Yes We Can

49 päivän päästä olen Pariisissa. Seitsemän viikkoa et, puis, c'est parti! Tällä hetkellä on paljon muutakin, mistä olla tohkeissaan.

Perjantaina vihdoin ja viimein vietetyissä valmistujaisissa oli pakko tajuta taas kerran se, että tutkinto on kannattanut jo ihan vain sen takia, että sen varjolla olen saanut elämääni joukon valtavan upeita ihmisiä. En ollut koskaan ennen nähnyt Kuppalaa niin täynnä ystäviä.

Lauantaina Obaman-voitonjuhlilla katsottiin parhaita YouTube-videoita vaalikamppailun varrelta. Yes we can -laulua olen kuunnellut vielä sen jälkeenkin. Tätä asennetta tarvitaan, kun deadlinet lähestyvät ja syysmyrsky kolistelee ikkunan takana. Sitaatti Umayya Abu-Hannan Nurinkurin kirjan viimeisiltä sivuilta sanoo saman: "On vain yksi vaihtoehto. Toivo."

Tänään sytytin viimeisen kynttilän viime syksynä ostamastani sadan tuikun pussista. Eilen en lähtenyt Vuosaaren sataman viimeiseen avoimien ovien päivään ennen satamatoiminnan alkamista, sillä se olisi tarkoittanut luopumista viikon ainoasta luontevasta hetkestä käyttää tohveleita. Olen oppinut olemaan kotona, viimeistään Hesari-indeksin kohotessa kestämättömän korkeaksi.

Jouluun, lomaan ja poskisuukkoihin hukuttautumiseen Pariisissa on vielä aikaa. Yllätykseksi itselleni en tänä vuonna toivo tuon ajan kuluvan mahdollisimman nopeasti. Elämä on hyvin nyt.