan. Ei tytöttelyä, ei vähättelyä, vaan aitoa kiinnostusta ja kannustusta.
Matka on vasta alussa, mutta jo nyt olen varma, että tuleminen kannatti. Täällä saatujen kokemusten merkittävyyttä ja seurausten kauaskantoisuutta on mahdoton arvioida ennakolta, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että meneillään on jotakin isoa.
Ensimmäinen ja ilmeisin seikka on tietysti nähdä tämä kaikki itse, katsoa Kaliforniaa silmästä silmään ja tehdä omat johtopäätöksensä. On värikkäitä muroja, innokasta asiakaspalvelua ja erilaisia aksentteja. Jo tullin läpäiseminen Phoenixin lentokentällä oli kokemus.
On myös akateemisia syitä, joiden vuoksi minulle on juuri nyt tärkeää tutustua "Peoples Republic of Berkeley'in". Berkeleyn kampus näyttää juuri siltä kuin amerikkalaisen yliopistokampuksen olettaakin näyttävän. Puissa asuvat hipit ovat elävä osoitus akateemisen kansalaisaktivismin jatkuvuudesta. Sather Towerista avautuu näkymä kampuksen ja lahden yli Golden Gatelle. HIITin toimisto sijaitsee sen vieressä kampuksen vanhimmassa rakennuksessa South Hallissa. On mahtavaa nähdä nämä paikat, tavata täällä työskenteleviä tutkijoita - ja lisäksi ajatella jo vähän sitäkin, että joskus minäkin saatan tulla tutkimaan täällä hetken verran.
Pidin tänään ensimmäisen esitelmäni UC Berkeleyssä - vain viisi minuuttia epämuodollisessa work shopissa, mutta samalla suuri hetki. Tällä matkalla tulee jännitävästi yhtä aikaa heikko ja vahva olo: Minua ympäröivät ihmiset tietävät ja osaavat valtavasti, heihin verratessani en voi olla huomaamatta, miten paljon opittavaa minulla on. Samalla kuitenkin tulee tunne siitä, ettei mikään estä minua kehittymästä samalla tasolle heidän kanssaan. Kaikkein huikeinta on se, miten vertaisena minua kohdellaan. Ei tytöttelyä, ei vähättelyä, vaan aitoa kiinnostusta ja kannustusta.
Matka on vasta alussa, mutta jo nyt olen varma, että tuleminen kannatti. Täällä saatujen kokemusten merkittävyyttä ja seurausten kauaskantoisuutta on mahdoton arvioida ennakolta, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että meneillään on jotakin isoa.
perjantai 11. huhtikuuta 2008
7kk, 85+5 sivua
Jätin.
En usko ihan vielä tajuavani sitä, mutta minun ei tarvitse kirjoittaa enää sanaakaan graduuni. Ei tarvitse, enkä tällä hetkellä edes voi. Työni, 7 kuukautta ja 85+5 sivua, on nyt tiedekuntaneuvoston käsissä.
Brightin suunnittelu etenee. Artikkeli on työn alla, samoin ensi viikon presentaatiot. Kalifornia, täältä tullaan! Sen jälkeen alkaa loma, tarvittu ja odotettu.
Tänään palkitsin itseäni siivoamalla työpöydät töissä ja koululla. Ja kantamalla gradukirjallisuuden kirjastoihin. Kirjakatharsis, jonka rinnalla tiedekuntatenttien jälkimainingit kalpenevat! Illalla menen katsomaan speksisesongin viimeisen spektaakkelin.
Tyhjyydentunteista ei tässä hullumyllyssä ole pelkoa.
En usko ihan vielä tajuavani sitä, mutta minun ei tarvitse kirjoittaa enää sanaakaan graduuni. Ei tarvitse, enkä tällä hetkellä edes voi. Työni, 7 kuukautta ja 85+5 sivua, on nyt tiedekuntaneuvoston käsissä.
Brightin suunnittelu etenee. Artikkeli on työn alla, samoin ensi viikon presentaatiot. Kalifornia, täältä tullaan! Sen jälkeen alkaa loma, tarvittu ja odotettu.
Tänään palkitsin itseäni siivoamalla työpöydät töissä ja koululla. Ja kantamalla gradukirjallisuuden kirjastoihin. Kirjakatharsis, jonka rinnalla tiedekuntatenttien jälkimainingit kalpenevat! Illalla menen katsomaan speksisesongin viimeisen spektaakkelin.
Tyhjyydentunteista ei tässä hullumyllyssä ole pelkoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)