Kun matkustajia kuulutettiin lennolle Geneveen, tajusin, etten ollut pitkään aikaan odottanut mitään näin kauan ja kovasti. Sitten näkyviin ilmaantuivatkin jo Gare Cornavin, jet d'eau, Uni Mail... Aivoihin pulppusi muistoja. Tuntui huikealta, haikealta, riemukkaalta, ihmeelliseltä - ja samalla luontevalta, normaalilta, kotoisalta, helpolta.
Vanhoja kotikulmia kierrellessä, kauan kaivattujen ystävien kanssa jaettuina teehetkinä ja kevätlumilla viilettäessä minulle kirkastui kolme asiaa. Ensinnäkin, ei ole ihme, että vaihtovuotta on aika ajoin ollut niin ikävä - ei ole nostalgiaa vaan realismia kaivata sitä, että asiat ovat aivan erityisen hyvin. Toisekseen, asiat voivat olla aivan erityisen hyvin vähän missä tahansa, vähän milloin vain, esimerkiksi tämän kevään liikkuvassa arjessa. Kolmanneksi, kaiken riemastuttavan liikkeen keskellä haluan, että jossain on kiintopiste - ja niin rakas kuin Sveitsi onkin, minun kiintopisteeni on Suomessa.
Kerrankin palasin lomalta levänneenä. Pääsiäisaamun puuteri-ihmeen aiheuttamasta endorfiinipiikistä riittää virtaa pitkäksi aikaa. Aivan kuten ennenkin, yliopiston kirjastossa nukutut päiväunet virkistivät ja sosiologian professorin tapaaminen innosti. Palais'n käytävät herättelivät pohtimaan pitkää aikaväliä, Punaisen Ristin sotavalokuvanäyttely asetti asioita mittasuhteisiinsa. Teki valtavan hyvää istua kiireettä junissa, aterioida rauhassa, lukea kahviloissa kelloa vilkuilematta ja nukkua muutamana aamuna pitkään.
Vanhan kaupungin muistikirjakaupasta löytyi vastaus siihen, miksi paluu oli niin tärkeä: Memories are a key not to the past but to the future.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti