Toiveikas alku

Vuosi vaihtui sinisen Eiffel-tornin läheisyydessä. Vaikka syksy on ollut hyvä, kevät on tervetullut. Ehkä siitä tulee vielä parempi.

Pariisissa oli herkkua: suklaata, samppanjaa ja ennen kaikkea ystäviä, joita näkee kovin harvoin, aivan liian harvoin. Käytiin katsomassa Champs Elyséen jouluvaloja ja Grand Palais'n Pabloa. Isän vuosia sitten antaman kehoituksen myötä oli nähtävä myös Orsayn impressionistit. Jeff Koons takasi, ettei käynti Versaillesissa ollut vain yksi kullalla kuorrettu linna lisää. Shakespeare & co oli turvallisesti paikallaan, ennallaan, onneksi. Etiopialaisen illallisen äärellä oltiin melkein kuin Genevessä silloin ennen.

Sunnuntai-iltana paluupaniikki uhkasi. Mietin kaverin matkablogista joskus poimimaani sitaattia: "Ei Miky, siellä kotona on niin paljon sellaista mikä pienentää meitä, ja olen jo joltisenkin varma siitä, että ihminen on parhaimmillaan muukalaisena.” En ollut ihan varma, miten paljon tunnetyötä vaatisi asettua takaisin Suomeen, arkeen, kotiin. Tuntui oudolta tietää, ettei aamulla todellakaan olisi luvassa kolmen tunnin aamiaista ja loputtomia pannullisia teetä.

Maanantaina paistoi aurinko. Pakkanen kipristeli juuri sopivasti. Iltapäiväkerhon saattoi antaa venähtää loppiaisaaton kunniaksi. Arkivuosi alkoi sittenkin toiveikkaasti.