Suuri seminaariviikko

Spontaanisti kalenteriin tunkeutunut suuri seminaariviikko vei minut eduskuntaan, YLEen ja yliopiston suureen juhlasaliin. Puheviestinnän luennoilla pohdittiin yleisön vastuuta ja neuvottelustrategioita, Dipolissa juhlittiin 10-vuotiasta HIITiä. Eilen hämärän laskeutuessa iltapäiväkerhossa rauhoitettiin tahtia, koska koko ajan ei voi olla maksimaalisen innoissaan.

Eduskunnan tietoyhteiskuntaryhmän järjestämässä Ubiikkiseminaarissa alustivat tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa, ex-jaiku-ex-google Mika Raento, tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio sekä Effin Tapani Tarvainen. Erityisesti kaksi keskimmäistä esitystä olivat timanttia. Raento puhui kirkkaasti siitä, miten tosiasiassa maailmaa muuttuu vasta, kun mahdollisista asioista tulee helppoja, ei vielä silloin, kun aiemmin mahdoton mahdollistuu. Helppous tuo kenen tahansa käyttöön sellaista, mikä on ennen edellyttänyt valtaa, rahaa tai osaamista.

Torstaina ylärekisterin ajattelu jatkui Verkkopalvelujen esteettömyys -seminaarissa. Mikael Jungner kertoi pitäneensä tänä vuonna powerpointittoman tammikuun ja puhui hämmentävän osuvasti siitä, miten verkon tulee olla avoin kaikille, jotta koko yhteiskunnan kapasiteetti saadaan käyttöön. Ei riitä, että messissä ovat Helsingin iPhone-visionäärit, vaan mukaan tarvitaan se maakuntien Suomi, jossa ihmiset käyvät ABC:llä ja elävät omaa arkeaan. Iltapäivän edetessä tahti vain tiivistyi, loistavan alustuksen seuratessa toistaan. Tilaisuuden päätteeksi SIGCHI:n tämän vuoden opinnäytetyökilpailun voittaja Martin Gimpl esitteli lopputyönään suunnittelemaansa Stripes-käyttöjärjestelmää. Huikeaa.

Mahtavan seminaarin päättyessä kiiruhdin alma materin suojiin kuuntelemaan Pekka Himasen luentoa elämästä taideteoksena. Luento oli hyvä, mutta vielä parempaa oli nähdä yliopiston suuri sali täynnä ihmisiä, jotka eivät olleet paikalla velvollisuudentunnosta tai opintopisteiden toivossa. Päärakennuksen portailla pieni partiolainen myi minulle joulukalenterin. Oli ilo tukea päättäväistä nuorta naista liiketoiminta-alalla.

En tiedä, onko maailma ympärilläni muuttunut hitusen vähemmän kyyniseksi vai olenko vain vihdoin onnistunut löytämään sellaisia yhteisöjä, joissa voin viihtyä omana, parempaan maailmaan uskovana itsenäni. Joka tapauksessa Helsinki on viime aikoina alkanut tuntua Geneveltä, hyvällä tavalla. Se, mitä yritin kaksi vuotta sitten, onnistuu tänä vuonna yrittämättä.

Iloinen yksivuotias ja muita riemuja

Hiljaiset signaalit flunssan väistymisestä ovat vahvistuneet iloisen innokkaaksi energiatasoksi. Hyvä niin, sillä tämä viikko on ollut toimintaa täynnä.

Maanantaina pidettiin koko päivä projektin plenaaria Pasilassa. Paljon on saavutettu, enemmän on tekemättä ja tehtävissä. Ensi vuoden kansainvälistyvät suunnitelmat ovat huikeita ja kunnianhimoisia. On jännää ja innostavaa olla osa niitä.

Tiistaina olin pitkästä aikaa aivan arkisesti työpaikalla töissä. Toimistopäivä oli parhuutta. Lounastaminen työkavereiden kanssa tauon jälkeen nosti hymyn kasvoille - ympärillä on hyvää porukkaa, vaikkei yhteisiä kahvitaukoja ollakaan vielä opittu pitämään. Iltapäivällä kuuntelin Raimo Lovion oivalluksia tarjoavaa luentoa Suomen innovaatiojärjestelmästä, illalla pianomusiikkia ja Temppeliaukionkirkon arkkitehdin kertomusta rakennuksen suunnittelullisista lähtökohdista.

Keskiviikkona istuin vihdoinkin tiedekunnan kirjastossa keskittyneenä väitöskirjan kannalta oleelliseen kirjallisuuteen. Käytin ääntäni uuden edustajiston valitsemiseksi, lounastin cernieiden kanssa, kävin vaalikahvilla entisen edaattorikollegan kanssa juttelemassa yliopistouudistuksesta ja elämästä, keskustelin työelämästä Statuksen alumnien kanssa ja tapasin osan Paha Kollektiivi Liven osallistujista. Kotimatkalla yhtäaikaista innostusta valtavan monesta asiasta ei latistanut edes se, että ensilumi laskeutui maahan loskana.

Viikon varsinainen kohokohtavuorokausi alkoi kuitenkin vasta perjantaina. Design Factorylla järjestettiin ensin Aallon, VTT:n ja Nokian Research Centerin yhteistapahtuma, jossa viriteltiin ajatuksia rikastavaan vuorovaikutukseen ja perinteiset rajat ylittävään yhteistyöhön. Illan hämärtyessä pyörähti käyntiin Paha Kollektiivi Live, joka onnistui ylittämään ainakin omat isoiksi kasvaneet odotukseni. Kollektiivin ensimmäisen jäsenistön ulkopuolelle avoimen tapahtuman teemana oli kaamoksesta aiheutuvien ongelmien ratkaiseminen. Yhdeksi yöksi iloisen yksivuotiaan organisoima tapahtuma ratkaisi itse oman ongelmansa.

Tänään on ollut sellainen päivä kuin sunnuntain kuuluu ollakin. Yrjönkadun altaalta irtosivat ensimmäiset flunssan jälkeiset urheiluendorfiinit. Pyykit on pesty, koti siivottu, lehtiä luettu ja sekalaisia hommia edistetty kiirettä pitämättä ja torkuista tinkimättä.

Kaikki on hyvin. Hulina jatkuu huomenna.