Kertomassa ja kuuntelemassa

Tänään tapahtui kaksi merkittävää asiaa. Ne molemmat liittyvät kokemusten jakamiseen.

Ensimmäisessä tapauksessa minä olin se, joka kerroin: Valtsikan fukseille opiskelusta tiedekunnassa ja elämästä yliopistolla. Meitä oli nelihenkisessä paneelissa talous- ja sosiaalihistorioitsija, valtio-oppinut, kansantaloustieteilijä ja sosiaalipsykologi. Jokaisella oli erilainen tarina kerrottavana, eivätkä erot johtuneet vain pääaineista. Yllätin itseni nauttimalla satapäisen fuksilauman edessä keskustelemisesta. Melkein jokaisen kommenttini opetus oli, miten kannattaa olla aktiivinen, toteuttaa omia ideoitaan, osallistua, mennä ja tehdä. Toivottavasti ainakin joku vakuuttui, sillä uskon oikeasti, että juuri niin opiskeluvuosista voi tehdä parhaita mahdollisia.

Toisessa tapauksessa minä olin itse oppijan roolissa, tapaamassa mentoriani. Emme kuitenkaan ehtineet keskutella suunniteltuun tapaan. Joskus elämää ei voi ennakoida, ja välillä omat aikataulut on laitettava uusiksi itsestä riippumattomista syistä. Puolinaiseksi jäänyt vierailu ei ollut hukka-aikaa. Mentorini osoitti meidän elävän samassa paradigmassa todetessaan minulle tapaamisen lopuksi seuraavaa: "Tarinan opetus on se, että jos olet joskus sellaisessa tilanteessa, että voit auttaa jotain ihmistä, tee se."

Ohje on ilmeinen, ja sitten kuitenkaan ei. Tekee hyvää kuulla se välillä ääneen lausuttuna.

Rakentamisen vuosi

Viikonloppu oli täynnä kulttuuria ja ystäviä, ihanaa Helsinki-aikaa. Voisin hehkuttaa Taiteiden yön kirjastoautoa, Vanhan valtaajia, galleriakierroksen löydöksiä, Atlantin takaa lentäneitä vierailijoita ja Jörn Donnerin lyhyt elokuvaa Kino Engelissä. En kuitenkaan tee sitä nyt.

Sen sijaan, kaikesta taintumuksesta ja turhautumisesta huolimatta hehkutan töitä. Kolme viikkoa tarvitaan uudella työpaikalla alkuun pääsemiseen ja lähtöpisteen ymmärtämiseen. Kolmessa kuukaudessa kentästä tulee oma. Työmotivaatio on viime viikkoina noussut niihin korkeuksiin, joissa sen kuuluu olla. On kiire ja tukuittain ongelmia ratkottavana, mutta myös energiaa tarttua töihin ja saada asioita tapahtumaan.

Tänään muistin olevani juuri siinä työssä, johon olen halunnut. Projekti on monimutkainen, moniammatillinen, jonkin verran moniongelmainenkin - tästä johtuen hankala, mutta juuri samasta syystä kiehtova ja täynnä mahdollisuuksia. On edettävä pienin askelin ja suurin visioin, yhtä aikaa innolla ja maltilla.

Eilen ei kuitenkaan eletty espoolaista arkea, vaan tutkimusryhmämme vetäytyi Humaljärvelle keskustelemaan ja katsomaan hieman kauemmas - menneeseen ja tulevaan. Kollega kuvaili omaa vuottaan ryhmässä termillä "year of building". Samasta on ollut kyse minunkin kohdallani: gradun sijaan suurin saavutus on se, että olen kasvanut osaksi ryhmääni, tutkijaksi, vertaiseksi toisten joukkoon.

Omalla vuorollani puhuin suunnitelmieni seassa siitä, että työn merkityksen täytyy olla jotain enemmän kuin koleiden vimpaimien suunnittelua. Meidän tehtävämme on ratkoa ongelmia. Ja vaikka työpaikkani onkin tutkimuslaitos eikä kansalaisjärjestö, ratkaistavaksi on valittava sellaisia ongelmia, jotka ovat paitsi mielenkiintoisia, myös merkityksellisiä. Me voimme vaikuttaa yhteiskuntaan ympärillämme, osallistua keskusteluun, herättää keskustelua, tarjota ratkaisuja. Minä haluan, että me vaikutamme, osallistumme ja ratkaisemme.

Lisäksi haluan välttyä kyynisyydeltä ja apatialta. Tahdon uskoa siihen, mihin päiväni käytän - ja vakuuttaa siinä sivussa ihmiset ympärilläni yhteisen työmme merkityksestä.

Kirkkaasti parasta

Viime viikonloppu oli kirkkaasti parasta pitkään aikaan. Se ei ole kovin vähän, kun otetaan huomioon, ettei elämä muutenkaan ole kovin kurjaa ollut. Mutta aika pilalle hemmoteltu pitäisi olla, jollei tästä syttyisi: Loistavia luentoja, loistavampia keskusteluja, mahtavia tyyppejä, paljon naurua - elämää mielettömällä sykkeellä aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Bright-konferenssi onnistui olemaan se viimeinen sysäys, joka toi Suomessa elämiseen takaisin ilon ja innon. Muistin, että oli aika, jolloin ihan oikeasti rakastin Helsinkiä, yliopistoa ja vaaleankeltaista Kruununhakaa. Eivät opintojen alkuvuodet mitään stressittömiä täydellisen kultaisia aikoja olleet, mutta melkein mikä vaan tuntui silloin olevan mahdollista ja olin itse täynnä intoa uuteen. Aiemmin kesällä mainitsemani kirjan sanoin: "Opiskelukavereista olin löytänyt oman heimoni, puhekumppanit, joita jo lapsena olin kaivannut".

Paljon muistamista isompi asia oli kuitenkin tajuta, ettei se aika ole menneisyyttä. Niin hieno elokuva kuin La vraie vie est ailleurs onkin, sen otsikko ei pidä paikkaansa. Elämä on täällä, nyt. Paras oivallus on aina huomata, että kaikki on jo hyvin. Sen havainnon voimalla jaksaa paljon.

Pelkkä havaitseminen ei tietenkään riitä. Elämästä pitää tehdä hyvää, onnen puolesta on taisteltava vähän joka päivä. On muistettava elää toisin: raivattava tilaa ajatella isommin, vapaammin, pitkää tähtäintä visioiden. On mentävä luennoille, joilla ehtii miettiä omiaan, supista puoliksi asiaan liittyviä ja olla ihan oikeasti hetken aloillaan. Arjessa on helppo hukata näkyvistä suuremmat tavoitteet, mutta ilman niitä elämästä menee maku.

Kaiken aikaa ei ole terveellistä olla liekeissä, eihän sellaista kukaan jaksaisi. Mutta ei myöskään pidä antaa liian monen päivän kulua ilman sykkivää innostusta. On oltava edes jotain sellaista, minkä takia lauantaiaamuna varttia vaille seitsemän soiva herätyskello ei tunnu rangaistukselta.

Vaikka elämä vaihdosta paluun jälkeen on välillä tuntunut valjulta, taitaa olla niin, että minun elämässäni sellaisia juttuja on joskus liikaakin. Lounaalla kollega sanoi, etteivät suunnitelmani tulevalle vuodelle kuulosta terveellisiltä. Mutta jos tulossa oleva työmäärä vaikuttaakin hieman absurdilta, olen silti alkanut ajatella, että edessä voisi olla oikein hyvä aika: sellainen kuin joskus ennenkin, elämä täynnä monella suunnalla innolla tehtyjä projekteja.

Ja jos kalenteri tuntuu täyttyvän asioista, jotka pitäisi tehdä, aion ottaa vanhan keinon käyttöön. Lauseen alkaessa "pitäisi" se muutetaan alkamaan "haluan". Jos totuusarvo ei säily, on paras miettiä uudelleen. Loppupeleissä on nimittäin jokaisen omalla vastuulla määrätä, mitä pitäisi - jos pitäisi.

Onnellisina, ison kakun äärellä

On rakastettu olo. Life is good.

Ehkä syntymäpäivän tarkoitus onkin palauttaa mieleen, miten ihanien ihmisten ympäröimänä elää. Vuosi toisensa jälkeen kaikki syntymäpäiväihanuus tulee aina jollain tavalla yllätyksenä: Että nämäkin ihmiset muistavat, välittävät tarpeeksi muistaakseen.

Syntymäpäivä on hyvä myös antaessaan tilaisuuden kokeilla, vieläkö osaa tehdä kakkua. Ja onnistuihan se. Samalla liu'ulla sain otettua itseäni niskasta kiinni ja siivottua vähän. Parasta on silti se, että koti tuntuu enemmän kodilta, kun sinne välillä kokoaa tärkeitä ihmisiä nauramaan, lojumaan ja syömään herkkuja.

Ja on ollut muutakin hyvää: Tuntematon Suokissa, viime viikonloppu Kangasalla, eilinen URB, josta tänä vuonna hieman yllättäen jääkin ehkä tärkeimmäksi kotiintuomiseksi Jamie Cullumin Next Year Baby. Enemmän kirjoja ja kokkailua, vähemmän kenkäostoksia - kuulostaa hyvältä.

Minun pitäisi nyt todellakin lakata miettimästä, olisinko onnellisempi jossain muualla, ja päättää luottaa siihen, että voin olla aivan riittävän onnellinen juuri täällä.

Elokuu ja elämänmuutos

Vaihtui elokuuksi, ja elämä ottaa vauhtia.

Maanataiaamun harmaassa sateessa primitiivinen paniikki ja lamaannus meinasivat ottaa vallan. Tässäkö oli kesä? Vastahan lauantaina järvivesi oli vihdoin niin lämmintä, että uimaan teki mieli jäädä pulahtamista pidemmäksi ajaksi. Ei siis voi olla totta, että nuhjuinen syksy alkaa jo. Onko tällaista unista ahdistusta edessä seuraavat kahdeksan kuukautta? Hetken mietittyäni tajusin, että ei se nyt ihan niin mene. En päästä kesästä vielä irti, mutta lupaan itselleni, että kun syksy tulee, toivotan sen tervetulleeksi.

Työpaikalla on alkanut taas tapahtua. Viikon kuluttua käsillä on pitkään valmisteltu Bright, ja syksyn opetustiedot ovat alkaneet tihkua verkkoon. Samaan syssyyn on ryhdistettävä elämää yleisesti: etsittävä kalenterista aikaa urheilulle ja laitettava koti kuntoon. Eilen sain syksystä asti lattialla lojuneen kaiuttimen vihdoin paikoilleen. Johdon pidentäminen oli lopulta naurettavan pieni homma, mutta asian kuntoon saamisen aiheuttama tyytyväisyys suunnaton. Pienet arkiset voitot kannustavat eteenpäin.

Lyhyen muumihölkän ja saunan jälkeen maailma tuntuu vaihteeksi olevan ihan aidosti radallaan. Ihan pian tuhkasta saattaa nousta feeniks-lintu. En havittele suurta elämänmuutosta, vaan aion elää hyvin, ilolla ja kohtuudella.