Uskalla pysähtyä

"Ajatteleminen on seikkailu - ja leikki. Ajatteleva ihminen on leikki-ikäinen elämänsä loppuun saakka."

Tämä lause on yksi niistä, joiden takia pidin hiljattain lukemastani Arkiähky-kirjasta. Kirjan jokseenkin ärsyttävästä kirjoitustyylistä huolimatta sen lukeminen voitti vesisateen katselun bussimatka-aktiviteettina (aktiviteettia kaipaamattomia suosittelen lukemaan vain sivut 130-131). Tätä kirjauutukaista lukiessa piti ajatella sitäkin, mihin mustaan aukkoon omaa arvokasta arkeani katoaa. On aika harjoitella taas taikasanaa "ei", jotta olisi jatkossakin aikaa sanoa kyllä oikeissa paikoissa.

Toinen aikalaisdiagnostinen lukukokemus oli Mannermaan Jokuveli, jonka sain sattumalta (vihdoin) käsiini. Kirja oli iloinen yllätys, sillä se sisälsi valtavan paljon enemmän kuin ne kapeat viittaukset, joista sen nimi oli tullut tutuksi: Miksi esimerkiksi puhutaan uudesta ja luovasta taloudesta muttei koskaan uudesta tai luovasta politiikasta? Ja minkälaiseksi meidän pitäisi yhteiskunta kehittää, jotta jokainen voisi sanoa "Tämä on myös minun yhteiskuntani"?

Ripustin viime viikolla työpöytäni yläpuolelle lapun, jossa on kehotus "Uskalla pysähtyä ajattelemaan". Se on siinä näkökenttäni laidalla ihan vain varmuuden vuoksi, muistutukseksi. Enhän tietenkään halua, että leikki-ikä loppuu ennen aikojaan. Viime päivinä olen kuitenkin pysähtynyt enimmäkseen viihtymään: Lauantaina löydettiin Postin jakelupeli. Sunnuntaina kotimatka brunssilta kesti noin kuusi tuntia. Maanantaina syötiin fondueta ja oltiin ihan kuin Genevessä konsanaan. Lukukausi on kuitenkin paketissa vasta kahden tentin päästä.

Onneksi kohta on joululoma - ihan oikea loma, jolle ei lähde mukaan yhtäkään työpaperia eikä ainoatakaan tenttikirjaa. Sitten saa rentoutua ilman ihmeempiä perusteluja.

Mädäntynyt Kuha ja muita pieniä iloja

Joulukalenterin kolmannesta luukusta paljastui Mädäntynyt Kuha. Viimeistään sen nähdessäni tajusin, että aivan mitä tahansa voi tapahtua.

Maanantaina seikkailin kolmella kampuksella. Porthaniassa luennoitiin kulttuurista, T-talolla visioitiin mobiilin sosiaalisen median lähitulevaisuutta takkatulen äärellä. Päivän päätteeksi seikkailin Meilahden uuteen liikuntakeskukseen - takapihan kautta, uusia lenkkipolkuja löytäen. On hassua, miten läheltä kotia löytyy paikkoja, joissa ei ole koskaan käynyt, vaikka on kulkenut niiden ympäri vuosia.

Tiistai-iltana olin pianokonsertissa, palkintona syksyisestä puurtamisesta matematiikan parissa. Olin etukäteen huolissani, osaisinko vielä olla paikallani ja keskittyä nauttimaan pelkillä korvillani, mutta se kävikin helposti, yrittämättä. Seuraavana päivänä lauloin joululauluja sairaalassa ja tunsin tekeväni jotain oikeasti merkityksellistä. Fiilis on mielettömän hieno, kun näkee levottoman rauhoittuvan ja valon syttyvän vanhoihin silmiin.

On ollut vielä paljon muutakin - onneksi, vaikka tuntuu, että olen lähinnä lorvaillut verkossa. Statuksen pikkujouluja edeltäneessä iltapäiväkerhossa leikittiin valasta. Yksi meni palmun alle henkiseen Brasiliaan kaamosta karkuun. Ilta oli täynnä rakkaita ihmisiä, ruokaa, halauksia ja naurua - koti. Eilen näin parin kuukauden tauon jälkeen mentoriani, kuljin ympäri lumetonta pääkaupunkiseutua kainalossani kaksi pulkkaa ja aloitin sitten viikonlopun viettämällä hauskan illan OUBSilla.

Lauantain kunniaksi olen myöhästynyt ratikoista surematta, hoitanut kotona kuntoon yhden kuukausiksi ritkumaan jääneen asian ja riemuinnut auringonsäteistä. Eettisillä joulumarkkinoilla sen sijaan oli niin paljon roinaa, markkinahumua ja toisistaan piittaamatta ympäriinsä tungeksivia ihmisiä, että äänestin hyvin nopeasti jaloillani. Itsenäisyyspäivän iloksi löytyy hauskempaakin hulinaa. Dixi.

Slow November

Hitaus on tullut muotiin. Vihdoinkin.

Slow foodista on kuultu jo kauan sitten, mutta nyt puhutaan myös hitaasta blogaamisesta. Taas yksi kansanliike, johon olen tietämättäni kuulunut jo jonkin aikaa. En pidä mikroblogausta ollenkaan huonona ilmiönä, pikemminkin päinvastoin. On hyvä, että arjen pieniä merkityksellisiä hetkiä voi kirjata muistiin ja jakaa toisten kanssa. Kaiken ei kuitenkaan tarvitse tapahtua reaaliajassa. Tarvittua vastalääkettä tarjoaa dawdlr.

Hidastaminen voi tehdä hyvää muullekin kuin blogaamiselle. Marraskuu loppui eilen. Tänä vuonna otin sen tietoisesti ja suosiolla vähän hitaammin. Ja kaikki meni paremmin.

Tein vähemmän, vaadin itseltäni vähemmän. Pakotin itseäni vähemmän, suoritin vähemmän. Hienoa ja herättelevää on, että näin toimittuani tunnen saaneeni aikaan enemmän, ainakin tarpeeksi.

Jos väsytti, tein vain välttämättömät asiat. Luokittelin vähemmän asioita välttämättömiksi. Nukuin päiväunia, vietin epäaktiivisia iltoja kotona. Käperryin sohvalle, siskon luona, Olkkarilla, missä milloinkin.

Mutta etsin myös aktiivisesti intoa ja iloa. Pidin tanssitunneista kiinni. Luin enemmän, kirjoitin enemmän. Kävin Talvisirkuksessa, teatterissa, eduskunnassa ja kehitysmaatutkimuksen luennoilla. Menin vuosijuhliin ja Sosiaalipsykologian päiville. Aktiivisesti etsimättä löysin intoa ja iloa liittymällä kollektiiviin.

Aamulla metrolle kävellessäni huomasin olevan yhtä harmaata ja valotonta kuin vuosi sitten. Muistin, miltä silloin tuntui. En kuitenkaan tuntenut samalla tavalla, ei tullut mieleenikään harkita lähtöä lentokentälle vain päästäkseni pois.

Innovaatioita ja työn imua

"I'll be happy to give you innovative thinking. What are the guidelines?"

Sosiaalipsykologian päivät olivat täällä taas. Eilen kuuntelin alustuksia innovaatioista ja palkitsemisjärjestelmistä, mutta myös työn imusta. Samalla koin työn imua (tarmokkuutta, omistautumista ja uppoutumista) kouluprojektia irkin avulla viimeistellessä.

Tänään puhuttiin ideoinnista ja hiljaisen tuen teoista. Haluan kehittyä molemmissa paremmaksi. Ja odotan todella suurella mielenkiinnolla, pystyykö tutkimusyhteisö todella keksimään keinoja, joilla yksilö voisi saada toiset kokemaan kuuluvansa ryhmään. Näkökulma on uusi, vaikkei siltä kuulostaisikaan. En vain ihan ymmärrä, miten asioita kuten tilannetaju, intuitio ja pelisilmä saadaan systematisoitua opetettavaksi toimintatavaksi.

Omassa työryhmässämme keskusteltiin teknologiasta, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja yhteisöllisyydestä. Puhuttiin myös metodologisista haasteista, identiteeteistä ja siitä, ettei itseään voi heittää roskikseen, vaikka menettäisikin kasvonsa. Kuten tavallista, aikaa oli vähän ja aiheita paljon. Ensi vuodeksi Kuopioon täytynee järjestää kaksi sessiota, jotta ehditään enemmän. On ilo nähdä, että tällä työryhmällä jollain tavalla jo on vuosittainen vakiopaikka päivien ohjelmassa.

Vuosittainen vakiopaikka on myös joulukalenterilla. Hankin sellaisen tänään, sillä ylihuomenna on joulukuu. Tänä vuonna kalenterissani komeilee kiltamme entinen kerhohuone At(h)eneum.

Outoja hetkiä, tuttuja kirjoja

Marraskuussa pitää vetää sosiaalinen verkosto tavallistakin tiuhemmalle ja muistaa antaa hyville asioille mahdollisuus tapahtua. Joskus voi olla tarpeen nukkua päivä ja juhlia kaksi.

Torstaina istuin aamupäivän eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan Tietoyhteiskunta-akatemiassa kuuntelemassa esityksiä sosiaalisesta mediasta ja asettelemassa ajatuksiani suurempiin raameihin. Välillä on tarpeen mennä outoihin paikkoihin ja katsoa eri suunnasta sitä, minkä parissa puurtaessa arki kuluu. Tavallaan juuri tästä oli kyse myös Infoähkyssä.

Ollakseni ahdistumatta marraskuun harmaudesta olen lukenut kirjoja, joihin palaan aina uudelleen. Csikszentmihalyin Good Business inspiroi tänäkin syksynä varmistumaan, että olen järjestänyt elämäni oikein. Ja sitten on tietysti Loen Supernaiivi, joka vielä hiirenkorville luettunakin auttaa joka kerta.

Erityisen hyvä mieli tuli kuitenkin siitä, kun sain yllättäen kiitosta vanhasta vaihtoblogistani. Panopticoniin on kirjoitettu merkittävä pala elämääni ja paljon minua itseänikin. Kun joku sanoo pitävänsä siitä, se on melkein kuin sanoisi pitävänsä minusta. Lisäksi kirjoittaminen on siinä mielessä synonyymista olemassaololle, etten loppujen lopuksi halua siinäkään olevan kyse vain minusta.

Liikkeellä marraskuussa

"Huomaan usein aloittavani keskeltä. En myöskään rakasta päämäärää. Oivallus on työn takana, ei työn edessä."

Näin lukee Tommi Kitin riffin flyerissa. Olen vähän samanlainen: pidän päämääristä mutten rakasta niitä. Liikkeellä Marraskuussa vei minut tänään itään, kihelmöivän 90-lukulaiselle pienelle seikkailulle ostoskeskukseen ja häikäisevän tanssin äärelle. Liikkeellä olin tosin ensimmäisen kerran jo ennen auringonnousua, lenkkipolulla merenrannassa.

Opiskeluprojektit saattavat tulla aloitetuiksi alusta, mutta huomaan usein löytäväni itseni niiden keskeltä - innoissani. Syksyn suurin yllätys on ollut varmaankin se, miten hauskaa pienten kurssien opiskelu on tauon jälkeen. Toisaalta siinä ei ole mitään yllättävää, että on helppo investoida sellaisiin asioihin, joista ei tarvitse ottaa suorituspaineita. Töihin on välillä vaikea suhtautua samalla tavoin - vakavasti leikitellen.

Tärkeintä on kuitenkin se, että marraskuun puolivälin lähestyessä olen täynnä intoa. On lopulta aivan turha miettiä, ovatko syyt siihen oikeita ja loogisia. Kunhan iloista energiaa virtaa edes jostakin, sen turvin jaksaa kyllä hoitaa kaiken tarvittavan.

Iltojen pimetessä on paras pitää mielessä myös se, että kalenterista on luvallista varata tyhjiä iltoja. Ne voi hyvällä omatunnolla viettää kotona, aloillaan, tuottamatta - ellei sitten kuitenkin keksi jotain, minkä takia haluaa olla liikkeellä marraskuussa.

Yes We Can

49 päivän päästä olen Pariisissa. Seitsemän viikkoa et, puis, c'est parti! Tällä hetkellä on paljon muutakin, mistä olla tohkeissaan.

Perjantaina vihdoin ja viimein vietetyissä valmistujaisissa oli pakko tajuta taas kerran se, että tutkinto on kannattanut jo ihan vain sen takia, että sen varjolla olen saanut elämääni joukon valtavan upeita ihmisiä. En ollut koskaan ennen nähnyt Kuppalaa niin täynnä ystäviä.

Lauantaina Obaman-voitonjuhlilla katsottiin parhaita YouTube-videoita vaalikamppailun varrelta. Yes we can -laulua olen kuunnellut vielä sen jälkeenkin. Tätä asennetta tarvitaan, kun deadlinet lähestyvät ja syysmyrsky kolistelee ikkunan takana. Sitaatti Umayya Abu-Hannan Nurinkurin kirjan viimeisiltä sivuilta sanoo saman: "On vain yksi vaihtoehto. Toivo."

Tänään sytytin viimeisen kynttilän viime syksynä ostamastani sadan tuikun pussista. Eilen en lähtenyt Vuosaaren sataman viimeiseen avoimien ovien päivään ennen satamatoiminnan alkamista, sillä se olisi tarkoittanut luopumista viikon ainoasta luontevasta hetkestä käyttää tohveleita. Olen oppinut olemaan kotona, viimeistään Hesari-indeksin kohotessa kestämättömän korkeaksi.

Jouluun, lomaan ja poskisuukkoihin hukuttautumiseen Pariisissa on vielä aikaa. Yllätykseksi itselleni en tänä vuonna toivo tuon ajan kuluvan mahdollisimman nopeasti. Elämä on hyvin nyt.

Aurinkoinen syksy

Lokakuu on selätetty 6-0.

Perheessämme suositun viherkasviteorian mukaan ihminen ei lopulta ole kovin paljon viherkasvia komplisempi olento: kaikki on hyvin, kunhan vain valoa ja ravintoa riittää. Sää vaikuttaa mielialaan. Aurinkoisina päivinä on helppo olla hyvällä tuulella, harmaudessa hankalampi.

Tänä syksynä olen kuitenkin tajunnut, että vaikutus kulkee kahteen suuntaan. Mieliala vaikuttaa siihen, miten säätä havannoi ja miten sen muistaa. Viime syksy on mielikuvissani pelkkää harmautta ja pimeää, vaikka kai silloinkin joinain päivinä oli kirkasta ja kaunista, hetken verran.

Nyt päättyneistä syys- ja lokakuusta sen sijaan muistan melkein pelkkää paistetta. Vaikka tiedänhän minä, että on satanut usein ja kovaa. Jälkeenpäin tulen kuitenkin puhumaan tästä syksystä (tai ainakin sen alkupuoliskosta) aurinkoisena aikana.

Elämä on pyörinyt sellaisen ovaalin kehää, jonka keskipisteinä ovat opinnot ja työt. Sama jatkuu, joskin toivekuvissa hieman rauhoitetulla vauhdilla. Nyt on jo marraskuu ja on tapahtunut sama ihme kuin kaksi vuotta sitten Genevessä. Silloin ystävä totesi hämmästyneenä: "Oletko tajunnut, että on jo marraskuu ja me ei olla masentuneita?" En ollut tajunnut. Enkä kokematta uskoisi, että tällaista voi olla myös Suomen syksyssä.

Välikysymyksiä

Tänä aamuna laskin kompleksimatematiikka kynttilöiden ja teekupin lämmössä. Se oli osin vallitsevissa olosuhteissa loogiselta ja tarpeelliselta tuntunut valinta. Samalla se oli jollain kierolla tavalla melkoista luksusta. Olen taas muistanut, miten hauskaa oppiminen on - jopa tai ehkä erityisesti silloin, kun ei oikein edes tiedä, mitä oppimallaan tekisi. Miksi pitäisi aina tietää?

Tenttiviikko tai ei, kulttuurille on oltava ja otettava aikaa. Torstai-iltana tunnelmoitiin Japania Ateneumissa. Tämäniltainen teatterikäynti, Ylioppilasteatterin Välikysymys-demon viimeinen esitys, teki paljon syvemmän vaikutuksen.

Teatterin lattialla istuessa oli hyvä hetki pohtia ainaisen itsereflektion vastapainoksi laajemmassa mittakaavassa, miten tähän on tultu ja mitä seuraavaksi. Mietin sitäkin, millainen impakti tällaisella herättelevällä teatterilla lopulta on. Muuttuuko jokin vai haipuuko esityksen nostattama into ja tarve muutoksen jo kotimatkalla?

Ja sitten, tietysti, itse kunnallisvaalit! Vaalikoneiden kysymyksiin vastatessa huomasin, miten harvoihin valtuuston toimivallan alaisiin kysymyksiin minulla on varma mielipide.

Miten paljon painoarvoa demografisilla piirteillä pitäisi olla ehdokasta valitessa? Paljon, vähän, ei ollenkaan? Onko iällä, sukupuolella ja koulutustaustalla väliä? Entä tuttuudella? Voiko niitä käyttää valinnan kriteereinä tai puoltavina tekijöinä?

Eniten olen kuitenkin hämmästellyt suurta sääkeskustelua: Onko oikeasti niin, että sade ja tuuli ovat pahimmat demokratian Suomessa kohtaamat haasteet? Siltä kuulosti päivän uutislähetyksiä kuunnellessa. Pitäisikö syitä äänestämättömyyteen hakea jostain vähän syvemmältä?

Kahta puolta kirjekuorta

Kirjoitin suuren kirjekuoren kahdelle puolelle elämästäni.

Ensimmäiselle selkämykselle listasin niitä asioita, joista pidän, jotka tekevät minut onnelliseksi ja jotka kiinnostavat minua - hyviä juttuja. Paperin pinta täyttyi nopeasti ja helposti: isoista ja pienistä asioista, abstrakteista ja konkreettisista. Katselin kirjoittamaani listaa. Suurin osa siihen sisältyvistä jutuista sisältyy myös elämääni. Hyvin harva listalla keskeiseltä näyttävä asia on kokonaan toteuttamatta, saati sitten tavoittamattomissa. Toki joitain asioita toivoisi aina tekevänsä enemmän tai useammin. Suurin miinus on ehkä se, etten ole vieläkään aloittanut kitaransoittoa ja venäjän opiskelua, vaikka olen halunnut jo pitkään.

Käänsin kuoren ympäri ja ryhdyin kirjaamaan asioita, joista en pidä, jotka kaihertavat ja ahdistavat. Se oli paljon vaikeampaa. Keksin nopeasti muutan abstraktin pääpointin: Liian vähän tuoreita ideoita, liian vähän intoilua, liian solmussa, liian huolissaan, liian kiire. Sen jälkeen tuli vaikeampaa. Kun kirjoitin pieniä asioita, huomasin heti, etteivät ne oikeasti kuuluneet listalle. Monet asioista olisin itse asiassa voinut kirjoittaa kääntöpuolelle - nämäkin olivat itse valitsemiani juttuja, joista en halua luopua.

Nopean kokonaisarvion mukaan, kaikesta tälläkin viikolla koetusta hajotuksesta huolimatta, en loppupeleissä oikeasti halua muuttaa elämästäni oikein mitään. Ensimmäiselle puolelle olin kirjoittanut yhtäältä hitauden ja kiireettömyyden, mutta toisaalta niiden vastapainoksi sykkeen ja vauhdin - ilman niitä elämä on valjua. Kääntöpuolella samat muotoutuivat hitaudesta turhautumiseksi ja liian kovasta vauhdista väsymiseksi.

Todellinen haaste on, kuten totuttua, löytää tasapaino.

Ei ollenkaan vastuutonta

Eilen hieman yllättäen, tein ihanan lokoisan viikonlopun päätteeksi ison, onnelliseksi tekevän päätöksen: varmistin tulevalla talvelle asianmukaista laskuaikaa.

Aivan helpolla päätös ei syntynyt. Analysoin elämänfilosofiaani ja pankkitilini saldoa. Totesin, että jälkimmäisen puolesta ei ole täysin mahdotonta lähteä, mutta ensimmäisen kannalta olisi kestämätöntä jättää lähtemättä. Epäröin, vaikka tiesin -kerrankin todella tiesin- että tämä on yksi niistä jutuista, joita oikeasti haluan.

Kyselin. "Kun on nuori ja haluaa, pitää liikkua", pian 60-vuotias isäni ohjeisti. Kaveri, jonka kanssa pohdin lähtemisen mahdollisuutta sanoi, että "ei se ole vastuutonta. ollenkaan. pitää tehdä sellaisia asioita, mistä nauttii". Kaikki, joilta kysyin, vastasivat oikein: Mene, mene, elämä on vain nyt.

Ja niin minäkin uskalsin lopulta vastata myöntävästi. Nyt jokainen syyshajoamislause on nujerrettavissa pitkän tähtäimen ilolla. Alkoipa virke miten vain, sen päättäminen lisäyksellä "...mutta helmikuussa lähden Hokkaidolle" pelastaa paljon.

Pakkasentoivo

En ole ammattilaislumilautailija. Lasken niin paljon kuin voin eli säälittävän vähän. Oikeasti en edes laske niin paljon kuin voisin, koska en aseta lautailua kaiken muun edelle. On työ, koulu ja kaikki muut tavanomaiset ja tärkeät tekosyyt. En todellakaan uusi varusteitani joka kausi.

Joku siinä silti on, että kun Burtonin katalogi odottaa kotiin tullessa eteisen lattialla, kaikki huolet näyttävät hetken verran turhanaikaisilta. Tavallisesti vieroksun mainospumaskoja, mutta tämä on poikkeus. Lehden selaaminen aiheuttaa yhä samanlaista täpinää kuin syksyisin joskus yläasteaikoina: Talvi tulee! Elämän voi elää ihan niinkuin haluaa!

Tavallisessa arjessa, maanantaina todellisuuteen palatessa ihan kaikki ei ole mahdollista. Vapaus ei ole täydellistä. Välillä tuntuu, ettei sitä ole ollenkaan. To do -lista on liian pitkä, energiaa liian vähän. Mietityttää, mistä löytyisi tolkku ja tarkoitus.

Katalogia selatessa tajuaa, että yhä on pakkasen toivoa ja sitä myötä kaikki hyvin. Silloin jatkaa uhmakkaasti eteenpäin, vaikka talveen on vielä järjettömän pitkä aika ja odotettavissa olevien laskupäivien määrä mitätön.

Näinä aikoina, joina valo on alkanut muuttua hiljaiseksi, uho on pientä ja pehmeää: Tule vaan, syksy, en minä sinua pelkää. Sinun jälkeesi tulee talvi.

Aikatauluakrobatiaa ja auringonpaistetta

"Pilvet hajoavat, aurinko tekee tehtävänsä."

Niin luki, ja todennäköisesti lukee vieläkin, lukiomme auditorion seinällä olevassa laatassa. Linnankosken sanat, joista olen aina pitänyt, tuntuvat jotenkin lohdullisilta tänään. Syysaurinko ja pieni määrä lepoa voi tehdä ihmeitä. Kyllä tämä tästä - ja jos sivuutetaan karmeat kotimaan uutiset ja muut omaa elämää suuremmat asiat, kaikki oikeastaan on jo hyvin.

Tällä viikolla kaupunki on täynnä Rakkautta ja Anarkiaa. Eilen nautin osani siitä elokuvateatterissa. Helvetica oli hauska, upea, inspiroiva, jotenkin uskomaton. "Do you have any questions? Well, of course not." Katsomisen heikkous oli siinä, että sen jälkeen mietin pitkästä aikaa otsa rypyssä, miksi en ole Sveitsissä ja miksi en elä typografiasta. Teenkö todella elämälläni sitä, mitä ihan ihan ihan oikeasti haluan?

Yllä mainittuihin kysymyksiin ei pitäisi yrittää vastata väsyneenä ja kipeänä, pitkän, raskaan päivän päätteeksi. Silloin ei tee oikeutta itselleen, valinnoilleen eikä ympäristölleen. Tänään olen taipuvainen vastaamaan myöntävästi. Täällä on juuri nyt meneillään paljon hyvää.

Aikatauluakrobatiaa uskaltaa harjoittaa, kun turvana on aivan uskomattoman ihana sosiaalinen verkko. Ei kai voi olla mitään hätää, kun ympärilläni ovat kaikki nämä mielettömät tyypit? Lokakuun lähetessä on silti kriittisen tärkeää vahtia, että kalenterissa on myös suvantokohtia. Jos niitä ei löydy, on raivattava tilaa. Se tarkoittaa välillä oikeasti kivojen ja tekemisenarvoisten asioiden väliin jättämistä: niiden lykkäämistä myöhemmäksi tai unohtamista kokonaan. Sellainen tuntuu kurjalta, mutta ilman karsintaa on vaarassa kadottaa ilon ihan kaikesta. Sitä en halua.

Suomen syksyssä on helppo hävittää suunta ja nähdä asiat huonossa valossa. Nyt on oltava tarkkana, sillä lokakuu vaanii jo.

Kotona

On Paluun ensimmäinen vuosipäivä. Meneillään on hidas, hiljainen aamu, takana vilkas viikko - ja uskoakseni edessä kiireinen mutta antoisa syksy.

Ensimmäinen kouluviikko antoi esimakua siitä, mitä on tulossa. TKK tuntuu tauon jälkeen yllättävän hyvältä idealta. Olen innoissani mutta myös vähän huolissani. On oltava todella tarkkana, että osaa tehdä tarpeeksi vähän ja erottaa kohtuullisen kohtuuttomasta. Toistaiseksi näyttää hyvältä: viikko oli täynnä hoidettavia asioita, mutta aikaa löytyi silti myös mennä osakunnalle, istua iltoja ystävien seurassa, aloittaa tanssikurssit, nauraa Happy-Go-Luckya katsoessa ja kannustaa Butchers neljänteen perättäiseen suomenmestaruuteen.

Opintojen ja työn rinnakkaisuus ohjaa elämään intensiivisemmin. Sykkivien aikataulujen avulla saa paljon aikaiseksi, mutta niiden rinnalle tarvitaan myös jakamatonta, pysähtynyttä aikaa. Sitä on tänään. On mukavaa, kun kerrankin on aikaa tasoittaa HS-indeksi siedettävälle korkeudelle ja teekuppien jättimäisyydestä huolimatta ottaa vielä santsikupillinen, kaikessa rauhassa. Olen tyytyväinen siitä, että olen oppinut olemaan aloillani kotona, edes hetken silloin tällöin.

Jollain tavalla jopa internet on sunnuntaisin rauhallinen: juuri kukaan ei irkkaa, Facebookiin ei tulvi päivityksiä ja sähköpostiakaan ei tule - tai ainakaan siitä ei tarvitse tietää mitään ihan vielä. Blogosfäärissä sentään tapahtuu. Jere Majavan Sivuhuomioista löytyy linkki New York Timesin arvosteluun Cory Doctorowin kirjasta "Little Brother" - ja sieltä edelleen linkki kirjan vapaasti saatavilla olevaan pdf-versioon. Tämä on sitä informaatioteknologista yhteisöllistä verkottuneisuutta, josta pidän. Vielä kun ehtisi lukea itse kirjan.

Taivas on tänään samanvärinen kuin vuosi sitten: harmaa. Enää se ei kuitenkaan haittaa minua yhtä paljon. Rytmi elämään kotona on löytynyt. Ja juuri siinä on asian ydin. Olen jo jonkin aikaa paitsi sanonut myös ajatellut nimenomaan näin: olen kotona, en vain Suomessa.

Stressipupuilua ja aivokarkkia

Innon ja onnen sekaan sujahtaa helposti stressipupuilua.

Viikonloppu oli täynnä pieniä hyviä asioita: lettukestit entisten naapureiden kanssa, ilotulitusten katselua Tokoinrannassa, risteily m/s Runebergilla kotiin Porvooseen, pyöräilyä, leffaa, lenkkeilyä ja voittoisa Vaahteraliigan välieräpeli. Mutta olen nukkunut taas kuin Napoleon, mikä hyvin nopeasti vie ilon kaikesta.

Nyt OtaSizzle on kuitenkin lanseerattu. Kurssit starttaavat yksi kerrallaan, keskiviikkona kokoontuu yksityisyysklubi ja artikkelin työstö edistyy sekin osapuilleen aikataulussa. Hätätilan julistamiseen ei ole sittenkään aihetta. Kaikki kyllä järjestyy ja hoituu - ajallaan, vähä vähältä. On syytä tasoittaa verenpainetta ja painella sitten täyttä vauhtia eteenpäin.

Päivän päätteeksi suuntasin tänään Dipoliin Rajaton Tietojenkäsittelytiede -päivään. Otsikon perusteella en juuri väärempään paikkaan olisi voinut mennä, mutta lopulta paikka oli juuri oikea. Kuuntelin jaikulaisen Mika Raennon luennon start up -elämästä Suomessa.

Suuria avauksia ei ehkä tullut, mutta muutama sellainen, joita ei koskaan kuule liian usein. Esimerkiksi: "Tee jotain 'oikeata' 'hyvin' 'osaajien' kanssa ja kerro siitä muillekin." Raennon mukaan yliopisto mahdollistaa tämän opin noudattamisen, muttei koskaan pakota siihen. Toinen asia mielessä pidettäväksi on se, että "huonossakin projektissa voi tehdä hyviä asioita". Luento oli kiinnostava pala aivokarkkia, joka motivoi jatkamaan töitä ja viemään omia ideoita eteenpäin. Sellaista tarvitaan arkiseen nuhjuun vajoamisen estämiseksi.

Syyssateessa Stadikalla uituani olen melko zen. Ja uskon taas siihen, mitä olen monille opettanut: Elämä kantaa. Turha rimpuilla.

Tervetuloa, syksy!

On syksy. Lupasin toivottaa sen tervetulleeksi ja niin myös teen.

On varmasti aivan liian aikaista hehkuttaa, miten paljon paremmalta syksy tuntuu nyt kuin vuosi sitten - marraskuuhun on matkaa, lokakuun harmaus etäällä, eivätkä kurssitkaan ole vielä aivan alkaneet.

Hehkutan kuitenkin, sillä positiiviseen fiilikseen on paras tarttua sen kerran, kun sitä on. Ja syitä hehkumiseen on monta:

Paluu infolle on alkanut - paluu, jota huomaan odottaneeni ja josta huomaan iloitsevani. On kivaa päästä koulun penkille, oppia jotain aivan uutta ja nähdä useammin ja useampia kiltalaisia. Edessä on epäilemättä holtiton määrä työtä, ehkä vähän hajoamistakin, mutta kaiken kaikkiaan lähtökohdat ovat nyt paljon paremmat kuin kolme vuotta sitten. Tiedän tällä yrityksellä paremmin sekä sen, mihin soppaan olen itseni pistämässä, että sen, miksi niin teen.

Huomenna aloitan viestinnän johdantokurssin, jolle olen yrittänyt ehtiä syksystä 2003. Kurssia ei enää luennoi Lefa, eikä luvassa taida olla muutenkaan ihan yhtä merkittävää elämystä kuin olisi voinut olla viisi vuotta sitten. Olen joka tapauksessa iloinen, että pääsen toteuttamaan yhden pitkäaikaisimmista akateemisista päähänpinttymistäni - vihdoin ja viimein, kiitos info-opintojen.

Myös töissä eletään tällä hetkellä sellaisessa sykkeessä, mistä sen stressaavuudesta huolimatta pidän. Ensi maanantaina launchataan OtaSizzle. On aika polkaista bileet käyntiin! Vaikka epävarmuustekijöitä riittää, olen innoissani. Tämä voi olla jonkin suuren alku. Ja vaikkei olisikaan, huomasin taas tänään, miten valtavasti olen jo nyt tämän projektin parissa kokenut ja oppinut. Jo se on hirveän arvokasta.

Elokuu teki kesästä kesän: löytyi viikonloppuja, jolloin ehdin kuljeskella Helsingissä, tehdä ja jättää tekemättä lempiasioitani. Samalla linjalla on yritettävä jatkaa myös nyt. Vaikka onkin vaikeaa jättää väliin sellaista, mistä on innoissaan, niinkin on osattava tehdä. Joskus vähemmän tekemällä saa enemmän.

Kertomassa ja kuuntelemassa

Tänään tapahtui kaksi merkittävää asiaa. Ne molemmat liittyvät kokemusten jakamiseen.

Ensimmäisessä tapauksessa minä olin se, joka kerroin: Valtsikan fukseille opiskelusta tiedekunnassa ja elämästä yliopistolla. Meitä oli nelihenkisessä paneelissa talous- ja sosiaalihistorioitsija, valtio-oppinut, kansantaloustieteilijä ja sosiaalipsykologi. Jokaisella oli erilainen tarina kerrottavana, eivätkä erot johtuneet vain pääaineista. Yllätin itseni nauttimalla satapäisen fuksilauman edessä keskustelemisesta. Melkein jokaisen kommenttini opetus oli, miten kannattaa olla aktiivinen, toteuttaa omia ideoitaan, osallistua, mennä ja tehdä. Toivottavasti ainakin joku vakuuttui, sillä uskon oikeasti, että juuri niin opiskeluvuosista voi tehdä parhaita mahdollisia.

Toisessa tapauksessa minä olin itse oppijan roolissa, tapaamassa mentoriani. Emme kuitenkaan ehtineet keskutella suunniteltuun tapaan. Joskus elämää ei voi ennakoida, ja välillä omat aikataulut on laitettava uusiksi itsestä riippumattomista syistä. Puolinaiseksi jäänyt vierailu ei ollut hukka-aikaa. Mentorini osoitti meidän elävän samassa paradigmassa todetessaan minulle tapaamisen lopuksi seuraavaa: "Tarinan opetus on se, että jos olet joskus sellaisessa tilanteessa, että voit auttaa jotain ihmistä, tee se."

Ohje on ilmeinen, ja sitten kuitenkaan ei. Tekee hyvää kuulla se välillä ääneen lausuttuna.

Rakentamisen vuosi

Viikonloppu oli täynnä kulttuuria ja ystäviä, ihanaa Helsinki-aikaa. Voisin hehkuttaa Taiteiden yön kirjastoautoa, Vanhan valtaajia, galleriakierroksen löydöksiä, Atlantin takaa lentäneitä vierailijoita ja Jörn Donnerin lyhyt elokuvaa Kino Engelissä. En kuitenkaan tee sitä nyt.

Sen sijaan, kaikesta taintumuksesta ja turhautumisesta huolimatta hehkutan töitä. Kolme viikkoa tarvitaan uudella työpaikalla alkuun pääsemiseen ja lähtöpisteen ymmärtämiseen. Kolmessa kuukaudessa kentästä tulee oma. Työmotivaatio on viime viikkoina noussut niihin korkeuksiin, joissa sen kuuluu olla. On kiire ja tukuittain ongelmia ratkottavana, mutta myös energiaa tarttua töihin ja saada asioita tapahtumaan.

Tänään muistin olevani juuri siinä työssä, johon olen halunnut. Projekti on monimutkainen, moniammatillinen, jonkin verran moniongelmainenkin - tästä johtuen hankala, mutta juuri samasta syystä kiehtova ja täynnä mahdollisuuksia. On edettävä pienin askelin ja suurin visioin, yhtä aikaa innolla ja maltilla.

Eilen ei kuitenkaan eletty espoolaista arkea, vaan tutkimusryhmämme vetäytyi Humaljärvelle keskustelemaan ja katsomaan hieman kauemmas - menneeseen ja tulevaan. Kollega kuvaili omaa vuottaan ryhmässä termillä "year of building". Samasta on ollut kyse minunkin kohdallani: gradun sijaan suurin saavutus on se, että olen kasvanut osaksi ryhmääni, tutkijaksi, vertaiseksi toisten joukkoon.

Omalla vuorollani puhuin suunnitelmieni seassa siitä, että työn merkityksen täytyy olla jotain enemmän kuin koleiden vimpaimien suunnittelua. Meidän tehtävämme on ratkoa ongelmia. Ja vaikka työpaikkani onkin tutkimuslaitos eikä kansalaisjärjestö, ratkaistavaksi on valittava sellaisia ongelmia, jotka ovat paitsi mielenkiintoisia, myös merkityksellisiä. Me voimme vaikuttaa yhteiskuntaan ympärillämme, osallistua keskusteluun, herättää keskustelua, tarjota ratkaisuja. Minä haluan, että me vaikutamme, osallistumme ja ratkaisemme.

Lisäksi haluan välttyä kyynisyydeltä ja apatialta. Tahdon uskoa siihen, mihin päiväni käytän - ja vakuuttaa siinä sivussa ihmiset ympärilläni yhteisen työmme merkityksestä.

Kirkkaasti parasta

Viime viikonloppu oli kirkkaasti parasta pitkään aikaan. Se ei ole kovin vähän, kun otetaan huomioon, ettei elämä muutenkaan ole kovin kurjaa ollut. Mutta aika pilalle hemmoteltu pitäisi olla, jollei tästä syttyisi: Loistavia luentoja, loistavampia keskusteluja, mahtavia tyyppejä, paljon naurua - elämää mielettömällä sykkeellä aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Bright-konferenssi onnistui olemaan se viimeinen sysäys, joka toi Suomessa elämiseen takaisin ilon ja innon. Muistin, että oli aika, jolloin ihan oikeasti rakastin Helsinkiä, yliopistoa ja vaaleankeltaista Kruununhakaa. Eivät opintojen alkuvuodet mitään stressittömiä täydellisen kultaisia aikoja olleet, mutta melkein mikä vaan tuntui silloin olevan mahdollista ja olin itse täynnä intoa uuteen. Aiemmin kesällä mainitsemani kirjan sanoin: "Opiskelukavereista olin löytänyt oman heimoni, puhekumppanit, joita jo lapsena olin kaivannut".

Paljon muistamista isompi asia oli kuitenkin tajuta, ettei se aika ole menneisyyttä. Niin hieno elokuva kuin La vraie vie est ailleurs onkin, sen otsikko ei pidä paikkaansa. Elämä on täällä, nyt. Paras oivallus on aina huomata, että kaikki on jo hyvin. Sen havainnon voimalla jaksaa paljon.

Pelkkä havaitseminen ei tietenkään riitä. Elämästä pitää tehdä hyvää, onnen puolesta on taisteltava vähän joka päivä. On muistettava elää toisin: raivattava tilaa ajatella isommin, vapaammin, pitkää tähtäintä visioiden. On mentävä luennoille, joilla ehtii miettiä omiaan, supista puoliksi asiaan liittyviä ja olla ihan oikeasti hetken aloillaan. Arjessa on helppo hukata näkyvistä suuremmat tavoitteet, mutta ilman niitä elämästä menee maku.

Kaiken aikaa ei ole terveellistä olla liekeissä, eihän sellaista kukaan jaksaisi. Mutta ei myöskään pidä antaa liian monen päivän kulua ilman sykkivää innostusta. On oltava edes jotain sellaista, minkä takia lauantaiaamuna varttia vaille seitsemän soiva herätyskello ei tunnu rangaistukselta.

Vaikka elämä vaihdosta paluun jälkeen on välillä tuntunut valjulta, taitaa olla niin, että minun elämässäni sellaisia juttuja on joskus liikaakin. Lounaalla kollega sanoi, etteivät suunnitelmani tulevalle vuodelle kuulosta terveellisiltä. Mutta jos tulossa oleva työmäärä vaikuttaakin hieman absurdilta, olen silti alkanut ajatella, että edessä voisi olla oikein hyvä aika: sellainen kuin joskus ennenkin, elämä täynnä monella suunnalla innolla tehtyjä projekteja.

Ja jos kalenteri tuntuu täyttyvän asioista, jotka pitäisi tehdä, aion ottaa vanhan keinon käyttöön. Lauseen alkaessa "pitäisi" se muutetaan alkamaan "haluan". Jos totuusarvo ei säily, on paras miettiä uudelleen. Loppupeleissä on nimittäin jokaisen omalla vastuulla määrätä, mitä pitäisi - jos pitäisi.

Onnellisina, ison kakun äärellä

On rakastettu olo. Life is good.

Ehkä syntymäpäivän tarkoitus onkin palauttaa mieleen, miten ihanien ihmisten ympäröimänä elää. Vuosi toisensa jälkeen kaikki syntymäpäiväihanuus tulee aina jollain tavalla yllätyksenä: Että nämäkin ihmiset muistavat, välittävät tarpeeksi muistaakseen.

Syntymäpäivä on hyvä myös antaessaan tilaisuuden kokeilla, vieläkö osaa tehdä kakkua. Ja onnistuihan se. Samalla liu'ulla sain otettua itseäni niskasta kiinni ja siivottua vähän. Parasta on silti se, että koti tuntuu enemmän kodilta, kun sinne välillä kokoaa tärkeitä ihmisiä nauramaan, lojumaan ja syömään herkkuja.

Ja on ollut muutakin hyvää: Tuntematon Suokissa, viime viikonloppu Kangasalla, eilinen URB, josta tänä vuonna hieman yllättäen jääkin ehkä tärkeimmäksi kotiintuomiseksi Jamie Cullumin Next Year Baby. Enemmän kirjoja ja kokkailua, vähemmän kenkäostoksia - kuulostaa hyvältä.

Minun pitäisi nyt todellakin lakata miettimästä, olisinko onnellisempi jossain muualla, ja päättää luottaa siihen, että voin olla aivan riittävän onnellinen juuri täällä.

Elokuu ja elämänmuutos

Vaihtui elokuuksi, ja elämä ottaa vauhtia.

Maanataiaamun harmaassa sateessa primitiivinen paniikki ja lamaannus meinasivat ottaa vallan. Tässäkö oli kesä? Vastahan lauantaina järvivesi oli vihdoin niin lämmintä, että uimaan teki mieli jäädä pulahtamista pidemmäksi ajaksi. Ei siis voi olla totta, että nuhjuinen syksy alkaa jo. Onko tällaista unista ahdistusta edessä seuraavat kahdeksan kuukautta? Hetken mietittyäni tajusin, että ei se nyt ihan niin mene. En päästä kesästä vielä irti, mutta lupaan itselleni, että kun syksy tulee, toivotan sen tervetulleeksi.

Työpaikalla on alkanut taas tapahtua. Viikon kuluttua käsillä on pitkään valmisteltu Bright, ja syksyn opetustiedot ovat alkaneet tihkua verkkoon. Samaan syssyyn on ryhdistettävä elämää yleisesti: etsittävä kalenterista aikaa urheilulle ja laitettava koti kuntoon. Eilen sain syksystä asti lattialla lojuneen kaiuttimen vihdoin paikoilleen. Johdon pidentäminen oli lopulta naurettavan pieni homma, mutta asian kuntoon saamisen aiheuttama tyytyväisyys suunnaton. Pienet arkiset voitot kannustavat eteenpäin.

Lyhyen muumihölkän ja saunan jälkeen maailma tuntuu vaihteeksi olevan ihan aidosti radallaan. Ihan pian tuhkasta saattaa nousta feeniks-lintu. En havittele suurta elämänmuutosta, vaan aion elää hyvin, ilolla ja kohtuudella.

Vieraana maailmassa

Tänään todellisuus väsyttää.

Joinain aamuina unesta ei pääse ulos. Silloin on koko päivän vähän vieraana maailmassa - ei vain väsynyt vaan myös eksyksissä. Ja jos samana päivänä ympärillä tapahtuu enemmän kuin viikkoihin, ei ole ihme, että voipumus vie voiton.

Ylihuomenna menen tenttiin. Se vaikutti ilmoittautuessa hyvältä idealta. Luultavasti se vaikuttaa hyvältä idealta taas keskiviikkona, kunhan tentti on ohi, esseet kirjoitettu, kirjat palautettu ja opintopisteet matkalla Oodiin. Juuri nyt en kuitenkaan ole ihan varma, mitä järkeä tässäkin taas on.

Naisnäkökulma kehitysmaatutkimukseen on mielenkiintoinen, mutta jotenkin tuntuu, ettei kirjoissa lopulta ole kovin paljon uusia aineksia - tai varsinkaan sellaista, mitä voisin viedä eteenpäin omilla toimillani. Jos maailmassa on kaikki nämä virheet, miten ne voidaan korjata? Vastaukseksi ei riitä, että on ajateltava tieteenfilosofia toisin tai kumottava alistavia valtarakenteita.

Olen saavuttanut pisteen, jossa pelkkä akateeminen mielenkiinto ei enää riitä.

Paluu arkeen?

Tämäkin kesä kuluu niin äkkiä, ettei sitä oikein uskalla edes ajatella. Miten niin päivät ovat jo alkaneet lyhetä ja ensi viikolla Jaakko heittää kylmän kiven? Vastahan vedet ovat alkaneet lämpeämään.

Viikko sitten palasin onnistuneelta lomalta: Irlanti ja Lontoo, kaksi maapistettä ja paljon hauskaa. Dublinissa kohdalle osui viimeisenä iltana singer-songwriter-tapahtuma, jossa lauloivat muun muassa Ciaran Flynn ja Jacqueline Tuck. Surreal but nice, juuri sellaista kuin pitikin.

Irlannin rauhan jälkeen Lontoo tuntui paluulta 21. vuosisadalle, tälle vuosituhannelle. Jotenkin niin ihanan värikäs, vauhdikas, hektinen ja elävä kaupunki. Joskus täytyy palata paremmalla ajalla, kuten aina isosta kaupungista lähtiessäni ajattelen.

Kesälomien rauhoittamassa toimistossa ja auringon lämmittämässä vapaa-ajassa paluu arkeen ei oikein tunnu paluulta arkeen. Silti töitä on tehtävä eteenpäin, ja ensi viikon tenttiin valmistauduttava.

Takana on melkein kaksi kuukautta päivätöitä Espoossa enkä ole lähelläkään tukehtumista. Erittäin hyvä. Tänään Lauttasaaren kautta kotiin pyöräillessä oli päinvastoin harvinaisen helppo muistaa, miksi elämää Suomessa on välillä ihan helppo rakastaa.

Karttoja ja käsiohjelmia

Huomio kirjoituspöytää siivotessa: Elämää voi katsoa pikakelauksella vasta jälkeenpäin. Viimeinen vuosi ei ole ollut pelkkää iloittelua mutta ei se ole ollut pelkkää työn touhussa tuhertamistakaan.

Ja totta tosiaan: jossain välissä ehtivät tapahtua nämä kaikki hyvät asiat: Sosiaalipsykologian päivät, Berliini, Geneven-ystävien vierailut Suomen kevättalvessa, täysi speksikausi, Pekka Halonen ja Hugo Simbergin Siivet Ateneumissa... Jälkeenpäin tulen muistamaan lähinnä ne. Unettomista öistä ja harmaasta taivaasta ei jää muistoksi käsiohjelmia, karttoja tai pääsylippuja.

Tämä on tapahtunut niin monta kertaa ennenkin, melkein aina kirjoituspöydän sekalaisia lappuja siivotessa. Silloin huomaa, mitä kaikkea ihanaa on ollut. Ja mitä kaikkea ihanaa on - kaikki nämä ihmiset, joille pitäisi itsekin useammin lähettää postia, kaikki nämä muistot, joita kukaan ei voi ottaa pois. Tämä on minun materialismini: tarvitsen pääsyliput, käsiohjelmat ja ruttuiset kartat muistutukseksi onnesta.

Valmistujaiskortin mietelause täsmää: "Kyky ajatella tänään eri lailla kuin eilen erottaa viisaan itsepäisestä." Joskus on paras luopua siitä itsepäisestä käsityksestä, ettei muuta ole tehnytkään kuin töitä. Ehkä on viisautta uskaltaa pysähtyä huomaamaan se, että arjen tiimellyksessä tapahtui paljon hyvääkin - silläkin uhalla, että jotkut joka tapauksessa sanovat sitä itsepetokseksi.

Löytyi myös pala lehtikirjoitusta, joka pitäisi varmaan teipata jonnekin näkösälle: "Hengitä sitten ulos pettymykset ja turhat toiveet. Hyväksy tosiasiat. Hengitä sisään suostumus: Tämä on sinun elämäsi." Enkä minä kenenkään muun elämää oikeasti haluaisikaan.

Akateemisia ja ammatillisia

Aloin tänään, vihdoin, lukemaan Järvisen ja Kolben kirjaa Luokkaretkellä hyvinvointivaltiossa. Innostusta on mahdoton välttää - juuri tällaistakin hyvä sosiologia voi olla: avata silmiä toisten kokemuksille ja omille, näyttää rakenteita niiden takana.

Järvisen ja Kolben kirja on ihana siksikin, että se tuo elävästi mieleen ensimmäiset päivät Geneven yliopistolla. Bourrier touhusi kenttätutkimuksia, Schultheis muisteli aikojaan Bourdieun kollegana ja kutsui opiskelijat mukaansa matkalle sosiaalisiin todellisuuksiin. Niinä päivinä unohdin vähän väliä ranskantaitoni rajat. Ymmärsin enemmän kuin kaiken järjen mukaan olisi pitänyt. Heittäydyin suurella innolla tuntemattomaan, sillä tunsin tulleeni kotiin. Niinä päivinä rakastuin yhteiskuntatieteisiin uudelleen, jälleen kerran - samalla tavalla kuin lukiessani Sulkusta ensi kertaa ja tänään kotimatkalla Luokkaretken esipuhetta lukiessa.

Saman innon voimalla olen myös tullut ja jäänyt HIITiin. Kolmen viikon sääntö piti kutinsa, olen alkanut löytää paikkani, ideani, toimintatapani ja rytmini. Vaikka tämä viikko onkin ollut joukko hajanaisia yrityksiä päästä töissä eteenpäin flunssasta huolimatta, olen alkanut jälleen ihan oikeasti uskoa siihen, mitä olen tekemässä ja innostumaan edessä odottavista mahdollisuuksista.

Olen myös miettinyt syksyn opintoja TKK:ssa. Tavallisilla kursseilla istumisesta, varsinkaan Otaniemessä, on kauan. Nyt olen yhtäkkiä aivan intona siitä, että kohta olen siellä taas: tekemässä pienistä osista koostuvia pieniä kursseja - sellaisia, jotka voi jättää, jos muiden tekemät aikataulut alkavat liikaa suututtaa. Vähän pelottaa, tuleeko syksystä samanlaista kaaosta kuin kolme vuotta sitten. En kuitenkaan usko, että tulisi, sillä sekä minussa että elämässäni on nyt aika moni asia toisin kuin silloin, paremmin.

Akateemiset ja ammatilliset ajatukset tulevat uniinkin, mutta on elämässä muutakin. Kahden viikon päästä olen Irlannin vehreydessä, lomalla. Ja pian toivottavasti myös viettämässä kesäpäivää Kangasalla, sillä kummipojan näkemisestä on jo aivan liian kauan.

Kotiarestissa

Kantaessani kesäillassa säilyketölkkejä kierrätykseen ylitin Leppäsuonkadun, näin entiset kotitaloni - ja ajattelin niissä elettyjä vuosia, kesiä, talvia, iltoja, aamuja, päiviä, öitä. Ei se aina niin ihanaa ja hehkeää ollut, tiedän sen oikein hyvin, mutta silti. Ne vuodet ovat menneet, eivätkä ne tule takaisin. Välillä niitä on kivuliaan kova ikävä.

Kaatosateessa matkalla keskustaan kuulokkeissa soi sveitsinsaksalainen musiikki. Ropina ei ollut yhtä riemukkaan raivokasta kuin Keski-Euroopassa, mutta sentään jotain aivan muuta kuin lokakuun ankea tihkusade. Joinain päivinä kaipaan kotiin Geneveen, vaikkei kantonissa juuri mikään olisi ennallaan - Erasmuksen päättymisestä on pian vuosi, joihinkin lauseisiin on kirjoitettu piste ja uusia aloitettu. Vaihtovuosikin on mennyt, eikä tule takaisin.

Osakunnan entinen kuraattori kirjoitti kerran siitä, miten appelsiinia kuoriessa joutuu pysähtymään hetkeksi ja silloin ikävä voi yllättää. Minun elämässäni appelsiinin roolissa on Hesari - sitä lukiessa on pysyttävä aloillaan ja silloin saattaa alkaa ikävöidä. Vapaaehtoisessa kotiarestissa ehtii ajatella. Silloin lohduksi ei riitä tietoisuus siitä, että muutaman vuoden päästä katson takaisin tähän vuoteen ajatellen samoin, kaivaten tätä mitä on nyt.

On kuitenkin niin, että tänäänkin olen elänyt jännittävästi aivan alkuaikoja. Vaikeaa ei ole eteenpäin meneminen ja uuteen tarttuminen, vaan vanhasta irrottautuminen.

Arvovaltainen ehkä

Ylihuomenna suunnataan juhannuksen viettoon. En halua ajatella sitä, että päivät alkavat pian lyhetä. Valoisat yöt kuuluvat listalle asioista, joita viime kesänä kaipasin.

Viikonloppuna Seinäjoella oli 30 vuotta täyttäneen festivaalin lisäksi lakeus ja ystäviä. Ja ihanan paljon musiikkia. Foo Fighters'in keikalta jouduttiin lähtemään tuskaisesti kesken kaiken, mutta mukaan mahtui onneksi monta muutakin onnistunutta juttua: SMG, The Sounds, Paramore. Vaikka olenkin enemmän kotonani Ursula Ruckerin ja Ben Harperin parissa, tekee välillä hyvää kuunnella jotain ihan muuta, aivan toisenlaisessa ympäristössä.

Pääsy San Diegoon on kiusallisen lähellä - niin lähellä, että jos paperia ei vastineen kirjoittamisen jälkeen hyväksytä, harmittaa. Toisaalta ollaan toiveita herättävän lähellä ja siitä pitäisi osata olla iloinen. Kuten Rax Rinnekankaan kirjasta muutama vuosi sitten opin: "Riittävän arvovaltainen ei tarkoittaa kyllä". Aika isoa on se, että nämä ihmiset ottavat yritelmäni tosissaan, teilaamatta suoralta kädeltä.

Jollain tavalla iso oli myös Butchersin eilinen voitto Roostersista, kolmituntisen pelin ja jatkoajan päätteeksi. Joskus jalkapallo, jopa suomalainen amerikkalainen jalkapallo, vain vie mennessään - eikä silloin edes halua vastustaa.

Tukikohta kuntoon

Timanttisia suunnitelmia, kristallinkirkkaita ideoita, innovaatioita!

Työt vievät pyörteenä mennessään ja tulevat taas uniinkin. Suorituspaineita kasaantuu sisältä ja ulkoa. On ihanaa ja kamalaa, jälleen kerran. Eikä mitään varmuutta siitä, mitä tästä kaikesta oikein tulee. Saattaa tulla jotain oikein hyvääkin.

Bright-rintamallakin tapahtuu. Teemoja ja ennakkotehtäviä suunnitellessa muistin taas, miksi haluan olla mukana. Edessä on hieno nelipäiväinen tapahtuma, joka tulee tulvimaan kiinnostavia ihmisiä ja mielenkiintoisia keskusteluja. Se vain ihmetyttää, miten Helsingin yliopiston 30 000 opiskelijasta ei meinaa millään löytyä vajaata kymmentä innokasta osallistumaan konferenssiin. Jos en olisi järjestelykomiteassa, olisin lähettänyt oman hakemukseni jo ajat sitten.

Tänä iltana en kuitenkaan hae minnekään, vaan rauhoitan peliä. Vetäydyn hetkeksi arjen sykkeestä kodin rauhaan. Onnistuttuani kampeamaan itseni lenkille ja ruokakauppaan toivon saavani pakan muutenkin kokoon. Kun tukikohta on kunnossa, on hyvä jatkaa täyttä höyryä eteenpäin.

Viikonloppu

Kesän ensimmäinen työviikko oli kevyempi kuin vuosi sitten muttei helppo kuitenkaan. Tutulle työpaikalle paluun problematiikka on sama kuin kotimaahan palaamisessa: kovin helposti unohtaa olevansa uudessa alussa, kun kehykset ovat tutut.

Päivä päivältä ajatukset ovat kuitenkin alkaneet kirkastua ja kohdistua töihin tässä ja nyt. Toki mieli välillä väistämättä karkailee jonnekin pitkän tai ainakin keskipitkän aikavälin suunnitelmiin. Ei kuitenkaan pitäisi ajatella liikaa eikä liian pitkälle. Haluan pitää mahdollisuuksien horisontin avoimena vielä vähän pidempään.

Se on sentään selvää, että juuri nyt käsillä on kiinnostavia kuukausia. Kun esimies kehottaa ratkomaan isoja ongelmia, on uskallettava yrittää. Tuhkasta nouseminen ja uusille poluille suuntaaminen ei kuitenkaan ikinä ole pelkkää riemua. On yhtä aikaa siedettävä ja vältettävä harhailua.

Aluillaan on ensimmäinen Viikonloppu pitkään aikaan. Lauantain ja sunnuntain merkitys muuttuu, kun arkipäivät on korvamerkitty toimistotyölle. Niiden arvo nousee uusiin kertaluokkiin. Tuntuu hemmottelulta herätä vasta yhdeksältä.

Ovat nämä kesäviikonloput oikeastikin ihania. Ymmärtää taas istua merenrannassa syömässä jäätelöä ja lukea kotiin kasautuneiden sanomalehtien kulttuurisivuja. Jo perjantaina, ei vasta sunnuntaina. Huomisen teemoja ovat piknik, samba ja James Bond.

Jokaisessa toukokuun sateessa

Tulin takaisin ja valmistuin.

Publiikki ei sykähdyttänyt, mutta Michelin-ruoka oli hyvää. Nyt on pyy pivossa ja pian myös Porvoo-maalaus kehyksissä. Näillä eväillä uskaltaa lähteä Espooseen töihin.

Eilen piti palata Suomeen, vaikka olisi tien päälle voinut jäädäkin - lähteä rokkijunalla Faroon tai TAPilla Madeiralle. Baskimaassa oli jotakin taianomaista ja jotain ihan valtavan arkista. Luulen, että siellä vietetyt päivät jollain oudolla tavalla olivat tämän kesän Lapin-matka. Portugalissa elettiin satumaista staattuseloa: paljon puhetta, paljon naurua, paljon ihastunutta huokailua. Miten elämä voikin olla ihanaa!

Pohjoisessa nautittiin vieraanvaraisuudesta, pulistiin liian monella kielellä yhtä aikaa ja oltiin aina vaan samalla sivulla. Syötiin kodeissa illallisia ja aamiaisia, maisteltiin viiniä Portossa ja kastuttiin jokaisessa toukokuun sateessa. Kansainvälinen elämä on tällaisten jälleennäkemisten varassa, toistaiseksi vahvoissa kantimissa. Ja koska elämässä on aina hyvä ajatella "yhdet liikennevalot pidemmälle", mietitään jo nyt, missä ja milloin seuraavaksi kokoonnutaan.

Kotiinpaluu tuntui tervetulleelta, sillä loputtomiin ei voi lomailla. Pikkuhiljaa ajatukset suuntautuvat jo töihin, tulevaan. Tauko on ollut riittävän pitkä, kun toimistolle meno alkaa vaikuttaa jollain tavalla houkuttelevaltakin ajatukselta. Lähikuukausien suunnitelmat ovat ehkä pelottavankin epäselvät, mutta pitkän tähtäimen tavoitteet riittävän kirkkaat arjessa eteenpäin luovimiseksi.

Parasta on se, miten olen taas täynnä ideoita. Ruokakaupassa tulee mieleen enemmän kuin yksi ateriavaihtoehto, tekee mieli kokeilla uutta. Yöpöydällä on sekava joukko kirjoja, joita ei ole pakko lukea järjestelmällisesti yhtä kerrallaan. Ainejärjestölehdistä tarttuu sama syke kuin niin usein ennenkin. Elämänmuutosväsymys on hetkeksi poissa.

Elämällä tuntuu olevan suunta ja tarkoitus, ehkä jopa useita. Varmoja vastauksia tai lopullista selvyyttä kaikesta minulla ei ole, mutta tällä erää riittää hyvin varmuus siitä, että tätä elämää voi elää ilolla ja innolla.

Palkintomatkalla

Vuosikurssisitsien jälkeen suuri palkintomatka on päässyt täyteen vauhtiin.

Ja tämä todella on palkintomatka. Viikko sitten koululla käydessä (ja sanon vieläkin koululla, vaikka viisi vuotta sitten toisin ohjeistettiin) mukaan tarttui gradulausunto. Vastavuoroisesti jätin todistuspyynnön. Nyt valmistuminen on enää tiedekuntaneuvoston kumileimasimesta ja odottamisesta kiinni.

Barcelonassa satoi kaatamalla ja oli muutenkin samalla tavalla kotoisaa kuin Genevessä. On ihanaa, että on olemassa ystäviä, joiden kanssa ollaan välittömästi samalla sivulla vuoden tauon jälkeenkin. Rien n'a changé - vaikka tietysti on, ei vain mikään todella oleellinen. Yllätyksenä ei tule se, että tuntikausia jatkuneet sessiot tapaksien ja paellan äärellä sopivat minun makuuni. Olen pitkien aterioiden ystävä.

Kataloniasta matka jatkui Madridiin. Täällä olen vieläkin - Erasmus-kommuunin vieraanvaraisessa huomassa, kuvataidetta ja eklektistä arkkitehtuuria melkein yliannostuksen nauttineena, lomatunnelmissa. Kaupunki on jotenkin valtavan paljon miellyttävämpi kuin olin odottanut. Paseo del Pradon suurten museoiden (Prado, Reina Sofia & Thyssen-Bornemisza) ohella ja ehkä niiden ylikin vaikutuksen tekivät Goyan freskot Eremita de San Antonio di Floridassa. Kaikkein parasta on kuitenkin se, miten irti kaikesta stressistä ja suorittamisesta olen näinä päivinä päässyt.

Huomenna matka jatkuu kohti Baskimaata. Ah, vihdoinkin! Tämä oli nimittäin haaveissa jo ajat sitten, ennen Geneveen lähtöä. Suuntana on ensin Bilbao, sitten Vitoria-Gasteiz ja San Sebastian.

Onneksi tätä lomaa jatkuu vielä pitkään. Onnellista on myös se, että sen päättyessä palaan Suomeen arkeen, jonka ihan oikeasti haluan - en vain ihan vielä, vaan vasta parin viikon päästä.

Puhtaassa kodissa, lomalla

Hassua mutta totta: puhdas koti tuntuu paremmalta kuin valmis gradu. Parasta on tietysti saada molemmat ja kaupan päälle kunnon loma.

Nämä vapaat päivät tulevat tarpeeseen. Joskus on tärkeää lukea pinoon kertyneet lehdet, siivota kirjoituspöytää ja yrittää taas muistaa, miten ollaan aloillaan. Viikko sitten olin väsyneempi kuin kai vuosiin. Annoin itselleni luvan olla väsynyt, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

On ilo tehdä asioita ilman päämääriä, antaa uteliaisuuden ajaa outoihin tilanteisiin. Voin taas mennä paikkoihin, joista en tiedä mitään enkä tunne ketään. Yksi sellainen oli väittelyfinaali viime viikon lauantaina. Samana päivänä olin auttamassa vielä yhdessä poismuutossa Dommalta, ehkä viimeisessä tältä erää.

Muutamaa päivää myöhemmin kauan odotettu vappu tuli, samanlaisena hassuna hullunmyllynä kuin aina ennenkin. Tänä vuonna kaikessa oli kuitenkin jäähyväistenmaku. Luulen, että tämä oli viimeinen haalarivappuni. Mitä enemmän olen asiaa ajatellut, sen varmempi olen siitä, että nyt on oikea hetki valmistua Valtsikasta. Samalla on aika päästää irti Dommasta, ylioppilaskuntatoiminnastakin pikkuhiljaa. On haikeaa jättää nämä vuodet taakseen. Samalla se on välttämätöntä, sillä muuten tilalle ei mahdu mitään kaikesta siitä uudesta, mikä odottaa ja minkä haluan elää todeksi.

Näinä aikoina keskusteluissa vilisevät uudet firman puhelinnumerot, käyntikortit, työmatkojen ihanuus ja kurjuus, kehityskeskustelut ja urasuunnitelmat. Tavallaan on vain hauskaa, että ollaan jälleen kerran uuden edessä. Vuodet tiedekunnassa ovat ajaneet asiansa: vaikka tämä hullu ja ihana vuosikurssi hajaantuisi kaikille mahdollisille työelämän sektoreille, viiteryhmä on ja pysyy vierellä. Tämän tiedon tukemana on turvallista mennä eteenpäin, vaikka välillä pelottaakin.

Juuri nyt olen kuitenkin kaikkein onnellisin siitä, että elämässä on lauantaiaamuja, jolloin siskon soittaessa lähtemään parin tunnin päästä mökille voi vastata myöntävästi, sekä siitä, että on myös sunnuntai-iltoja, joina "viikonloppu" on vasta aluillaan. En äkkiseltään muista, koska viimeksi olisin ollut näin rauhallinen ja samalla täynnä energiaa.

Oppeja ja ohjeita

Viime keväänä otin vastaan kertarysäyksellä kaksi työtä: harjoittelupaikan UNECEssa ja gradupaikan HIITissä. Noita päätöksiä ei tarvinnut pitkään harkita, enkä ole katunut kumpaakaan tippaakaan.

Nyt molemmat sopimukset on täytetty. Vaikka mieli palaa jo seuraaviin projekteihin, on muistettava ja maltettava lomailla ennen uusiin haasteisiin heittäytymistä. On myös oltava tarkkana, ettei työlasti innon puuskissa kasva niin suureksi, että hetken päästä sirotellaan taas kerran tuhkaa hiuksiin. Vaikka sellainen minä taidan olla. Ihan pohjimmiltani en ehkä edes halua oppia eroon kyvystäni innostua.

Graduprojekti oli kaikessa intensiivisyydessään ihana ja kamala. Virallisia tuloksia vielä odotellessa tuntuu kuitenkin selvältä, että käteen jäi tälläkin kertaa voittoarpa. Sain tehdä omannäköistäni työtä omalla aikataulullani hyvässä ohjauksessa. Helppoa se ei kaikin ajoin ollut. Työn luonnostelu kesällä vaati melkoista iterointia. Ilman ympäröivää tiedeyhteisöä ja vertaisryhmää olin eksyksissä. Suomeen paluu helpotti, muttei poistanut kaikkia kipuja. Syksyn pimeydessä aika tuntui uppoavan käytännön järjestelyihin ja kaamoksesta kärsimiseen.

Nyt takana olevat viimeiset pari kuukautta olen kirjoittanut, kirjoittanut ja kirjoittanut. Se on ollut paikoittain hauskaa ja innostavaa, mutta enimmäkseen kovaa työtä, josta ei ole tuntunut tulevan loppua. Ja heti saatuani raakatekstiä kasaan olen leikannut, liimannut, karsinut, kasvattanut, muokannut ja muunnellut. Kaksi viikkoa sitten (vaikka siitä tuntuu olevan pieni ikuisuus) tein sen, mikä on ehkä kaikkein pelottavinta kaikissa kirjoitusprosesseissa: palautin työni, annoin sen toisten käsiin. Sekin oli uskallettava tehdä.

Vaikeinta gradunteossa oli pitää palat koossa ja aikataulu hallinnassa. Yksikään työvaiheista ei ollut todella ennenkokematon - uutta oli se, että kokonaisuus oli hallittava itse alusta loppuun. Minulle paras ratkaisu oli suhtautua työhön vuorotellen virkamiesmäisellä työmoraalilla ja taiteilijan palavalla innolla.

Jos aloittaisin nyt alusta, haluaisin (taas kerran) kuulla nämä ohjeet:

Kirjoita niin pian ja niin paljon kuin mahdollista - ihan turha yrittää ajatella asioita valmiiksi ennen kirjoittamista. Vasta kirjoittamalla saa selville, onko työn alla oleva ajatus mahdollista toteuttaa. Kirjoittaminen pakottaa jäsentämään ajatukset. Toinen ihan turha asia on tekstin laadusta murehtiminen. Aluksi on vain kirjoitettava, aivan sama kuinka rosoisia raakileita. Editointi on keskeinen osa kirjoittamista, mutta sitä voi tehdä vasta, kun on raakatekstiä muokattavaksi.

Vaadi itseltäsi paljon, älä kohtuuttomasti. Ilman tavoitteellista aikataulua työni ei olisi vielä valmis. Kokonaisuutta on helpompi hallita, kun ei tunnu siltä, että kaikki pitäisi tehdä nyt. Itselleen pitää olla ankara muttei liian. Joskus on pakko jumittaa, jotta voi seuraavassa vaiheessa päästä vauhdilla eteenpäin. Suuri osa työstä on kuitenkin, niin, työtä. Hirveän suuri määrä työtunneista kuluu sellaiseen, mikä ei tunnu luovalta tai edes haastavalta. On maltettava istua alas lukemaan, analysoimaan ja kirjoittamaan - ja pysyttävä aloillaan.

Vaatia pitää muiltakin kuin itseltään: ohjausta, palautetta, kannustusta. Pyydä apua, työn kaikissa vaiheissa kaikilta mahdollisilta tahoilta. Gradu on tehtävä itse, mutta minkään ongelman kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Tekstiään kannattaa luettaa toisilla niin paljon kuin mahdollista, arastelematta. Keskustelu auttaa eteenpäin. Ja jos on tekemässä jotain tyhmää, siitä on paras kuulla mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Lopulta paras ohjeistus on edelleen se sama mantra, jonka siskoni opetti minulle vuosia sitten: Luota itseesi. Käytä järkeäsi. Ole huolellinen.

Executive Summary

Tärkein kotiinpaluuviesti Kaliforniasta on yksinkertainen mutta samalla valtava huomio: Haluan tämän elämän. Pystyn tähän.

Minulle kaikkein vaikeinta on aina ollut tietää, mitä haluan. Sen selvittyä keino päämäärään pääsemiseksi on yleensä löytynyt. Nyt tilanne on ammatillisesti ihmeellisen selvä. Tämän parempia takeita tulevaisuutta suunnitellessa ei kai voi olla, tuskin ainakaan tulee olemaan. Suunta tuntuu oikealta, vaikka tarkat askelkuviot puuttuvat. Se ei haittaa. En olettanut olevani näinkään selvillä vesillä vielä pitkään aikaan.

Epävarmakin varmuus on varmuutta. Ei minulla ole varaa sen paremmin kuin haluakaan jättää käyttämättä tilaisuutta ajatella, toteuttaa, lukea ja kirjoittaa ajatuksia, joiden parissa joka tapauksessa haluaisin toimia. Samalla tarjolla on tilaisuus työskennellä monella tavalla hyvien ihmisten kanssa. Kurssia voi aina tarvittaessa korjata tai kääntää, mutta juuri nyt haluan pelata parasta mahdollista peliä käteeni kertyneillä korteilla.

Akatemialle omistautuminen tarkoittaa mahdollisuutta tehdä sellaista työtä, johon on helppo suhtautua energialla ja intohimolla. Valinta merkitsee samalla vääjämätöntä stressiä, painiskelua hetkittäisten riittämättömyydentunteiden ja tuskastumisen kanssa. Sellaista on aina, kun antaa itsensä peliin. Mutta jos peli on oikea, se ei haittaa. Helppo ja hyvä eivät ole synonyymeja.

Tämä on toistaiseksi paras löytämäni trade off vapauden ja vakauden välillä: Yhtäältä minulla ei ole uskallusta kokopäiväiseksi taiteilijaksi. Toisaalta en myöskään olisi onnellinen sydän kylmänä tehdyissä kovapalkkaisissa töissä, ihan sama kuinka paljon ulkoista menestystä niistä seuraisi. Sielunsa voi myydä mutta sitä ei voi ostaa takaisin. Minä en ole valmis kaupantekoon, ainakaan ihan vielä. Kaikki oikeudet muutoksiin pidätetään.

In Omnia Paratus

Tämä amerikkalainen unelma alkaa olla paketissa. Huomenna aloitetaan kotimatka.

Viikon akateemisia tähtihetkiä ovat olleet ehdottomasti iSchool-workshop ja tapaaminen Coye Cheshiren kanssa. BIDin workshopista mieleen jäi erityisesti Omar Khanin presentaatio, NRCstä Elaine Huangin lounaspuhe. Oma lukunsa on Stanford, jossa vastaan tulivat hieman yllättäen tutut athenelaiset kasvot.

Oppimisen kannalta on ollut tärkeää pitää presentaatioita ja seurata niitä. Akateeminen kulttuuri on minulle vielä uutta, melkein kaikki ennenkokematonta ja opettavaista. On ollut kiinnostavaa nähdä amerikkalainen kampus vähän lähempää ja vähän todemmin, vaikka kovin syvälle ei näin nopeasti pääsekään.

Mutta kuten aina, tärkeät asiat eivät redusoidu sisältöihin tai taitoihin. Tunnen kollegani nyt valtavan paljon paremmin kuin lähtiessä ja tunnen oikeasti kuuluvani tähän ryhmään. Olen myös saanut ison kasan ajateltavaa tulevaisuuden luonnostelemiseksi. Suunnitelmia alkavalle viisivuotiskaudelle on nyt noin kymmenen vuoden verran, joten edessä on se vaikein: priorisointi, valikointi, vaiheiden hahmottelu.

Kaiken kaikkiaan en voi olla olematta tyytyväinen. Kunhan ehdin levätä ja ajatella vähän, palat alkavat varmasti löytää paikkansa. Ja hyvin pian olen varmaankin taas in omnia paratus - valmiina kaikkeen.

Peoples Republic of Berkeley

Matkalla Kaliforniaan mietin, mikä Atlantin takana voi olla niin hyvää, että se perustelisi 30 tunnin matkustamisesta ja lentokentillä pompotelluksi tulemisesta seuraavan ryydytyksen. Nyt vastaan on tullut jo montakin asiaa ja hetkeä, joiden takia kannatti tulla.

Ensimmäinen ja ilmeisin seikka on tietysti nähdä tämä kaikki itse, katsoa Kaliforniaa silmästä silmään ja tehdä omat johtopäätöksensä. On värikkäitä muroja, innokasta asiakaspalvelua ja erilaisia aksentteja. Jo tullin läpäiseminen Phoenixin lentokentällä oli kokemus.

On myös akateemisia syitä, joiden vuoksi minulle on juuri nyt tärkeää tutustua "Peoples Republic of Berkeley'in". Berkeleyn kampus näyttää juuri siltä kuin amerikkalaisen yliopistokampuksen olettaakin näyttävän. Puissa asuvat hipit ovat elävä osoitus akateemisen kansalaisaktivismin jatkuvuudesta. Sather Towerista avautuu näkymä kampuksen ja lahden yli Golden Gatelle. HIITin toimisto sijaitsee sen vieressä kampuksen vanhimmassa rakennuksessa South Hallissa. On mahtavaa nähdä nämä paikat, tavata täällä työskenteleviä tutkijoita - ja lisäksi ajatella jo vähän sitäkin, että joskus minäkin saatan tulla tutkimaan täällä hetken verran.

Pidin tänään ensimmäisen esitelmäni UC Berkeleyssä - vain viisi minuuttia epämuodollisessa work shopissa, mutta samalla suuri hetki. Tällä matkalla tulee jännitävästi yhtä aikaa heikko ja vahva olo: Minua ympäröivät ihmiset tietävät ja osaavat valtavasti, heihin verratessani en voi olla huomaamatta, miten paljon opittavaa minulla on. Samalla kuitenkin tulee tunne siitä, ettei mikään estä minua kehittymästä samalla tasolle heidän kanssaan. Kaikkein huikeinta on se, miten vertaisena minua kohdellaan. Ei tytöttelyä, ei vähättelyä, vaan aitoa kiinnostusta ja kannustusta.

Matka on vasta alussa, mutta jo nyt olen varma, että tuleminen kannatti. Täällä saatujen kokemusten merkittävyyttä ja seurausten kauaskantoisuutta on mahdoton arvioida ennakolta, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että meneillään on jotakin isoa.

7kk, 85+5 sivua

Jätin.

En usko ihan vielä tajuavani sitä, mutta minun ei tarvitse kirjoittaa enää sanaakaan graduuni. Ei tarvitse, enkä tällä hetkellä edes voi. Työni, 7 kuukautta ja 85+5 sivua, on nyt tiedekuntaneuvoston käsissä.

Brightin suunnittelu etenee. Artikkeli on työn alla, samoin ensi viikon presentaatiot. Kalifornia, täältä tullaan! Sen jälkeen alkaa loma, tarvittu ja odotettu.

Tänään palkitsin itseäni siivoamalla työpöydät töissä ja koululla. Ja kantamalla gradukirjallisuuden kirjastoihin. Kirjakatharsis, jonka rinnalla tiedekuntatenttien jälkimainingit kalpenevat! Illalla menen katsomaan speksisesongin viimeisen spektaakkelin.

Tyhjyydentunteista ei tässä hullumyllyssä ole pelkoa.

Vielä viikko

Istuin viime viikolla salissa, jossa kirjoitin vajaa viisi vuotta sitten pääsykoevastauksia. Kuuntelin JP Roosia ja Elanor Bradshawta, yhteiskuntapolitiikkaa. Tiesin kuuluvani sinne, valtiotieteilijöiden joukkoon. Tuon tunteen takia viihdyn yliopistossa niin hyvin. Samasta syystä valmistuminen tuntuu hetkittäin hulluudelta. Taidan silti olla valmis valmistumaan: tiedän, että olen tästä eteenpäin valtiotieteilijä, aina ja kaikkialla.

Olen katsonut kolme tuotantokautta Gilmore Girlsiä. Tuijottanut tietokoneeni näyttöä, karannut vähäksi aikaa omasta elämästäni Ivy Leagueen. Se on ollut yhtä järjetöntä ja yhtä tarpeellista kuin lentää viime keväänä kesken tenttikauden Suomeen.

Viikon päästä olen jättänyt gradun ja pakkaan laukkua Kaliforniaan lähtöä varten. Juuri nyt se tuntuu uskomattomalta: vähän pelottavalta, enimmäkseen erittäin hyvältä. Ihan pian voin raivata kirjoituspöytäni syksystä asti kertyneistä kirjoista ja papereista. Ihan pian saan ajatella aivan muita asioita - tai olla ajattelematta, jos siltä tuntuu. Viettää vappua ja lähteä Iberiaan ystävien kanssa ja ystävien luokse.

Viime sunnuntaina kävin ensimmäistä kertaa Kellariteatterissa. Näytelmän käsiohjelmasta silmiin osuivat sanat, jotka voisivat olla omiani: "Välillä on pysähdyttävä. On hengitettävä ja katseltava ympärilleen. Vain niin voi nähdä." Juuri nyt on kuitenkin toisin, sillä välillä on edettävä määrätietoisesti. On suunnattava katse kohti päämääriä, sivuille vilkuilematta. Toimittava. Vain niin voi saavuttaa tavoitteensa.

Sunnuntai

Minulla on pienestä asti ollut taipumus ahdistua sunnuntaista. Arki kolkuttaa ovella liian varhain. Avaaminen pelottaa, yleensä ihan turhaan. Samalla sunnuntaissa on potentiaalia viikon nautinnollisimmaksi päiväksi. Tästä ilmeisestä ristiriidasta johtuen olen alkanut harjoitella sunnuntain viettämistä.

Tämä on vaikeaa, sillä sunnuntaista tulee helposti viikon rästityöpäivä. Silloin paikataan arkipäivien lusmuiluja, ettei uutta viikkoa joutuisi aloittamaan pakkasen puolelta. Jos voi valita, kannattaa tehdä kotitöitä. Konkreettinen jälki palkitsee. Jos jaksaa tarttua varsinaisiin töihin, on oltava itsestään ylpeä. Jos saa vielä tulostakin aikaan, on riemuittava. Joskus sunnuntaina on ihana opiskella. Sähköpostia ei tulvi, Skype on kerrankin hiljainen. Kukaan ei juuri tänään odota minun reagoivan mihinkään - työrauha!

Onnistuneen sunnuntain viettämisessä tärkeintä on asettaa tavoitteet riittävän matalalle. Korjaan, on tärkeintä olla asettamatta tavoitteita. Pukeutuminen on ahkeruutta, sängyn petaaminen sankaruutta. On osattava nauttia tunteesta, joka syntyy, kun mielessä on lukuisia ajatuksia parhaasta tavasta viettää päivä ja jättää niistä jokaisen toteuttamatta. Toistaiseksi. Pysyy kerrankin kotona, ei lupaa tavata ketään missään juuri nyt.

Aamu alkaa asettamalla Last.fm soittamaan Sibeliuksen kaltaisia artisteja. Vetäytyminen takaisin sänkyyn, teekupin ja lehtipinon kanssa. Viikon (tai vuoden) mittaan kertyneitä lehtiä ei tarvitse jaksaa lukea kaikkia, eikä kokonaan. Talouselämän äärellä saa ottaa torkut, jos siltä tuntuu. Mediakritiikkiä on mukava harjoittaa untuvapeiton lämpimässä suojassa.

Sanomalehtien kanssa iterointi on parasta: kiinnostavat artikkelit voi seuloa talteen arkisten uutisointien seasta myöhempiä aikoja varten. Iteroitujen pinon lukeminen ja mahdollisten toimenpiteitten suunnittelu on nimittäin erityisen palkitsevaa ja inspiroivaa: Tästä eteenpäin taittelenkin biojätepussini näin! Tuohon näyttelyyn menen ensi viikonloppuna, jos muistan. Tämä kirja täytyy merkitä luettavien listalle. Ja kyllä minä vielä joskus lähden junalla Siperian halki Kiinaan.

Uudenmaankadun galleriat, merenrantaa mukailevat lenkkipolut ja elokuvateatterit voivat odottaa. Iltapäivään mennessä olen yleensä saanut sunnuntain rauhasta jo tarpeekseni. Pikottaa. Silloin voi lähteä liikkeelle, mieluiten ilman liian selkeitä päämääriä. Sunnuntaikävely kannattaa tehdä kuin turistina omassa kaupungissaan: uteliaana, silmät auki, hieman harhaillen. Syödäkin täytyy ja, jos vain voi, istua isossa sohvassa.

Ideaalityypin sunnuntai osuu kuitenkin kohdalle valitettavan harvoin. Jos haluaa pelata varman päälle ja onnistua ainakin jossain sunnuntaina, voi aloittaa sen kilvoittelemalla aamuyöllä postimiehen kanssa. Kumpi ehtii ensin kotiin, asukas vai Hesari? Jos voittaa kilvan, voi olla itsestään ylpeä. Jos Hesari ehtii ensin, kannattaa silti olla tyytyväinen. Ei tässä vielä niin vanhoja ja väsyneitä ollakaan.

Sisar ja seuraaja

Paluun jälkeen edessä oli vaihtovuoden ehkä vaikein asia: pysyä avoimena, uteliaana ja onnellisena Suomen syksyssä, ihan oikeassa arjessa. Uskoin onnistumisen olevan mahdollista ja tiesin yrittämisen olevan. Blogin sijaan aloin kirjoittaa gradua.

Ikävä kaihersi. Luin paljon ja kirjoitin vähän. Se tuntui suunnilleen yhtä tyydyttävältä kuin jatkuva sisäänhengittäminen ilman tasapainottavaa henkäisyä ulos.

Niinpä yritin kirjoittaa, englanniksi. Ajattelin kertoa jotain niille, joiden kanssa en enää voinut arkeani jakaa. Se tuntui teeskentelyltä. Tärkeimpien kanssa jaoin arkeni yhä, etäisyydestä huolimatta. Muut eivät tienneet etsiä tekstejäni.

Yritin kirjoittaa enemmän päiväkirjaani. Se ei tuntunut samalta, se ei riittänyt. Ajatukset jäivät puolitiehen, käsi väsyi. Kirjoitin yksityisiä ja sekavia, epäselvästi. Kirjoitin liian vähän ja vääristä aiheista.

Yritin olla kirjoittamatta. Siitä ei tullut mitään muuta kuin tukehtumisentunteita. Oli Paluun jälkeinen syksy. Helsingissä ei paistanut aurinko, talvi ei tullut. Yritin uskoa tengri-oppeihin - kutsua taivasta siniseksi silloinkin, kun se näyttää harmaalta. Kesti neljä kuukautta ennen kuin ostin kotiini oliiviöljyä ja sain arjen syrjästä kiinni. Nyt oliiviöljy on Migros-siirappien vieressä keittiössä. Tajusin, ettei tarvitse valita. Se helpotti. Elämiä on jokaisella vain yksi, ulottuvuuksia useita.

Nyt en aio yrittää yhtään mitään, vaan kirjoittaa. Omia ajatuksiani, omalla kielelläni. Minusta ja muista minulle ja vähän muillekin.

Yhä vain:
"Kirjoitan sinulle sekavasti. / Tiedän sen oikein hyvin. / Mutta niin minä elän. -- Parasta ei kuitenkaan ole kirjoitettu. / Paras on rivien välissä."

Tämä on Synopticon, Panopticonin sisar ja seuraaja.