Kirkkaasti parasta

Viime viikonloppu oli kirkkaasti parasta pitkään aikaan. Se ei ole kovin vähän, kun otetaan huomioon, ettei elämä muutenkaan ole kovin kurjaa ollut. Mutta aika pilalle hemmoteltu pitäisi olla, jollei tästä syttyisi: Loistavia luentoja, loistavampia keskusteluja, mahtavia tyyppejä, paljon naurua - elämää mielettömällä sykkeellä aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Bright-konferenssi onnistui olemaan se viimeinen sysäys, joka toi Suomessa elämiseen takaisin ilon ja innon. Muistin, että oli aika, jolloin ihan oikeasti rakastin Helsinkiä, yliopistoa ja vaaleankeltaista Kruununhakaa. Eivät opintojen alkuvuodet mitään stressittömiä täydellisen kultaisia aikoja olleet, mutta melkein mikä vaan tuntui silloin olevan mahdollista ja olin itse täynnä intoa uuteen. Aiemmin kesällä mainitsemani kirjan sanoin: "Opiskelukavereista olin löytänyt oman heimoni, puhekumppanit, joita jo lapsena olin kaivannut".

Paljon muistamista isompi asia oli kuitenkin tajuta, ettei se aika ole menneisyyttä. Niin hieno elokuva kuin La vraie vie est ailleurs onkin, sen otsikko ei pidä paikkaansa. Elämä on täällä, nyt. Paras oivallus on aina huomata, että kaikki on jo hyvin. Sen havainnon voimalla jaksaa paljon.

Pelkkä havaitseminen ei tietenkään riitä. Elämästä pitää tehdä hyvää, onnen puolesta on taisteltava vähän joka päivä. On muistettava elää toisin: raivattava tilaa ajatella isommin, vapaammin, pitkää tähtäintä visioiden. On mentävä luennoille, joilla ehtii miettiä omiaan, supista puoliksi asiaan liittyviä ja olla ihan oikeasti hetken aloillaan. Arjessa on helppo hukata näkyvistä suuremmat tavoitteet, mutta ilman niitä elämästä menee maku.

Kaiken aikaa ei ole terveellistä olla liekeissä, eihän sellaista kukaan jaksaisi. Mutta ei myöskään pidä antaa liian monen päivän kulua ilman sykkivää innostusta. On oltava edes jotain sellaista, minkä takia lauantaiaamuna varttia vaille seitsemän soiva herätyskello ei tunnu rangaistukselta.

Vaikka elämä vaihdosta paluun jälkeen on välillä tuntunut valjulta, taitaa olla niin, että minun elämässäni sellaisia juttuja on joskus liikaakin. Lounaalla kollega sanoi, etteivät suunnitelmani tulevalle vuodelle kuulosta terveellisiltä. Mutta jos tulossa oleva työmäärä vaikuttaakin hieman absurdilta, olen silti alkanut ajatella, että edessä voisi olla oikein hyvä aika: sellainen kuin joskus ennenkin, elämä täynnä monella suunnalla innolla tehtyjä projekteja.

Ja jos kalenteri tuntuu täyttyvän asioista, jotka pitäisi tehdä, aion ottaa vanhan keinon käyttöön. Lauseen alkaessa "pitäisi" se muutetaan alkamaan "haluan". Jos totuusarvo ei säily, on paras miettiä uudelleen. Loppupeleissä on nimittäin jokaisen omalla vastuulla määrätä, mitä pitäisi - jos pitäisi.